Kirjasammon talvivinkit: Lähellä villiä sydäntä

Teosesittely
23.11.2018

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

”Hyvyys herättää minussa halun oksentaa” – Lähellä villiä sydäntä

 

Isi, olen keksinyt runon.

Mikä sen nimi on?

Minä ja Aurinko. – Ja melkein heti sen perään hän lausui: – ”Kanat jotka ovat tarhassa ovat syöneet jo kaksi kastematoa, mutta minä en nähnyt.”

Ai niinkö? Mitä tekemistä sinulla ja auringolla on tuon runon kanssa?

Tyttö katsoi häntä hetken. Isä ei ollut ymmärtänyt…

– Aurinko on kastematojen yläpuolella, isi, ja minä tein runoa enkä nähnyt kastematoja… Tauko.   Voin keksiä toisen saman tien: ”Oi aurinko, tule kanssani leikkimään.”

Tai pitemmän:

”Näin pienen pilven

kastemato parka

luulen että se ei nähnyt.”

– Hienoja kulta, tosi hienoja. Miten noin kaunis runo tehdään?

– Ei se ole vaikeaa, tarvitsee vain sanoa se ääneen.

 

Kun ensimmäisen kerran luin yläpuolen katkelman Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä -esikoisromaanin ensimmäisiltä sivuilta, tunsin jonkinlaista orastavaa huimauksen tunnetta. En silloin vielä tiennyt tästä brasilialaisesta klassikkokirjailijasta oikeastaan mitään, tiesin vain, että pitelin kädessäni jotakin erityistä. En tiennyt, että huimaus jatkuisi voimistuen mitä pidemmälle sivuja kapuaisin ja että tämä kapuaminen muuttaisi peruuttamattomasti käsitystäni kirjallisuudesta.

Suomessa Lispector tunnetaan kirjallisuuspiireissä, mutta ei vieläkään kovin hyvin niiden ulkopuolella. Minäkin kuulin Lispectorista ja ennen kaikkea hänen viimeiseksi jääneestä Tähden hetki -romaanistaan ensimmäisen kerran kirjoittamisen opettajiltani. Vaikka Tähden hetki on mitä ilmeisimmin ollut monelle kirjailijalle merkittävä teos, päätin kuitenkin aloittaa tutkimusmatkan Lispectorin maailmaan hänen ensimmäisestä teoksestaan.

Lispectoria verrataan mieluusti niin Kafkaan kuin Joyceen, Woolfiin ja Durasiinkin riippuen siitä, mistä teoksesta puhutaan. Lähellä villiä sydäntä tuo ehdottomasti enemmän mieleen Joycen tai Woolfin kuin Kafkan. Sen sijaan lukiessani yhtä Lispectorin merkittävimmistä teoksista Passio – rakkaus G.H:n mukaan en voinut olla ajattelematta Kafkaa. Passio, ainakin minulle, on huomattavasti vaikeampi teos kuin Lähellä villiä sydäntä. Siksi oli hyvä, että syventyessäni Passioon minulla oli jo takanani esikoisromaanin lisäksi Tähden hetki sekä Oppiaika, eli, nautintojen kirja. Nämä teokset johdattelevat hyvin Lispectorin ainutlaatuiseen tapaan käyttää kieltä, mutta ovat kuitenkin löyhän juonellisia, eivätkä näin heti alkuunsa nujerra motivaatiota haastavuudellaan. Jos olisin aloittanut Passiosta, se olisi luultavasti tuntunut täysin mahdottomalta.

Lähellä villiä sydäntä -kansikuva

Lähellä villiä sydäntäkin vei paljon aikaa ja lukeminen muistutti enemmän runo- kuin proosateoksen lukemista. Luin jokaisen sivun vähintään kolme kertaa, ennen kuin kykenin päästämään siitä irti siirtyäkseni seuraavalle. Kun vihdoin pääsin loppuun, tunsin kaikkia tunteita yhtä aikaa. Olo oli vallankumouksellinen, lohdullinen, röyhkeä ja herkkä, olin kuin vastarakastunut. Kirja tuntui aarteelta, joka oli nyt avautunut minulle kuin syli kaikessa sokaisevuudessaan ja raivossaan. Ensimmäinen ajatukseni oli inhimillinen mutta lapsellinen: aion pitää tämän kaiken itselläni, enkä koskaan kertoa tästä kirjasta kenellekään. Tämä on minun aarteeni ja se, että kuulisin jonkun muun luoneen erityisen suhteen aarteeni kanssa, tuntuu suorastaan vastenmieliseltä.

Mikä tässä kirjassa sitten on niin ihmeellistä? Romaanissa ei juonen tasolla tapahdu paljoakaan. Kirjan alussa Joanna-niminen pikkulapsi asuu isänsä kanssa kahden, keksii runoja ja leikkii. Myöhemmin isänsä kuoltua hän asuu tätinsä luona ja sisäoppilaitoksessa. Kirjan toisessa osassa Joanna avioituu ja ymmärtää myöhemmin aviomiehen pettävän häntä entisen morsiamensa kanssa. Tapahtumat kuulostavat tavallisilta, suorastaan puuduttavilta. Kirjan kerronta vastustaakin monin tavoin tarinamuotoa tehden täysin juonesta toissijaisen. Merkityksellisen romaanista tekee se, miten Lispector kuvaa Joannan mielen liikkeitä ja niiden kautta ihmisenä olemista. Romaanin keskiössä ei siis ole juoni vaan kieli.

Jokainen poimisi varmasti eri asioita, joita piti kirjassa merkittävimpänä itselleen. Minulle tärkeintä teoksessa on huimaava tunne kaatumisesta joka ei koskaan pääty, sekä ne lukuisat hetket, joina löydän itsestäni kaikki ne nimettömät olot, joita Joannassakin on. Kaikessa käsittämättömyydessään Joannan oleminen on tavattoman tuttua ja menee siksi suorinta reittiä nahkojen alle. Tämä kaikki on minussa, ajattelen. Vaikka en olekaan aiemmin kyennyt tunnistamaan sitä. Tarja Härkönen, joka vastaa kaikista Lispectorin suomennoksista, kirjoittaa kirjan jälkisanoissa:”Kieli on Lispectorin teosten keskeinen elementti. Eksistentialistien tavoin hän piti sitä yhtä mystisenä asiana kuin elämää itse. Ja kieli alkaa hänelle siitä mihin sanat päättyvät, sanojen välistä, sieltä mistä oleminen alkaa. Hän hakee kielellä sitä mitä ei voi sanoa ja on siksi valmis vaikka hajottamaan lauseet päästäkseen niiden rakosista ytimeen. Kun kieli hajoaa, voi tavoittaa sellaista, mitä ehjä rakenne ei pysty ilmaisemaan. – – On liikuttavaa seurata, kuinka kiihkeästi hän puolustaa ihmisessä olevaa näkymätöntä, hänen salaisuuttaan.”

Clarice Lispector. Public domain / Brazilian National Archives
Clarice Lispector vuonna 1972. Public domain / Brazilian National Archives

Lispector on itse sanonut, että aidoin osa elämää ei ole tunnistettavissa. Olen itse alkanut ajatella hänen teoksiaan jonkinlaisina kielen ulottumattomissa olevina tiloina, jotka hän on sanoillaan kyennyt rajaamaan. Ruumiillinen, tärisyttävä ja läpeensä runollinen kieli muodostaa ikään kuin kehikkoja, joiden keskellä itse elämä, oleminen ja totuus oleskelee.

 

”Hyvyys herättää minussa halun oksentaa.” 

 

Tämä Joannan lausahdus kummittelee päässäni, ja tulen luultavasti muistamaan sen aina. Ei haittaa, vaikka en oikeastaan ollenkaan käsitä, mistä lauseessa on kysymys. Se ei ole oleellista. Oleellista on olotila, jonka lause saa minussa aikaan. Suomentamattoman Family Ties -novellikokoelman kuvauksessa Lispectorin tyyliä luonnehditaan osuvasti: "Reading Clarice Lispector's novels is like listening to a stranger unravel her thoughts and then walk out of the door, leaving behind a strong sense of character but few facts about daily life. You wonder after meeting such a person whether she was real or imagined — and then decide it does not matter."

Lähellä villiä sydäntä on julkaistu vuonna 1943 mutta se on edelleen vallankumouksellinen. Kun olin pieni, eräs pappi vastasi kinkkisiin kysymyksiini toteamalla, että olemista kannattaa ajatella maksimissaan kolme minuuttia kerrallaan, muuten tulee päänsärkyä. Täysi oleminen on järkyttävän uuvuttavaa, mutta samalla kiihottavaa, ja siksi joidenkin tahojen mielestä haitallista tai jopa vaarallista. Päänsärkyä aiheuttaviin kokemuksiin ja olemiseen liittyykin aina muutos, ja on hyvä muistaa, että kerran alkanut muutos on vallitsevien olosuhteiden pahin vihollinen. Syvää särkyä aiheuttavaa olemista on mahdollista kokea juuri Lispectorin kirjoitusten kaltaisen teosten äärellä.

Lispectorin teokset ovat haastavia, suurimmaksi osaksi käsittämättömiä ja kaiken lisäksi kehoa pahasti ravistelevia. Niiden lukeminen vaatii oman aikansa ja paikkansa. Helena Sinervo on kirjoittanut Lispectoria käsittelevässä kritiikissään: ”Hänen sanojaan pitäisi kuunnella kuin musiikkia, koko ruumiilla.” Se on vaikeaa ja siksi niin äärimmäisen tärkeää. Tässä eheiden kokonaisuuksien kulttuurissa on tärkeää kokea ristiriitaisuutta, mahdottomuutta, selittämättömät hirviöt itsessämme sekä mielen, kielen ja rakkauden kauneus. Koettaa kerta toisensa jälkeen ylpeän kunnianhimoisesti tavoitella ihmisyyden ja totuuden ydintä, venyttää kielen rajoja ja kohdata itsensä henkilöhahmoissa. Lähellä villiä sydäntä kaltaisen teoksen asettamassa tilassa olemisen pohtiminen tuskin helpottuu, mutta ainakin se saa olon hieman vähemmän yksinäiseksi. Kun Joanna on, minäkin olen. Joanna on ihminen, Joanna elää. Joanna on jokaisessa meissä.

 

Veera Ojola

 

Tietoa Kirjasammon talvivinkit -sarjasta