Rantala, Heli
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Marjaana Malkamäki, WSOY
Elämäkertatietoa
Heli Rantala (s. 1982) on toimittaja ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisteoksensa Suurenmoinen sitruunaseikkailu ilmestyi 2019. Sekä sen että Kaikkien aikojen kookoskeikan herkullisen ilmeikkään kuvituksen on tehnyt graafikko ja kuvittaja Henna Ryynänen (s. 1979).
(WSOY, 2020)
(WSOY, 2020)
Tekstinäyte
Ote teoksesta Kaikkien aikojen kookoskeikka (2020):
- Oletko sinä ollut koskaan rakastunut?
- Rakastunut? No, totta mooses minä olen ollut rakastunut.
- Miltä se tuntuu?
- Hmm, jaa-a, miten sen nyt sanoisi, Colina aprikoi. - Rakastuminen tuntuu siltä kuin... olisi tullut kotiin.
- Oletko sinä ollut koskaan rakastunut?
- Rakastunut? No, totta mooses minä olen ollut rakastunut.
- Miltä se tuntuu?
- Hmm, jaa-a, miten sen nyt sanoisi, Colina aprikoi. - Rakastuminen tuntuu siltä kuin... olisi tullut kotiin.
- Kotiin?
- Juuri niin. Kuin olisi pitkän ja raskaan reissun jälkeen päässyt vihdoinkin omaan kotipesään. Voi huokaista helpotuksesta, päästää ilmat
pihalle: pieraista ja röyhtäistä oikein kunnolla ja sitten röhnöttää kalsareissaan.
- Mutta eihän sinulla ole kalsareita.
- Noin kuvainnollisesti ilmaistuna.
- Hyvä on, minä sanon. - Missä hän on nyt?
- Kuka?
- Sinun rakkaasi.
- Käskin hänen häipyä.
- Vaikka te olitte rakastuneita?
- Niin, katsos kun rakkaus on sitä, että ajattelee toisen parasta. Minä huomasin, että kultsini ei voinut oikein hyvin täällä aavikolla.
- Entäs sinä? minä tiukkaan. Etkö olisi voinut mennä sinne, minne hän meni?
- Minä en voi hengittää meressä.
- Meressä? Onko sinun rakkaasi... kala?
- Vai että kala, Colina tuhahtaa. - Ei todellakaan. Minun rakkaani on liemikilpikonna. Maailman kaunein liemikilpikonna.
- Miten liemikilpikonna joutui Kalaharin aavikolle? minä ihmettelen.
- Sitä voisi kysyä sinulta. Nämä sinun unesi ovat joskus niin kummallisia, Colina sanoo ja kilauttaa pyöränkelloa. - Ehkä se oli trombi tai pieni hurrikaani, joka lennätti hänet tänne. Niin tai näin, eräänä aamuna minä näin kilpikonnan makaavan hiekassa kilvellään.
Colina lisää vauhtia ja polkee vimmatusti, kunnes pyörä kaatuu kumoon ja tömähdämme hiekkaan.
- Jatka! minä kehotan.
- Hän sätki pieniä suloisia töppöjalkojaan sinne tänne. Minä katsoin ensin, että olisiko tuossa minun päivälliseni, mutta sitten näin hänen sieraimensa!
- Sieraimensa?
- Niin. Hänen ihanat, täydelliset, pienet, soikeat sieraimensa. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja hänen äänensä, kun hän kiitti minua käännettyäni hänet ympäri... Kuin hunajaa..., Colina vajoaa muistoihinsa ja ryhtyy piirtämään sydäntä aavikon hiekkaan. - Hän oli rauhallinen ja viisas kilpikonnatyttö, ja minä, levoton ja vähemmän viisas mesimäyräuros, mutta jokin meissä oli samaa. Ydin. Se kaikkein tärkein. Me täydensimme toisiamme.
- Juuri niin. Kuin olisi pitkän ja raskaan reissun jälkeen päässyt vihdoinkin omaan kotipesään. Voi huokaista helpotuksesta, päästää ilmat
pihalle: pieraista ja röyhtäistä oikein kunnolla ja sitten röhnöttää kalsareissaan.
- Mutta eihän sinulla ole kalsareita.
- Noin kuvainnollisesti ilmaistuna.
- Hyvä on, minä sanon. - Missä hän on nyt?
- Kuka?
- Sinun rakkaasi.
- Käskin hänen häipyä.
- Vaikka te olitte rakastuneita?
- Niin, katsos kun rakkaus on sitä, että ajattelee toisen parasta. Minä huomasin, että kultsini ei voinut oikein hyvin täällä aavikolla.
- Entäs sinä? minä tiukkaan. Etkö olisi voinut mennä sinne, minne hän meni?
- Minä en voi hengittää meressä.
- Meressä? Onko sinun rakkaasi... kala?
- Vai että kala, Colina tuhahtaa. - Ei todellakaan. Minun rakkaani on liemikilpikonna. Maailman kaunein liemikilpikonna.
- Miten liemikilpikonna joutui Kalaharin aavikolle? minä ihmettelen.
- Sitä voisi kysyä sinulta. Nämä sinun unesi ovat joskus niin kummallisia, Colina sanoo ja kilauttaa pyöränkelloa. - Ehkä se oli trombi tai pieni hurrikaani, joka lennätti hänet tänne. Niin tai näin, eräänä aamuna minä näin kilpikonnan makaavan hiekassa kilvellään.
Colina lisää vauhtia ja polkee vimmatusti, kunnes pyörä kaatuu kumoon ja tömähdämme hiekkaan.
- Jatka! minä kehotan.
- Hän sätki pieniä suloisia töppöjalkojaan sinne tänne. Minä katsoin ensin, että olisiko tuossa minun päivälliseni, mutta sitten näin hänen sieraimensa!
- Sieraimensa?
- Niin. Hänen ihanat, täydelliset, pienet, soikeat sieraimensa. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja hänen äänensä, kun hän kiitti minua käännettyäni hänet ympäri... Kuin hunajaa..., Colina vajoaa muistoihinsa ja ryhtyy piirtämään sydäntä aavikon hiekkaan. - Hän oli rauhallinen ja viisas kilpikonnatyttö, ja minä, levoton ja vähemmän viisas mesimäyräuros, mutta jokin meissä oli samaa. Ydin. Se kaikkein tärkein. Me täydensimme toisiamme.