Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Päivä laskee, Tuulityttö
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Romaani 1930-luvun lopun ja talvisodan ajan Kotkasta.
Koiviston mukulat eivät tiedä miltä tuntuu, kun remelillä vedetään. Kun naapurin muijat sitä ihmettelevät, toteaa Esko-isä saaneensa punaorpojen lastenkodissa kolmen sukupolven selkäsaunat. Eikä Koiviston koulutusvimmassa ole äärtä ei laitaa. Kaksi kakaraa käy oppikoulua ja kolmannesta ne riitelee, souvari ja piika tai mitä ne on, tehtaassa molemmat. Anna-äiti ei unohda huonoa aikaa, Esko on huolettomampi. Eikä monessa mukana oleva mies edes ennätä surra. Tuuli kasvaa isän pyöräntangolla, keikkuu reppuselässä, kuuntelee isän yksinpuhelua liiterin kynnyksellä. Isä neuvoo katsomaan eteenpäin vaikka menneisyys on säpäleinä.
Eletään vaikean vuosikymmenen loppua. Jotenkin halutaan uskoa ettei maailmanpalo leviä Suomeen saakka. Kun ovikello soi yöllä, suojeluskuntalaiset vievät isän, vaikka eri tavalla kuin Tuuli pikkutyttönä pelkäsi. Esko ei seiso asennossa, pakattu reppu pykälässä odottamassa ”vapaussodan loppunäytöstä”, mutta hän lähtee.
Tuulin talvisota on yksinäistä hätää lottien kortteerissa, pelkoa kun posti jaetaan, pelkoa, kun kirkkoherra kääntyy kansakoululle päin, loukkuun jääneen kauhua väestösuojassa. Se on voitonriemuisen hallinnan tunnetta, kun pääsee aikuisen lotan toverina ilmavalvontatorniin, osaa ja ymmärtää, seisoo kaiken yläpuolella. Tuulin sota on myös Stefan, tumman taustan esiin pakottama ujo ensirakkaus.
Tapaninpäivänä kaupunkia moukaroidaan tunnista toiseen, kaikkialla palaa. Väsynyt Tuuli ei enää saa tilannetta hallintaansa, linjat ovat poikki, hävittäjät ampuvat kohti.
Tuuli toipuu ja koettaa sopeutua turvapaikkaansa, virkeän rovastin eläkevuosien asuntoon. Tuuli yrittää avustaa viestikeskuksen lottia, käy kirjeenvaihtoa sodan hajottaman perheen, rintamalle lähteneen Stefanin, puolitutun suojeluskuntalaisen kanssa. Entiset kysymykset palaavat, mutta rovastista Tuuli löytää ihmisen, joka kyselee samoin. Vanha Aapeli ottaa paikan, jonka Tuuli on mielessään varannut isoisälle, jota ei koskaan ehtinyt tuntea. Sitten on hyvästeltävä ihminen, jota ei koskaan edes halunnut tuntea ja koettava uudenlainen suru. Lopuksi Tuulin on palattava tuttuun ilmavalvontatorniin. Enää ei kysytä, onko kyseessä lotta vai pikkulotta, tai jaksaako Tuuli.
Solmitaan aselepo, ja saadaan rauha. Onko Tuulilla edes lupaa olla surullinen?
Päivä laskee. Mutta se nousee kerran.
Koiviston mukulat eivät tiedä miltä tuntuu, kun remelillä vedetään. Kun naapurin muijat sitä ihmettelevät, toteaa Esko-isä saaneensa punaorpojen lastenkodissa kolmen sukupolven selkäsaunat. Eikä Koiviston koulutusvimmassa ole äärtä ei laitaa. Kaksi kakaraa käy oppikoulua ja kolmannesta ne riitelee, souvari ja piika tai mitä ne on, tehtaassa molemmat. Anna-äiti ei unohda huonoa aikaa, Esko on huolettomampi. Eikä monessa mukana oleva mies edes ennätä surra. Tuuli kasvaa isän pyöräntangolla, keikkuu reppuselässä, kuuntelee isän yksinpuhelua liiterin kynnyksellä. Isä neuvoo katsomaan eteenpäin vaikka menneisyys on säpäleinä.
Eletään vaikean vuosikymmenen loppua. Jotenkin halutaan uskoa ettei maailmanpalo leviä Suomeen saakka. Kun ovikello soi yöllä, suojeluskuntalaiset vievät isän, vaikka eri tavalla kuin Tuuli pikkutyttönä pelkäsi. Esko ei seiso asennossa, pakattu reppu pykälässä odottamassa ”vapaussodan loppunäytöstä”, mutta hän lähtee.
Tuulin talvisota on yksinäistä hätää lottien kortteerissa, pelkoa kun posti jaetaan, pelkoa, kun kirkkoherra kääntyy kansakoululle päin, loukkuun jääneen kauhua väestösuojassa. Se on voitonriemuisen hallinnan tunnetta, kun pääsee aikuisen lotan toverina ilmavalvontatorniin, osaa ja ymmärtää, seisoo kaiken yläpuolella. Tuulin sota on myös Stefan, tumman taustan esiin pakottama ujo ensirakkaus.
Tapaninpäivänä kaupunkia moukaroidaan tunnista toiseen, kaikkialla palaa. Väsynyt Tuuli ei enää saa tilannetta hallintaansa, linjat ovat poikki, hävittäjät ampuvat kohti.
Tuuli toipuu ja koettaa sopeutua turvapaikkaansa, virkeän rovastin eläkevuosien asuntoon. Tuuli yrittää avustaa viestikeskuksen lottia, käy kirjeenvaihtoa sodan hajottaman perheen, rintamalle lähteneen Stefanin, puolitutun suojeluskuntalaisen kanssa. Entiset kysymykset palaavat, mutta rovastista Tuuli löytää ihmisen, joka kyselee samoin. Vanha Aapeli ottaa paikan, jonka Tuuli on mielessään varannut isoisälle, jota ei koskaan ehtinyt tuntea. Sitten on hyvästeltävä ihminen, jota ei koskaan edes halunnut tuntea ja koettava uudenlainen suru. Lopuksi Tuulin on palattava tuttuun ilmavalvontatorniin. Enää ei kysytä, onko kyseessä lotta vai pikkulotta, tai jaksaako Tuuli.
Solmitaan aselepo, ja saadaan rauha. Onko Tuulilla edes lupaa olla surullinen?
Päivä laskee. Mutta se nousee kerran.
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tapahtumapaikat
Tapahtuma-aika
Alkukieli
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
613