Kirjasammon talvivinkit: kaksi kirjaa musiikista

Kaksi kirjaa musiikista

Patti Smith: Ihan kakaroita. Suomentanut Antti Nylén ja Risto Ahti (WSOY 2010, pokkaripainos 2012).

Alun perin vuonna 2010 julkaistusta musiikintekijä-kirjailija Patti Smithin muistelmateoksesta Ihan kakaroita (alkup. Just Kids) muodostui nopeasti moderni klassikko. Teoksen punaisena lankana toimii Smithin ystävyys ja rakkaus valokuvataiteilija Robert Mapplethorpen kanssa erityisesti 1960- ja 1970-lukujen New Yorkissa. Kirja ei ole kirja pelkästään musiikista vaan myös paljosta muusta: rakkaudesta, kuolemasta, nuoruudesta, boheemielämästä, taiteesta – ja myös kirjoittamisesta, sillä onhan Patti Smith myös runoilija. Ihan kakaroita on maineensa ansainnut, ja sitä voi suositella kenelle tahansa, joka on joskus ihaillut ketään taiteilijaa.

Nuoren Smithin asenne taiteeseen ja taiteilijoihin on mystifioiva ja romantisoiva. Ranskalaisrunoilija Arthur Rimbaud’n ja 1960-luvun ikoni Jim Morrisonin ihailu kulkee mukana Pariisin-matkoilla, ja Smith pyrkii tavoittamaan samoja ulottuvuuksia kuin ihailun kohteensa. Nuorelle Smithille taiteilijat ovat ikään kuin ”oma heimonsa”, jonka jäsenet ymmärtävät toisiaan kaikkialla. Toisaalta taiteilija ei voi jäädä leijumaan sfääreihin: ”Taiteilija pyrkii tavoittamaan oman intuitiivisen yhteytensä jumaliin, mutta ellei hän erkane tuosta houkuttelevasta, henkisestä maailmasta, hän ei voi luoda. Hänen täytyy suostua aineelliseen maailmaan, jos hän haluaa saada työnsä valmiiksi.” (s. 331)

Boheemi romanttisuus näkyy erityisesti 1960-luvun New Yorkista kertovassa osassa. Töitä oli vaikea saada ja rahat olivat tiukassa. Sattuma toi kuitenkin Smithin ja karismaattisen Mapplethorpin yhteen, kaksi aloittelevaa taiteilijaa. He muuttivat samaan asuntoon, rakastuivat toisiinsa, inspiroivat toisiaan ja samalla yrittivät löytää oman taiteilijanlaatunsa. Konserteissa ei ollut yleensä varaa käydä, ja välillä piti valita aterian ja perheelle soittamisen välillä. Välillä taiteen tekemisen mielekkyyskin kyseenalaistui. Toisaalta virikkeiden puute ajoi luovuuteen.

Muutettuaan legendaariseen Hotel Chelsea -taiteilijakeskittymään Smith ja Mapplethorpe alkoivat löytää tiensä kaupungin taiteilijapiireihin, joissa Smith kohtasi niin näytelmäkirjailijoita, Andy Warholin näyttelijöitä kuin psykedeelisen rock-skenen legendojakin. Vähitellen Smith löysi ympärilleen muusikoita, jotka auttoivat häntä tekemään runoista rock-kappaleita. Lopulta Smith päätyi studioon tekemään legendaarista Horses-esikoislevyään, johon Mapplethorpe kuvasi kansikuvan. Vaikka tuossa vaiheessa Smith ja Mapplethorpe eivät olleet olleet pari enää vuosikausiin, he olivat edelleen ystäviä ja toistensa tukijoita ja taiteellisia yhteistyökumppaneita.

Smith hahmottuu eräänlaisena arkkityyppisenä newyorkilaistaiteilijana: avarakatseisena, epäoikeudenmukaisuutta vastustavana ja individualistisena (vaikkakin mitä suurimmassa määrin yhteydessä muihin). Hän kirjoittaa: ”Mihin kaikki johtaa? Mitä meistä tulee? Näitä kysyimme, kun olimme nuoria, ja nuorina saimme vastauksetkin. Kaikki johtaa itseensä. Tulemme omaksi itseksemme.” (s. 108) Smith sai kuitenkin käänteentekevän paljon inspiraatiota, innostusta ja kannustusta omaan luovaan toimintaansa kohtaamiensa ja tuntemiensa taiteilijoiden kautta. Ihan kakaroita osoittaa, että taide syntyy yhteydestä muihin.

Kalle Kinnunen (toim.): Kone-Suomi (Khaos Publishing 2017).

Kone-Suomi kertoo konemusiikin ja konemusiikkikulttuurin historiasta ja nykypäivästä Suomessa. Ääneen pääsevät haastattelujen kautta erilaiset dj:t, tuottajat, tapahtumajärjestäjät ja muut kulttuuriin vaikuttaneet henkilöt tarinoineen. Käsitellyksi tulevat niin erilaisten tyylien, kuten housen, trancen ja teknon, rantautuminen ja yleistyminen kuin erilaisten klubien nousu ja tuho. Konemusiikkikulttuuria lähestytään joidenkin eri skeneissä mukana olleiden henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Näin lukijalle tarjoutuu laaja näkymä aiheeseen.

Konemusiikkikulttuurin ehkä keskeisin elementti itse musiikin lisäksi on tapahtumat, jotka keskittyvät musiikin, tanssin ja valojen yhteispelin ympärille. Kone-Suomi näyttää senkin, millaista on ollut suunnitella ja toteuttaa tapahtumia, millainen kulttuuri niiden ympärillä on ollut ja millaista yleisöä käynyt. Esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen taitteen rock-voittoisessa ja ahdasmielisessä Suomessa ”[b]ileiden järjestäminen oli kapinallisuutta”, kuten Juha Koskenranta Kalle Kinnusen haastattelussa kertoo (s. 208). 20–30 vuoden aikana konemusiikki on toki enimmäkseen salonkikelpoistunut, mutta ei vastakulttuurisuuskaan ole täysin kadonnut.

Konemusiikkitapahtumia on ollut ja on edelleenkin monenlaisia. Osa on suunnattu valtavirtayleisölle ja toimii pelkästään kaupalliselta pohjalta, osa on pienen porukan underground-tapahtumia, joissa tärkeintä on musiikki ja hyvä meininki. Osa on laillisia ja julkisia, osa laittomia ja salaisia, osa ammattimaisesti tuotettuja ja osa harrastajavoimin pystytettyjä. Voi hyvinkin olla, että konemusiikkikulttuuri on tasannut tietä nykyiselle tee se itse -tapahtumakulttuurille, jossa kuka tahansa voi kerätä ympärilleen hyvän porukan ja suunnitella ja toteuttaa oman tapahtumansa.

Erityisen mielenkiintoisina pidin tarinoita ajalta ennen internetin ja sosiaalisen median aikaa. Tietoa tuoreimmista virtauksista oli vaikea saada, dj:den piti hakea kiinnostavia levyjä Lontoon, New Yorkin ja Berliinin kaltaisista metropoleista, uusia tyylejä ja soundeja kuullakseen oli usein mentävä ulkomaisille klubeille kuulemaan uutta musiikkia paikan päällä. Toisaalta tämä juontuu myös siitä, että dj:t halusivat erottua toisistaan ja kehittää kulttuuria eteenpäin, tuoda uusia juttuja kotiyleisölle.

Päällimmäisenä Kone-Suomen tarinoista nousee esiin intohimo. Osa dj:stä oli aloittanut uransa jo teini-iässä koulukeikoilla ja kehittänyt omaa juttuaan siitä eteenpäin, ja bilejärjestäjät taas rakentavat bileitä musiikkityylistä riippuen niin metsiin, kellareihin kuin varastohalleihinkin rakkaudesta lajiin.

Kone-Suomea voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita elektronisesta musiikista, konemusiikkikulttuurista tai ylipäätään kaupunkikulttuurin kehittymisestä Suomessa, koska konemusiikkikulttuurilla on ollut siihen olennainen vaikutus. Esimerkiksi 2010-luvun Helsingin Kalliota olisi hyvin vaikea kuvitella ilman Kuudennen linjan, Siltasen ja Kaikun muodostamaa bilekeskittymää, ja tämän päivän teknokulttuurilta puuttuisi paljon ilman Ääniwallia.

Konemusiikkikulttuuriin on perinteisesti liittynyt utopian sävyjä ja ajatuksia edistyksestä (kts. Iida Sofia Hirvosen artikkeli Sam Inkisen teknoteoriasta) ja siitä, että kuka vain voi tulla sellaisena kuin on ja olla oma itsensä, kunhan kunnioittaa musiikkia, tapahtumaa ja muita osallistujia. Tällaisen ajatuksen ottaa Kone-Suomesta mukaan mielellään.

Juhana Henrikki Harju

Tietoa Kirjasammon talvivinkit -sarjasta