Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Axel

Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kansikuva
Kansikuva
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.

kuvaus

”Kuinka tyhjältä elämä tuntuukaan. EI aurinkoa, ei sointia, ei rakkautta. Kuinka yksin olenkaan sävellysteni kanssa. Kenelle minä nyt sävellän?” Jean Sibelius saatuaan tietää Axel Carpelanin kuolemasta

Bo Carpelanin romaanin päähenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli, Jean Sibeliuksen paras ystävä. Axelin kuvitellun päiväkirjan katkelmat vuorottelevat kerronnan kanssa; syntyy vaikuttava kuva yksinäisestä, poikkeuksellisen lahjakkaasta ihmisestä, jonka voima on unelmissa ja kaipuussa kauneuteen.

Jo varhain Axelille selviää hänen erikoislaatunsa, herkkyytensä ja intohimoinen rakkautensa musiikkiin, toisaalta avuttomuutensa ja kyvyttömyytensä käyttää lahjojaan. Hänestä tulee uneksija, eristyvä ja kummeksittukin, jonka ulkoisesti köyhän elämän täyttää musiikin rikkaus.

Yhtenä ensimmäisistä Axel Carpelan tajuaa Sibeliuksen nerouden ja merkityksen suomalaisen kulttuurin kokoavana voimana. Hapuilleen alkaneesta kirjeenvaihdosta kehittyy syvä ystävyys.

Bo Carpelanin teoksen väkevä kokonaisuus kasvaa monista kerroksista: Axel on romaani traagisesta elämänkohtalosta, kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä, kuvaus kulttuurista ja kuohuvasta ajasta, kirja taiteesta ja sen ehdottomuudesta.

Bo Carpelan sai Axelista Valtion kirjallisuuspalkinnon 1987. Romaani oli Finlandia-ehdokas. Ruotsissa Axel on saanut vuoden 1987 suuren romaanipalkinnon.
(takakansiteksti)

Henkilöt, toimijat

Tarkka aika

Asiasanayhdistelmät

Alkukieli

Tekstinäyte

18.4.
Olen kirjoittanut Jannelle. Minä olen alunalkujaan psykopaatti. Kauhun vallassa olen aloittanut tämän elämän jota ei olisi koskaan pitänyt tullakaan. Kauhistus on vuosien mittaan kasvanut. Olen alituisesti valmis kohtaamaan julmuutta, kovuutta ja henkistä pahoinpitelyä. Jo osa sisaruksista nauroi minut pois joukostaan koska olin naurettava, sitten toverien pilkkaamana luulosairaana ja pelkurina olen ollut näkevinäni kaikissa ihmisissä pilkkaa ja säälittelyä. Tosiasiassa minua on kohdeltu kovasti ja epäoikeudenmukaisesti - ja olen päätynyt olemaan juuri sellainen millaisena ihmiset ovat minua pitäneet. Joku on sanonut: »Ole uskovinasi kanssaihmistäsi, epäile salaa kaikkea mitä hän puhuu tietoisesti, mutta usko silloin kun hän tulee sanoneeksi jotain tiedostamatonta!» Minun sairaassa sielussani ovat nämä sanat langenneet hyvään maaperään ja kasvaneet myrkylliseksi puuksi jota en ole koskaan onnistunut kaatamaan. En ole nukkunut 30 vuoteen. Minua on pidetty loisena, pelkuruuteni on johtanut ilkeyteen, eikä moraalisesta tahdikkuudestani ja heikkoudestani enää juuri ole tietoakaan. Kuinka lapsellista silloin moittia muita! Minä joka koko ikäni olen elänyt muiden armosta ja armeliaisuudesta - kyllä Janne olisi ilman minua joka tapauksessa päässyt eteenpäin neronsa voimalla. Se että minä olen astunut areenalle on minulle itselleni silkkaa arvoitusta. Kurjuuden kurjuus! Ymmärtääkö Janne ja antaako anteeksi?

3.10.1914
Viimeisenä Turun päivänä hän meni Tuomiokirkkoon. Korkeiden holvien alla oli hiljaista. Hän istuutui takarivien penkille kuuntelemaan. Joku yski, hautakuorista kuului vaimeita ääniä, muuten hiljaisuus jatkui. Hän istui harmaassa hämärässä koettaen koota harhailevia ajatuksiaan, hän kaipasi jonkinlaista merkkiä, rauhaa, jotain mikä voisi antaa hänelle pysyvää turvallisuutta evääksi paluumatkalle. Hän sulki silmänsä. Mozartin Requiemiin liittyi hänen mielessään sekä pelko että ilo. Oven kajahdus, haparoivaa urkuääniä - ne häipyivät hänen kuunnellessaan ääniä, sanaa, merkkiä. Hän kaipasi puhtautta, alkaen Dies Irae'stä aina Valituksen päivään; siinä välissä oli Kuningas, neljä kertaa toistettuna, Rex Tremendae Majestatis, valtava kuoro joka muuttui yhdeksi ainoaksi raskaaksi hahmoksi, Ruhtinaaksi - pimeydenkö vai valon?
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylös korkealle mistä päivänvalo siivilöityi alas. Sanfte soll mein Todeskummer - mistä tulivat kaikki nämä katkelmat? Istuiko siellä näkymätön kuoro laulamassa vai kuuluiko laulu hänen sisältään - sanfte, sanfte - ja eikö tämä aaria ollut samanlainen kuin Plocka vill jag skogsviol - sanfte soll mein Todeskummer! Pehmeä tieto siitä että hänen aikansa oli mitattu. Vanha nainen kulki pitkin keskikäytävää, katsoi häneen hetken, tervehti sitten niin kuin heillä olisi ollut jotakin yhteistä, hän vastasi tervehdykseen, ei tuntenut naista. Häntä paleli. Jos nyt ilmestyisikin hän, ikävöity, Rakel, istuutuisi hänen viereensä, soisi hänelle lämpöään. Hän veti päänsä palttoon suojaan kuin kilpikonna, työnsi kädet taskuihin, hänen oli vilu. Vainajat makasivat hämärässä katafalkeillaan, unessa vain, haarniskoissaan tai täyspitkissä puvuissaan. Hän oli kävellyt täällä lapsena, samassa hämyssä, käsi äitinsä kädessä.
Ei, rauhaa ei ollut. Hän nousi ja lähti menemään ulko-ovelle, seisoi tuokion portailla kuuntelemassa kaupunkia, syystuulta, ja lähti sitten varovasti Kirkkosiltaa kohti ja jokivartta alaspäin. Vastarannalla hän näki vanhan koulutalonsa, täällä se oli ja silti kaukana poissa, kuin olisi katso- nut kiikarin väärästä päästä. Puut olivat keltaisia tai leimuavia, ja uusi kirjasto loisti palatsin tavoin. Joki lipui ohi keltavetisenä, mies souti ruuhessaan jokea alas, Axel seurasi häntä silmillään kunnes hän katosi. Tuossa oli penkki, tuossa olivat portaat ja vesi, tuossa hän oli kumartunut panemaan taivaanpinnalle mustan kotelon jossa oli hänen sisin musiikkinsa, ja työntänyt sen menemään pois elämästään.
Hän pysähtyi. Ehkä hän oli tehnyt väärin, mitä merkitystä sillä enää oli? Kaipausta hän ei tuntenut. Hän kohotti katseensa. Vastarannalla käveli tummiin pukeutunut nainen. Jokin tämän liikkumistavassa, siinä miten pää oli kumarassa, sai hänen sydämensä lyömään kiivaasti. Nainen pysähtyi, katsoi joen yli häneen päin. Hän kohotti käsivarttaan, näkikö hän oikein vai tekikö itsensä naurettavaksi, oliko hänen juostava sillan yli, ehtisikö hän, oliko se - hän? Axelin liiaksi kiihottunut mielentila - mitä merkkejä se vaati, mitä hän etsi, millaisten harha-aistimusten piti häntä vielä kiusata ennen kuin hän saisi rauhan? Nainen oli jatkanut matkaansa ja katosi nyt puiden lomaan. Vaunut vyöryivät hiljaa siltojen yli. Häntä paleli, hän kääntyi ja palasi huoneeseensa. Hän otti laukkunsa kaapista ja ryhtyi pakkaamaan.
Axel seisoo aivan liian väljässä sarkatakissaan etukumarassa niin kuin routainen maa vetäisi häntä puoleensa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Nimi

Alanimeke

romaani

Ilmestymisaika

Sivumäärä

458

Kieli

Kääntäjä

Nimi

Ilmestymisaika

Kääntäjä

Nimi

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

421

Kustantaja