Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Unteni Afrikka
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kuvaus legendaarisen taidemaalarin, Akseli Gallén-Kallelan sisäisestä Afrikasta. Maalarin kriisi on takanapäin. Hänen tarinoitaan kannattelee savanneilla koettu elpyminen.
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Konkreettiset tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
Elämän käsittelyä
En ennen ollut tuosta sivistyksen ja kulttuurin erosta tietoinenkaan. Minussa on vähän kumpaakin.
Sivistynyt minäni rakastaa korpea ja autiomaata. Mutta esiintyy tarpeen tullen kulttuuri-iltamissa,
kilistelee kristallikruunujen alla, vie maljakkomaisia daameja tanssiin ja valmistelee isänmaan
nurkkauksia maailmannäyttelyihin, ilman muuta.
Pidän liikaa ihmisistä. Siksi kulttuuria ei voi välttää.
Mutta sitä on kuitenkin paettava. Toistuvasti. Metsään ja aavikolle, sinne minne
nykyajan turha tärkeily ja hölmöläishenki, metsien avohakkuut ja uloslämpiävät saunat ja mitä niitä
on, eivät vielä ole ehtineet, missä muinaisen luonnonkauneuden rippeitä ei vielä ole raiskattu.
Vaan valitettavasti sivistymätöntä epäkunnioitusta metsän elämää kohtaa kotimaassa
kaikkialla, kaukana kaupungeistakin. Tuossa kulkee nuori sulho, aito aurajaakko, kokenut kyisten
peltojen kyntäjä, ei sen parempaa miestä. Menee siinä naapurikylän morsianta tapaamaan. Kulkee
kevätiltana metsäpolulla ja ... Mitä hittoa tekee matkalla, kultaansa muistellessaan? Riipii puista ja
pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat ja hennoimmat kevätlehvät. Riivattu!
Mieluummin katselen täällä maantien riepulaista, villiä Don Juania, joka ei ole Don
Juanista koskaan kuullutkaan ja joka ohimennen, ilosta tanssahdellen, sipaisee vastaantulevan villin
tytön ujostelemattomia utareita, ajattelipa Helsingin kulttuuri väki siitä mitä hyvänsä.
Kotimaassa rakensin erämaahan majani. Äitisi hyväksyi ankarat olot. Valmistin
huonekalut omin käsin. Kauppaan oli matkaa. Talvella hiihdin sen edestakaisin, kuusikymmentä
kilometriä, niinkö paljon, reppu selässä, paluumatkalla raskaana kuin halkokuorma.
Ei teillä lapsillakaan aina helppoa ollut.
Erämaassa maalasin talvimaisemiaja sain lopulta lumesta tarpeekseni. Kaupunkien
kulttuurisieluja ne taas alkoivat kiehtoa. Huono merkki.
Minun lumeni ei ollut heille koskaan kyllin valkoista ja hohtavaa. Sisimmässään he
olisivat halunneet elää kuten minä, vapaina aikatauluistaja tehdassauhujen tungettelusta, mutta he
olivat jo vieraantuneet käsiensä sivistyksestä. Haarukka pysyi kädessä ja kynä vilisti paperilla.
Mutta kirveellä he jaksoivat huiskia vain puolisen tuntia, lapiotöistä kädet turposivat heti.
Ja loppujen lopuksi heillä on niin paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Eipä
silti, joskus vielä lähdetään lipettiin, haaveilevat: jätämme kaiken, muutamme maalle ja nautimme
valkoisesta lumesta, vielä valkoisemmasta kuin se yksi erämaan susi, kouluja käymätön barbaari,
meille suostuu maalaamaan. Lumen pitää olla valkoista. Ei se muuten ole suomalaista kulttuuria. Ja
Suomessa onjo aivan liikaa epäsuomalaista lunta.
Ero heidän ja minun välillä on siinä, että minun haaveeni ja illuusioni kasvavat käsien
ja jalkojen tunnetiedosta. Heidän haaveensa kasvavat kulttuurista ja luonnonromantiikasta.
Nykyisen kulttuuri-ihmisen kädet muistavat huonosti, juuri ja juuri romantiikaksi asti.
Käsistä on vuosituhansien aikana karannut paljon arvokasta tietoa.
Ja jos luonnonromantikko pettää sisintään jäytävän kaipuun, kuten melkein aina käy,
hänestä kehittyy - ja se vasta kehitystä onkin -lavatautinen kulttuuripeto, aina astumassa lavalle
olematonta häntäänsä pörhistämään. Tämä otus on peto siinä missä sarvikuono tai puhveli. Mikään
niistä ei opi mitään käsillään. Niillä ei ole kosketusta taiteeseen. Ja mitä taide on, ellei elämän
käsittelyä? Villipeto voi talloa jonkun raajoillaan. Kulttuuripeto talloo puhein ja kirjoituskonein.
Käden viisautta petojen maailma ei tunne eikä tarvitse.
En ennen ollut tuosta sivistyksen ja kulttuurin erosta tietoinenkaan. Minussa on vähän kumpaakin.
Sivistynyt minäni rakastaa korpea ja autiomaata. Mutta esiintyy tarpeen tullen kulttuuri-iltamissa,
kilistelee kristallikruunujen alla, vie maljakkomaisia daameja tanssiin ja valmistelee isänmaan
nurkkauksia maailmannäyttelyihin, ilman muuta.
Pidän liikaa ihmisistä. Siksi kulttuuria ei voi välttää.
Mutta sitä on kuitenkin paettava. Toistuvasti. Metsään ja aavikolle, sinne minne
nykyajan turha tärkeily ja hölmöläishenki, metsien avohakkuut ja uloslämpiävät saunat ja mitä niitä
on, eivät vielä ole ehtineet, missä muinaisen luonnonkauneuden rippeitä ei vielä ole raiskattu.
Vaan valitettavasti sivistymätöntä epäkunnioitusta metsän elämää kohtaa kotimaassa
kaikkialla, kaukana kaupungeistakin. Tuossa kulkee nuori sulho, aito aurajaakko, kokenut kyisten
peltojen kyntäjä, ei sen parempaa miestä. Menee siinä naapurikylän morsianta tapaamaan. Kulkee
kevätiltana metsäpolulla ja ... Mitä hittoa tekee matkalla, kultaansa muistellessaan? Riipii puista ja
pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat ja hennoimmat kevätlehvät. Riivattu!
Mieluummin katselen täällä maantien riepulaista, villiä Don Juania, joka ei ole Don
Juanista koskaan kuullutkaan ja joka ohimennen, ilosta tanssahdellen, sipaisee vastaantulevan villin
tytön ujostelemattomia utareita, ajattelipa Helsingin kulttuuri väki siitä mitä hyvänsä.
Kotimaassa rakensin erämaahan majani. Äitisi hyväksyi ankarat olot. Valmistin
huonekalut omin käsin. Kauppaan oli matkaa. Talvella hiihdin sen edestakaisin, kuusikymmentä
kilometriä, niinkö paljon, reppu selässä, paluumatkalla raskaana kuin halkokuorma.
Ei teillä lapsillakaan aina helppoa ollut.
Erämaassa maalasin talvimaisemiaja sain lopulta lumesta tarpeekseni. Kaupunkien
kulttuurisieluja ne taas alkoivat kiehtoa. Huono merkki.
Minun lumeni ei ollut heille koskaan kyllin valkoista ja hohtavaa. Sisimmässään he
olisivat halunneet elää kuten minä, vapaina aikatauluistaja tehdassauhujen tungettelusta, mutta he
olivat jo vieraantuneet käsiensä sivistyksestä. Haarukka pysyi kädessä ja kynä vilisti paperilla.
Mutta kirveellä he jaksoivat huiskia vain puolisen tuntia, lapiotöistä kädet turposivat heti.
Ja loppujen lopuksi heillä on niin paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Eipä
silti, joskus vielä lähdetään lipettiin, haaveilevat: jätämme kaiken, muutamme maalle ja nautimme
valkoisesta lumesta, vielä valkoisemmasta kuin se yksi erämaan susi, kouluja käymätön barbaari,
meille suostuu maalaamaan. Lumen pitää olla valkoista. Ei se muuten ole suomalaista kulttuuria. Ja
Suomessa onjo aivan liikaa epäsuomalaista lunta.
Ero heidän ja minun välillä on siinä, että minun haaveeni ja illuusioni kasvavat käsien
ja jalkojen tunnetiedosta. Heidän haaveensa kasvavat kulttuurista ja luonnonromantiikasta.
Nykyisen kulttuuri-ihmisen kädet muistavat huonosti, juuri ja juuri romantiikaksi asti.
Käsistä on vuosituhansien aikana karannut paljon arvokasta tietoa.
Ja jos luonnonromantikko pettää sisintään jäytävän kaipuun, kuten melkein aina käy,
hänestä kehittyy - ja se vasta kehitystä onkin -lavatautinen kulttuuripeto, aina astumassa lavalle
olematonta häntäänsä pörhistämään. Tämä otus on peto siinä missä sarvikuono tai puhveli. Mikään
niistä ei opi mitään käsillään. Niillä ei ole kosketusta taiteeseen. Ja mitä taide on, ellei elämän
käsittelyä? Villipeto voi talloa jonkun raajoillaan. Kulttuuripeto talloo puhein ja kirjoituskonein.
Käden viisautta petojen maailma ei tunne eikä tarvitse.
Munat
Tiedäthän sinä, Kii. Olen joskus vaikuttanut eksyneeltä. Muistako kun lähdimme Jorman kanssa
safarille ilman teitä, äitiä ja sinua?
Tietysti Jorman piti silloin sairastua malariaan. Et ollut mukana apteekkarina, sen
homman sinä taidat, ja voi olla, että luotin liikaa Jormaan. Että hän muistaisi itse ottaa päivittäisen
kiniiniannoksensa.
Ennen lähtöä te naiset nauroitte, koska otin mukaan laatikollisen kananmunia. Olipa
hölmöä, mitä minä niillä tekisin? Vastasin etten tiennyt vielä, keksisin kyllä.
Äläs nyt, Akke, äitsi marmatti. Ne pilaantuvat helteessä. Ja mitä jos jotain sattuu?
Joku kantajista kompastuu ... Tulee hätätilanne, kuormat on paiskattava maahan, on tartuttava
nopeasti kivääreihin ... Munat ovat mäsänä maassa ... Ja hajusta tiedät sitten.
Olin vähällä luopua huolella pakatusta laatikostani. Tuollaisessa hajamielisyyden
tilassa ymmärtää kaikkia, jopa arvostelijoita. Mutta jollakin intuition varalihaksella tempaisin itseni
irti teidän nauruistanne. Käskin yhden kantajan nostamaan laatikon päänsä päälle. Ei kun matkaan
vaan ja munat mukaan. Olen puhunut.
Minulla oli aavistus, siinä kaikki. Ja lopulta ne munat tulivatkin tarpeeseen. Auttoivat
selville vesille, antoivat lohtua ja voimaa ja lievittivät hätää, jota tunsin Jorman takia. Poika vapisi
kuin haavanlehti. Tietysti mielessä käväisi lopun ajatus. Sinä, Kii, taidat olla meistä ainoa, joka on
malarialta välttynyt. Et ole joutunut maksamaan paratiisin veroa.
Jotain silloin olisi pitänyt tehdä. Mitä? Mitä äiti olisi tehnyt? Varmaan sata eri asiaa.
Minä annoin kiniiniä. Peittelin pojan lämpimästi. Istuskelin teltan eteen. Palvelijat kerääntyivät
ympärilleni ja tanssivat. Yrittivät lohduttaa, mutta minä en miehiltä ota lohtua ja rohkaisua.
Tanssiessaan he samalla hoitelivat muita tehtäviään, lakaisivat teltan edustaa. Pöly
tuprusi. Kätkin silmäni kypärän alle, näkymättömiin, ja ajattelin että kypäräni on munankuori, joka
suojelee minua maailmalta. Siitä muistin.
Nousin, hätistin palvelijat pois ja raahasin munalaatikon teltan eteen.
Munat lojuivat mykkinä mullan ja hiekan punertavassa seoksessa. Ja minä ajattelin,
aivan viattomasti ajattelin: jokaisessa munassa on pieni tietoisuuden itu ja pyrkimys kehittyä
muuksi. Sillä onko tietoisuus muuta kuin jatkuvaa yritystä muuttua, tulla toiseksi?
Jaatsissa oli hevostalIin takana kanala, jonne vetäydyin yksikseni aina kun isäni oli
vihapäissään tarttunut minua niskasta j a heittänyt minut huoneen läpi nurkkaan. Lensin kaaressa ja
kolautin pääni seinään, hyvä kun ei kallo haljennut.
Ja mitä minä kanalassa tein? En mennyt sinne häpeämään, vaan hautomaan. Ylpeys
kielsi häpeän, mutta ei hautomista. Noina hetkinä tunsin itseni orvoksi ja halusin olla. Ei isää eikä
äitiä. Kaiken viisauden löysin itsestäni. Hautominen oli vaistomaista, se oli minulla verissäni jo
ennen kuin oli nähnyt ensimmäistäkään kanaa.
Ja mielikuvitukseni piirsi minulle munanjo ennen kuin yksikään oikea muna osui
eteeni. Voisi hyvin kysyä, kumpi niistä oli oikeampi, muna vai munan kuva.
Kanat eivät opettaneet minulle mitään, ainoastaan vahvistivat sisäisen tietoni, mutta
kanat olivat suuria taikureitaja velhoja. Ensin muna takamuksen alle, sitten odotusta, kärsivällistä
odotusta. Ja katso: kana nostaa takamustaan, ja siellä on jotain elävää, uuden elämän alku.
Elämäni ensimmäinen filosofinen oivallus tuli minulle kanalassa: olen siinä määrin
tietoinen olento kuin haluan joksikin muuksi. Tietoisuuteni on vanki pään luukopassa, kuin prinssi
lumotussa linnassaan, jossa elää äijäksi, sammakoksi tai kukoksi noiduttuna, kunnes joku vieras
ulkoa tulee ja koskettaa ... Ja silloin vangittu tietoisuus pääsee ulos.
Tiedäthän sinä, Kii. Olen joskus vaikuttanut eksyneeltä. Muistako kun lähdimme Jorman kanssa
safarille ilman teitä, äitiä ja sinua?
Tietysti Jorman piti silloin sairastua malariaan. Et ollut mukana apteekkarina, sen
homman sinä taidat, ja voi olla, että luotin liikaa Jormaan. Että hän muistaisi itse ottaa päivittäisen
kiniiniannoksensa.
Ennen lähtöä te naiset nauroitte, koska otin mukaan laatikollisen kananmunia. Olipa
hölmöä, mitä minä niillä tekisin? Vastasin etten tiennyt vielä, keksisin kyllä.
Äläs nyt, Akke, äitsi marmatti. Ne pilaantuvat helteessä. Ja mitä jos jotain sattuu?
Joku kantajista kompastuu ... Tulee hätätilanne, kuormat on paiskattava maahan, on tartuttava
nopeasti kivääreihin ... Munat ovat mäsänä maassa ... Ja hajusta tiedät sitten.
Olin vähällä luopua huolella pakatusta laatikostani. Tuollaisessa hajamielisyyden
tilassa ymmärtää kaikkia, jopa arvostelijoita. Mutta jollakin intuition varalihaksella tempaisin itseni
irti teidän nauruistanne. Käskin yhden kantajan nostamaan laatikon päänsä päälle. Ei kun matkaan
vaan ja munat mukaan. Olen puhunut.
Minulla oli aavistus, siinä kaikki. Ja lopulta ne munat tulivatkin tarpeeseen. Auttoivat
selville vesille, antoivat lohtua ja voimaa ja lievittivät hätää, jota tunsin Jorman takia. Poika vapisi
kuin haavanlehti. Tietysti mielessä käväisi lopun ajatus. Sinä, Kii, taidat olla meistä ainoa, joka on
malarialta välttynyt. Et ole joutunut maksamaan paratiisin veroa.
Jotain silloin olisi pitänyt tehdä. Mitä? Mitä äiti olisi tehnyt? Varmaan sata eri asiaa.
Minä annoin kiniiniä. Peittelin pojan lämpimästi. Istuskelin teltan eteen. Palvelijat kerääntyivät
ympärilleni ja tanssivat. Yrittivät lohduttaa, mutta minä en miehiltä ota lohtua ja rohkaisua.
Tanssiessaan he samalla hoitelivat muita tehtäviään, lakaisivat teltan edustaa. Pöly
tuprusi. Kätkin silmäni kypärän alle, näkymättömiin, ja ajattelin että kypäräni on munankuori, joka
suojelee minua maailmalta. Siitä muistin.
Nousin, hätistin palvelijat pois ja raahasin munalaatikon teltan eteen.
Munat lojuivat mykkinä mullan ja hiekan punertavassa seoksessa. Ja minä ajattelin,
aivan viattomasti ajattelin: jokaisessa munassa on pieni tietoisuuden itu ja pyrkimys kehittyä
muuksi. Sillä onko tietoisuus muuta kuin jatkuvaa yritystä muuttua, tulla toiseksi?
Jaatsissa oli hevostalIin takana kanala, jonne vetäydyin yksikseni aina kun isäni oli
vihapäissään tarttunut minua niskasta j a heittänyt minut huoneen läpi nurkkaan. Lensin kaaressa ja
kolautin pääni seinään, hyvä kun ei kallo haljennut.
Ja mitä minä kanalassa tein? En mennyt sinne häpeämään, vaan hautomaan. Ylpeys
kielsi häpeän, mutta ei hautomista. Noina hetkinä tunsin itseni orvoksi ja halusin olla. Ei isää eikä
äitiä. Kaiken viisauden löysin itsestäni. Hautominen oli vaistomaista, se oli minulla verissäni jo
ennen kuin oli nähnyt ensimmäistäkään kanaa.
Ja mielikuvitukseni piirsi minulle munanjo ennen kuin yksikään oikea muna osui
eteeni. Voisi hyvin kysyä, kumpi niistä oli oikeampi, muna vai munan kuva.
Kanat eivät opettaneet minulle mitään, ainoastaan vahvistivat sisäisen tietoni, mutta
kanat olivat suuria taikureitaja velhoja. Ensin muna takamuksen alle, sitten odotusta, kärsivällistä
odotusta. Ja katso: kana nostaa takamustaan, ja siellä on jotain elävää, uuden elämän alku.
Elämäni ensimmäinen filosofinen oivallus tuli minulle kanalassa: olen siinä määrin
tietoinen olento kuin haluan joksikin muuksi. Tietoisuuteni on vanki pään luukopassa, kuin prinssi
lumotussa linnassaan, jossa elää äijäksi, sammakoksi tai kukoksi noiduttuna, kunnes joku vieras
ulkoa tulee ja koskettaa ... Ja silloin vangittu tietoisuus pääsee ulos.
Taiteellinen krokotiili
Kun olimme saaneet leirin pystyyn Tana-joen lähelle, tunsin kutinaa kädessä ja olisin kovasti
halunnut maalata tasangolta kaukaisen sinertävän vuoren, mutta pojan mieli lensi joenlaaksoon
krokotiilien luo. Ja yksin häntä ei uskaltanut sinne päästää.
Lähdin pojan tueksi ja seuraksi, mutta otin kaiken varalta maalausvehkeet mukaan.
Näkihän vuoren laaksostakin, vaikka sieltä näkyä peitti tiheä kasvillisuus ja vain lumipeitteinen
vuorenhuippu erottui komeana puunlatvojen yläpuolelta.
Komeana ja komeana, mutta olinko tullut Afrikkaan lunta maalaamaan?
Yhtä kaikki, en arvannut, millainen kuhina joessa kävi. Yksi krokotiili oli joutunut
krokotiilikoplan ahdistelemaksi. Vesi pärskyi ja pyörteili, kun viitisen kitaa avautui ja sulkeutui
uhrin ympärillä, purren ja repien tätä koko kehon pituudelta, onnistumatta kuitenkaan tuottamaan
kuolettavia haavoja, niin liukkaasti tuo yksinäinen kiemurteli joukon keskellä.
Mutta ei aikaakaan, kun se kävi hyökkäykseen. Joukon yksi roisto oli juuri sulkenut
suunsa sen edessä yritettyään näykkäistä yksinäistä, kun tämä sisupussi survaisi naskalihampaansa
melkein näykkijän silmien alle, lukitsi kuonon niihinja sai ihmeen kaupalla puraistua sen poikki.
Veriryöppy roiskahti ahdistelijakopian päälle samalla kun virta vei mennessään yhden
sen jäsenen - kukaties johtajan - ylpeyden ja tärkeimmän elatusvälineen. Kas siinä, yksinäinen
tuntui sanovan muille hyytävän karismaattisilla silmillään. Hetkeksi meno hiljeni ja epävarmuuden
valtaama kopla tuijotti yksinäistä kuin odotellen tämän seuraavaa siirtoa.
Yksinäisen seuraava siirto oli kääntää joukolle pyrstönsäja lähteä hiljalleen uimaan
kohti rantaa - samaa, jolla Jormaja minä seisoimme hieman korkeammalla, sen verran ylempänä ja
äänettöminä, ettei se kiinnittänyt meihin huomiota. Se tuntui uinailevan vedenpinnalla silmät kiinni,
ilmeisesti se kuitenkin oli taistelun tuoksinassa väsynyt ja haavoittunut.
Sen lipuessa lähemmäksi särkkää Jorma seisoi jännittyneenä vierelläni. Kuiskasin että
ole aloillasi ja hiljaa sen aikaa kun tähtään. Eläin kömpi maalle, haukotteli ja peittäytyi hiekkaan.
Pam! Krokotiili jäi liikahtamatta samaan asentoon.
Jorma kärsi vielä malarian jälkihuimauksesta, mutta oli siitä huolimatta syöksymässä
särkälle täyttä laukkaa hyväilläkseen yksinäisen rosoista nahkaa tai aloittaakseen sen nylkemisen.
Minä sain viime tingassa otteen pojan takista. Eipäs hätäilläl
Palvelijat huudettiin paikalle. Heille jaettiin haulikot. He ampuivat jokeen laukauksia.
Näin varmistettiin, että vihollisjoukkio pysyisi loitolla eikä innostuisi liikoja yllättävästä käänteestä.
Me emme olleet niiden ystäviä, olimme korkeintaan kostokekkereihin sopivaa naposteltavaa .
Hiekkaan peittyneen krokotiilin tilaa selviteltiin pitkällä kepillä. Elikö se vielä?
Tökkimisiin eläin ei reagoinut ollenkaan, mutta heti kun siihen yritettiin kiinnittää köyttä, se otti ja
läimäytti rajusti pyrstöään hiekkaan. Köyden kiinnittämisestä ei tullut mitään, ennen kuin piruparka
sai selkäytimeensä vihoviimeisen luodin. Nyt pyrstö lakkasi pieksemästä, ja eläin saatiin kiskotuksi
kauemmas rannasta.
Piruparka, minä sanoin. Ja aika piruparka se olikin, kun sitä lähemmin tarkasteli. Sen
eturaajoissa oli jotain herkkää, jonkinlaiset alkeelliset sormet, täysin turhat. Turhat, vaan kuitenkin
poikkeavaksi leimaavat. En enää ihmetellyt, miksi se oli epäsuosiossa.
Taiteilija! Näytetään Taiteilijalle, miltä punainen näyttää.
Hei, Taiteilija, meneekö sormet nyrkkiin? Kato, nyrkki on tällainen.
Nuo idioottimaiset huudot koulupihalta palasivat mieleeni. Kadutti, että olin mennyt
tappamaan piruparan, Tana-joen taiteilijan, mutta samalla tiesin miten hyvittäisin tekoni ja pesisin
puhtaaksi häpeäni rikostoveruudesta kulttuuripetojen koplan kanssa.
Kun olimme saaneet leirin pystyyn Tana-joen lähelle, tunsin kutinaa kädessä ja olisin kovasti
halunnut maalata tasangolta kaukaisen sinertävän vuoren, mutta pojan mieli lensi joenlaaksoon
krokotiilien luo. Ja yksin häntä ei uskaltanut sinne päästää.
Lähdin pojan tueksi ja seuraksi, mutta otin kaiken varalta maalausvehkeet mukaan.
Näkihän vuoren laaksostakin, vaikka sieltä näkyä peitti tiheä kasvillisuus ja vain lumipeitteinen
vuorenhuippu erottui komeana puunlatvojen yläpuolelta.
Komeana ja komeana, mutta olinko tullut Afrikkaan lunta maalaamaan?
Yhtä kaikki, en arvannut, millainen kuhina joessa kävi. Yksi krokotiili oli joutunut
krokotiilikoplan ahdistelemaksi. Vesi pärskyi ja pyörteili, kun viitisen kitaa avautui ja sulkeutui
uhrin ympärillä, purren ja repien tätä koko kehon pituudelta, onnistumatta kuitenkaan tuottamaan
kuolettavia haavoja, niin liukkaasti tuo yksinäinen kiemurteli joukon keskellä.
Mutta ei aikaakaan, kun se kävi hyökkäykseen. Joukon yksi roisto oli juuri sulkenut
suunsa sen edessä yritettyään näykkäistä yksinäistä, kun tämä sisupussi survaisi naskalihampaansa
melkein näykkijän silmien alle, lukitsi kuonon niihinja sai ihmeen kaupalla puraistua sen poikki.
Veriryöppy roiskahti ahdistelijakopian päälle samalla kun virta vei mennessään yhden
sen jäsenen - kukaties johtajan - ylpeyden ja tärkeimmän elatusvälineen. Kas siinä, yksinäinen
tuntui sanovan muille hyytävän karismaattisilla silmillään. Hetkeksi meno hiljeni ja epävarmuuden
valtaama kopla tuijotti yksinäistä kuin odotellen tämän seuraavaa siirtoa.
Yksinäisen seuraava siirto oli kääntää joukolle pyrstönsäja lähteä hiljalleen uimaan
kohti rantaa - samaa, jolla Jormaja minä seisoimme hieman korkeammalla, sen verran ylempänä ja
äänettöminä, ettei se kiinnittänyt meihin huomiota. Se tuntui uinailevan vedenpinnalla silmät kiinni,
ilmeisesti se kuitenkin oli taistelun tuoksinassa väsynyt ja haavoittunut.
Sen lipuessa lähemmäksi särkkää Jorma seisoi jännittyneenä vierelläni. Kuiskasin että
ole aloillasi ja hiljaa sen aikaa kun tähtään. Eläin kömpi maalle, haukotteli ja peittäytyi hiekkaan.
Pam! Krokotiili jäi liikahtamatta samaan asentoon.
Jorma kärsi vielä malarian jälkihuimauksesta, mutta oli siitä huolimatta syöksymässä
särkälle täyttä laukkaa hyväilläkseen yksinäisen rosoista nahkaa tai aloittaakseen sen nylkemisen.
Minä sain viime tingassa otteen pojan takista. Eipäs hätäilläl
Palvelijat huudettiin paikalle. Heille jaettiin haulikot. He ampuivat jokeen laukauksia.
Näin varmistettiin, että vihollisjoukkio pysyisi loitolla eikä innostuisi liikoja yllättävästä käänteestä.
Me emme olleet niiden ystäviä, olimme korkeintaan kostokekkereihin sopivaa naposteltavaa .
Hiekkaan peittyneen krokotiilin tilaa selviteltiin pitkällä kepillä. Elikö se vielä?
Tökkimisiin eläin ei reagoinut ollenkaan, mutta heti kun siihen yritettiin kiinnittää köyttä, se otti ja
läimäytti rajusti pyrstöään hiekkaan. Köyden kiinnittämisestä ei tullut mitään, ennen kuin piruparka
sai selkäytimeensä vihoviimeisen luodin. Nyt pyrstö lakkasi pieksemästä, ja eläin saatiin kiskotuksi
kauemmas rannasta.
Piruparka, minä sanoin. Ja aika piruparka se olikin, kun sitä lähemmin tarkasteli. Sen
eturaajoissa oli jotain herkkää, jonkinlaiset alkeelliset sormet, täysin turhat. Turhat, vaan kuitenkin
poikkeavaksi leimaavat. En enää ihmetellyt, miksi se oli epäsuosiossa.
Taiteilija! Näytetään Taiteilijalle, miltä punainen näyttää.
Hei, Taiteilija, meneekö sormet nyrkkiin? Kato, nyrkki on tällainen.
Nuo idioottimaiset huudot koulupihalta palasivat mieleeni. Kadutti, että olin mennyt
tappamaan piruparan, Tana-joen taiteilijan, mutta samalla tiesin miten hyvittäisin tekoni ja pesisin
puhtaaksi häpeäni rikostoveruudesta kulttuuripetojen koplan kanssa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
Akseli G:n matka
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
149