Kirjasammon talvivinkit: tähtien ainesta

Teosesittely
8.11.2018

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Tähtien ainesta – esittelyssä Argonautit

 

Maggie Nelsonin Argonautit on ylistetty bestseller, ja asetun mielelläni kehujien jonon jatkeeksi. Argonautit on genrerajoja rikkova esseeemäinen muistelmateos, jossa Nelsonin oman elämän anekdootit käyvät vuoropuhelua feministisen teorian kanssa. Teksti liikkuu yksityisen ja julkisen, yksilön ja rakenteen sekä kielellisen ja visuaalisen välisillä rajoilla. Se haastaa kategoriat, joihin jaottelemme itsemme ja toisemme.

Bestsellerit mielletään usein populaarikirjallisuudeksi. Nelsonin myyntimenestystä Yhdysvalloissa onkin ihmetelty, sillä kirjan teksti ei ole helpoiten ymmärrettävästä päästä. Yksi syy menestykseen on varmasti henkilökohtaisuus: Argonauttien keskiössä on ihmissuhde, ja Nelson pistää yksityiselämänsä peliin.

Argonautit on kirja muutoksesta. Muuttujia, argonautteja, ovat Nelson ja tämän kumppani, taiteilija Harry Dodge. Muutos tapahtuu Harryn kehossa testosteronipiikki kerrallaan samalla kun Nelsonin oma, lasta kantava vartalo venyttää tämän identiteetin uusiin ulottuvuuksiin. Muutoksen metafora on Roland Barthesin ajatus mytologisesta Argo-laivasta, johon voidaan vaihtaa matkan aikana kaikki osat ilman, että laivan nimi muuttuu. Argo-laiva säilyttää nimensä samalla kun sen merkityksen on uudistuttava, aivan kuten sanojen ”rakastan sinua” merkityksen on muututtava joka kerta, kun ne lausutaan ääneen, sillä ”sekä rakkauden että kielen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi”, kuten kirjassa Barthesia lainataan.

Pelonsekainen kysymys kuuluu, mikä Harryssä jää muuttumattomaksi hormonihoitojen myötä. Käy ilmi, että pelko on turhaa.

 

”Miten sen selittäisi – ”trans”-etuliite voi toimia ylimalkaisena selityksenä, mutta siitä nopsaan kehkeytyvä valtavirran kertomus (’syntynyt väärään ruumiiseen’, mikä edellyttää kirurgista pyhiinvaellusta kahden kiinteän päätepisteen välillä) on toisille turha – mutta toisille taas osittain, joskus perustavanlaatuisestikin, tarpeellinen? Että toisille ’muutos’ voi tarkoittaa toisen sukupuolen täydellistä hylkäämistä, kun taas toisille – niin kuin Harrylle, joka tyytyväisenä identifioi itsensä testosteronia käyttäväksi butchiksi – taas ei? En minä ole matkalla mihinkään, Harry joskus vastaa kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena?

 

Kyösti Niemelä kuvaa Helsingin Sanomissa Argonautteja sanalla hypersivistynyt. Kirja voi tuntua aluksi vaikealta. Se poukkoilee epäkronologisessa järjestyksessä ajatuksesta toiseen ja kätkee sanojen taakse monia merkityksiä, jotka jättävät kirjaan sisältöä useammaksikin lukukerraksi. Nelson kuvailee Guardianin haastattelussa kirjaansa esoteeriseksi. Kaikkea ei selitetä auki, sillä yleisöä ei haluta aliarvioida. Kirjaan tarttumista ei kuitenkaan kannata empiä, sillä Nelson on koko ajan askeleen edellä lukijaansa, hän ennakoi ajatuksemme – myös ne rumat – ja vastaa niihin. Hän ottaa lukijasta kopin: jokainen ajatus on jalostettu loppuun saakka, mietitty ja muotoiltu viimeisen päälle.

Nelson on runoilija, ja se näkyy kirjan rytmissä. Se myös keventää kirjaa, jonka voi kaivaa esiin vaikka vain parin metropysäkin välisen matkan ajaksi. Jaksotus on tiivis ja pitää otteessaan. Argonautit on juuri sellainen teos, jonka voi avata sattumalta miltä tahansa aukeamalta saadakseen ajattelun aihetta.

Kaijamari Sivill on suomentanut teoksen moitteettomasti. Juuri Argonauttien kaltaisia käännöksiä ja keskustelunavauksia Suomeen tarvitaan. Tiedostava Suomi vertaa itseänsä jatkuvasti Ruotsiin, missä feminismi käy valovuosia meitä edellä. Jos olet kyllästynyt aloittamaan keskusteluja vastaamalla kysymykseen entäs miehet, tämä kirja on sinulle hyvä keskustelukumppani: se olettaa, että olet sivistänyt itseäsi 2000-luvulle eikä enää lähde liikkeelle perusteista. Kirja herättelee pohtimaan, onko queer-teoriaa tullut tankattua riittävästi, vai olisiko aika tarttua feminismin klassikoiden lisäksi myös uudempiin, intersektionaalisiin teksteihin.

 

“Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön. Siitä hohkaa jonkinlaista omahyväistä autoeroottisuutta: meneillään on intiimi suhde – se näkyy muille, mutta jättää heidät ehdottomasti ulkopuolelle. – No niin, ajattelen ja painan polveni puhujanpöntön seinämään. Siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Joka on vain terästetty versio yleisemmästä oksymoronista ajatteleva nainen.”

 

Kirjan alkupuolella Nelsonin ystävä toteaa, ettei ole koskaan nähnyt mitään yhtä heteronormatiivista kuin kahvimukin, josta Nelson tarjoilee tälle juotavaa. Kahvimukiin on painettu perhekuva, jossa raskaana oleva Nelson, Harry ja Harryn poika seisovat juhlatamineissa takanreunustalla roikkuvien joulusukkien edessä. Onko raskaus heteronormatiivista, Nelson kysyy. Kun queer-ihmisillä on lapsia, onko se mukautumista yhteiskunnan odotuksiin vai onko se vastarintaa? Miksei se voi vain olla?

Kirja on monitasoisuudessaan genreltäänkin queer: sitä on mahdoton luokitella, se pakenee määritelmiä. Queer voi olla kategorioiden tuottamisen sijaan dekonstruktio, normin purkamista tai haastamista. Mutta miten olla queer, kun heterot omivat kaiken pervoilua myöten? “Mitä järkeä on vetää yhtäläisyysmerkki ‘queerin’ ja ‘seksuaalisen poikkeavuuden’ välille, jos ilmeisen heteroseksuaalinen maailma pysyy vaivatta samanlaisessa vauhdissa?”

Kerronta on lumoavan soljuvaa. Nelson pohtii äidinmaidon sisältämiä elintarvike- ja ympäristömyrkkyjä, kietoo ajatuksen omaan alkoholistimenneisyyteensä ja palaa sitten pohtimaan riippuvuussuhteita. Miksi riippuvuutta halveksitaan kun on kyse läheisistä ihmissuhteista? Lopuksi hän toteaa olevansa tyytyväinen siihen, että tietää nyt millaista oli olla alkoholisti. Kirja ei missään vaiheessa näytä argonauttejaan uhreina. On helpottavaa tunnistaa omat heikkoutensa sen sijaan, että esittäisi olevansa parempi kuin on.

Maggie Nelson. Photo: Tom Atwood / S&S

Kirja on monella tapaa “piste meidän joukkueelle”, niin kuin Harry usein ivallisesti toteaa, kun hänet identifioidaan naiseksi hänen tehdessään jotain yleisesti hyväksyttyä. Nelson voisi argumentoida kenet tahansa suohon, mutta jättää “lacanilaiset jäänteet” ja muut fenomenologian pimeälle puolelle jämähtäneet filosofit omaan arvoonsa. “Jättäkäämme heidät rakkauteensa, aitoon tapahtumaansa”, hän toteaa viileästi sen jälkeen, kun Žižek, Badieu ja Baudrillard ovat saaneet pienen osansa Nelsonin terävästä kynästä. Nelson kirjoittaa omaa tekstiään, esiintyy epätäydellisenä eikä tyydy haastamaan nykyfilosofeja filosofian kaanonin määräämin konstein. Nelson kirjoittaa tavalla, jota voisi paikoin luonnehtia feminiiniseksi. Ja se jos mikä on radikaalia.

Loppupuolella Argonautit tiivistyy pohtimaan elämänkiertoa. Argo-laiva jatkaa purjehdusta, vaikka sen osat vaihtuvat, vaikka argonautit vaihtuvat ja rakastan sinua sanotaan sukupolvelta seuraavalle. Rakkauskin on kiertävää ainetta: se pilkahtaa argonauteissa välillä eroottisena, kuten lasta imetettäessä ja välillä romanttisena, kun Harry valmistaa Nelsonille aseen itsepuolustusta varten. ”Empiirisesti katsottuna meidät on tehty tähtien aineesta” joka ”kiertää, yhdistyy uusin tavoin.” Kaikki on yhtä ja samaa, kuten Harry tietää ensitapaamisesta asti ja kuten Nelsonille paljastuu kirjan huipentuessa synnytyskohtaukseen:

 

”Voisimme sanoa kuolemalle saman kuin lapsi voisi sanoa äidilleen: minä unohdan sinut, mutta sinä muistat minut.”

 

Haluaisin liittää lainauksia kirjan jokaiselta aukeamalta. Kirja saa itkemään ja kaikessa vakavuudessaan myös nauramaan, esimerkiksi kun Nelson pohtii, kuinka ”nykyisessä ’grrrl’-tyttökulttuurissa viljellään sanontaa: X on minulle yhtä tarpeellinen kuin kulli perseessä” ilmaisuna siitä, että X on jotain tarpeetonta. Nelson kyllä kannattaa sitä, että ”tytöt voimaantuvat torjumaan seksitavat, joista eivät nauti, ja turhankin moni heteropoika on varmaan valmis työntämään kalunsa mihin reikään tahansa, sellaiseenkin johon käy kipeästi”, mutta on samalla huolissaan anaalierotiikan tabusta, siitä miten klitoris on naamioitu pikku napiksi, vaikka todellisuudessa se ”levittäytyy isolle alueelle kuin paholaisrausku”.

Argonautti Nelsonia on mahdotonta lokeroida. Hänen teoksensa on tähtien ainesta, kiertävää materiaa, filosofiaa sekä Nelsonin läheisten tarinoita. On pakko lainata muilta ja hyväksyä oma rajallisuutensa. Rajojaan ei kuitenkaan tarvitse vetää sen perusteella, millaiseen lokeroon joku muu on sinut työntänyt.

 

Adile Sevimli

 

Tietoa Kirjasammon talvivinkit -sarjasta