Flinkman, Satu

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Kirjailijan omat sanat

Kirjoitin Pakko puhua -kirjan, koska toivoisin lukijalle avautuvan ja löytyvän kuurojen maailman. Kirjani antaa tietoa sille, joka ei tiedä mitään kuurojen historiasta ja viittomakielestä.

Pakko puhua -kirjasta sanottua:
"Syntymäkuuron Satu Flinkmanin Pakko puhua on poikkeuksellinen elämäkertateos. Se kertoo suomalaisen kuuron tarinan: pienen mykän tytön kasvusta kolmen lapsen äidiksi, kouluvuosien ongelmista, iloista ja suruista, kuurouden aiheuttamista vihan ja häpeän tunteista. Henkilökohtaisen kasvukertomuksen lisäksi kirja on palanen maamme kuurojen koulutuksen historiaa."

Elämäkertatietoa

Opinnot
Kuurojen koulu (9 v.)
pukuompelija, Kuuromykkäin ammattikoulu (3 v.) koulunkäyntiavustaja, Kristillinen opisto (1/2 v.)
perhepäivähoitaja, Työväenopisto (1 v.)
viittomakielen opettaja

Harrastukset
kirjoittaminen, lukeminen, ompelu ja lenkkeily

Tekstinäyte

Ote teoksesta Pakko puhua

Me oppilaat emme saanut viittoa luokassa, vaan käytimme ääntä. Opettaja sanoi meille, että meidän piti kirjoittaa aine. Saimme erilaisia kuvia, mutta menimme vuorollaan hakemaan kuvia pöydältä. Minä menin viimeisenä ja jäljellä oli kaksi kuvaa, jotka olivat huonoja kuvia, ja toiset saivat paremmat kuvat. Opettaja antoi meille paperia ja käski meitä kirjoittamaan, mitä kuvassa näkyy. Me oppilaat emme olleet vielä oppinut riittävästi sanoja. Kyselimme opettajalta kuvissa olevien esineiden nimiä. Vähitellen muut oppilaat ryhtyivät kirjoittamaan ainetta, mutta minä en heti päässyt alkuun. Opettaja hermostui minulle, jos kysyin jonkin asian tai esineen nimeä, enkä saanut häneltä vastausta kysymyksiini. Itkin vähän, kun en tiennyt esineiden nimiä. Kuvassa oli mies, hevonen ja reki. Kirjoitin ahdistuksessani tietämättä mitään ainetta paperille. Sitten opettaja tarkisti jokaisen kirjoitetun aineen ja korjasi ja lisäsi asioita. Me oppilaat kirjoitimme aineemme puhtaaksi vihkoon. Opettaja sanoi minulle, että kirjoitin aineen huonosti, mutta opettajan vikahan se oli, että en saanut vastausta häneltä esineiden nimeä.

Luokassa ei saanut käyttää viittomakieltä, vaan oppilaiden oli pakko puhumalla opetella suomea. Koska asioita ei sen kummemmin selitetty viittomalla, opin kirjoittamaan suomea huonosti, koska oli raskasta ja hidasta lukea huulilta ja osa suomenkielen sanoista jäi ymmärtämättä. Läksyksi saimme aina jonkin lauseen, joka piti kirjoittaa muistiin ja opetella ulkoa, ja tuottaa sitten puhumalla opettajan edessä. Kyllä opimme lausumaan sanoja, mutta sanojen merkityksiä emme oppineet. Olimme taitavia toistamaan meille opetettuja sanoja ja lauseita, mutta tuotto ei ollut kovin rikasta. Suomenkieli oli vaikeaa, koska olen kuuro, ja olisin tarvinnut ensin selvityksen viittomakielellä siitä, mitä suomen kielen sana tarkoittaa, ja sen jälkeen se olisi ollut paljon helpompi oppia ja omaksua. Viittomakieli on äidinkieleni ja toisena kielenäni on suomen kieli. Olisi parempi, jos hallitsisi ensin yhden kielen, ja sitten alkaisi oppia toista kieltä, ja näin voisi tulla kaksikieliseksi.

Myöhemmin tuli toinen ainekirjoitus meille oppilaille. Se oli kirjoituskilpailu ja me kirjoitimme erilaisia aineita. Kirjoitin lastentarha-opettajasta, joka oli kiltti opettaja ja piti paljon lapsista. Mutta yksi oppilas voitti kirjoituskilpailun. Opettaja pilkkasi kirjoitusainettani ja sanoi minua höpsöksi.

Olin noin 10-vuotias, kun pihalla minua pilkattiin isoista hampaistani. Kirjoittamisesta tai Kirjailijoista sen enempää tietämättä ja oppilaiden pelleilyä tarpeeksi kestettyäni seisoin heidän edessään ja viitoin heille: "Kirjoitan teistä kirjan, että te olette pahoja". Silloin opettaja, joka oli pihalla välituntivalvojana, näki minun viittovan. He nauroivat minulle ja viittoivat: "Et sinä mitään kirjaa voi kirjoittaa, koska olet kuuro!". Vastasin heille: "Katsotaan myöhemmin, kun kasvan isommaksi". Mutta he vain nauroivat minulle. Niin menin pois ja päätin totisesti kirjoittaa kirjan koulusta.

Nyt minä toteutan tuon vuosien takaisen uhkaukseni. Kuurous ei millään tavoin haittaa tai estä kirjoittamasta tositarinoita kouluelämästä.