Keskustelu

TuomasA

21.1.2021

Kaikki minun lapseni on ensisijaisesti rakkausromaani. Toki myös paljon muuta, mutta siinä on teoksen ydin. Juanin piirteiden kuvauksen pikkutarkkuudesta näkee kertojan rakkauden häneen; se on hullaantuneen tutkiskelua, ihmettelevää. Kerronta siirtyy preeseensiin, kun kuvataan hetkiä sellaisina kuin ne olivat, kertoja ikään kuin palaa niihin muistoissaan ja elää ne läpi uudelleen. ”Ruskeiden mantelisilmien” (s. 35) kuvailut ja tapojen ihmettelyt pohjoismaisella katseella voisivat näyttäytyä aikansa kuvana, tunnistamattomana toiseuden tarkasteluna, mutta kertoja myös tunnistaa asemansa usein, hän pohtii luokkaa (tietysti), lähtökohtien perustavia eroja, täyden ymmärryksen mahdottomuuden sisäistämistä – melko intersektionaalistakin. Naiskuva tässä on varsin etäinen, vaikka keskushenkilöillä on vaimot, toisaalta kirjan ydin on homoseksuaalisissa tuntemuksissa, mitä sillä voikaan sitten perustella ja mitä ei – tätä sivutaan teoksen aloittavassa, hieman anteeksipyytävässä kirjeessä kirjailijan vaimolle, kiinnostava ratkaisu. Joissain asioissa Kihlman kuitenkin oli selvästi aikaansa edellä.

Välillä mietin, onko rakkauden kohteena kirjassa nimenomaan Juan vai se kaikki mitä kertoja kokee Argentiinassa, kuten köysiratamatka joka tuntuu pilvilinnalta, tai maalaiskylässä käynti joka jää mieleen ehkä elämän onnellisimpana päivänä. Kertoja koskettelee jotain suurta humanismin ideaa puhuessaan yhteisestä ihmissydämestä (s. 72), ja seuraavalla aukeamalla tiedostaa kuitenkin lähtökohtien erilaisuuden. Kihlmanin ajattelun rakentumista on aina hienoa seurata. Hän tulee kuin vaivihkaa kirjoittaneeksi yhden hienoimmista lukemistani musiikkiesseistä todistaakseen pointtinsa vieraan kielen kuuntelemisesta musiikillisesti ymmärrettävänä kokemuksena.

Jonkinlainen notkahdus tulee puolenvälin jälkeen, kun kerronta jää pitkäksi aikaa jauhamaan kulttuurieroista. Lopussa myös kirjoittamisen prosessia puidaan vähän liian pitkäpiimäisesti ja junnaavasti. Totta kai tässä miettii myös tarinankerronnan etiikkaa, erityisesti kohdassa, joka kuvaa prostituutiota Juanin näkökulmasta, tämän repliikkeinä; nämä kohdat ovat erittäin hyviä, pohdituttavimpia lukemiani prostituutiokuvauksia (noinkohan juuri nämä vaikuttivat ensimmäisellä lukukerralla 18-vuotiaan mieleeni niin että suhtautumiseni seksityöhön on ollut hyvin arvoliberaali). Kihlman menee Argentiinaan, vakavarainen suomenruotsalainen, tapaa katupojan, kertoo tämän tarinan kirjassaan keskusteluihin pohjautuen, ja hän osaa kyllä, tekee sen hyvin, ehkä se oikeuttaa, mutta toisaalta näin on tehty maailman sivu, valkoiset miehet ovat menneet etelään ihmettelemään ja kertomaan tarinoita sieltä. (Kertomuksen vaarat -tietokirjassa puhutaan myös kerronnallisesta auktoriteetista: ”toisen ihmisen tarinan kertominen on aina vallankäyttöä, jossa kertoja voi valita esittää itsensä ja kertomuksen kohteen haluamallaan tavalla”, s. 279.) Mikä on tämän kirjan laji, onko tämä romaani vai dokumentti, takakannen mukaan voi olla kumpaakin, mihin se vaikuttaa tässä kaikessa? Tekstissä pohditaan: ”Että lopultakin kokonaan pyyhkisi pois rajan kirjallisuuden ja todellisuuden väliltä, lopultakin sulattaisi kokonaan yhteen ihmisen ja kirjailijan.” (s. 225)

Kihlmanin proosatyyli on suvereeni, hänen lauseistaan ei haluaisi muuttaa mitään, ei siirtää pilkkuakaan, niiden rytmi on niin eheä. Saaritsan suomennos on hyvä, joitain lyöntivirheitä ja välistä uupuvia sanoja on jäänyt tähän painokseen.

Olisi mielenkiintoista löytää kirjoitelmani, jonka tein lukiossa kun luin tämän ensimmäisen kerran, ja katsoa mihin kiinnitin silloin huomiota. Muistan vain, että odotin tässä olevan enemmän suoraa seksikuvausta (miten yllättävää siinä iässä), tunsin sen potentiaalin väreilevän kertojan ja Juanin välillä (ja myöhemmin lukemastani artikkelista paljastuikin että Kihlmanin oli tarkoitus kirjoittaa heidän välilleen seksiä mutta se päätettiin poistaa kirjasta). Ja onhan kuvaus nytkin aistivoimaista, se välittää hienovaraisesti rakkauden monitahoisuuden, ristiriitaisuuden, pakottavuuden, muuttumisen toisenlaiseksi. Ja onhan niitäkin kohtia, joissa vahvasti vihjataan: ”Nuori iho. Ja ikääntyvä käsi. Sydäntä vasten painetut huulet.” (s. 221) Sisällöltään erittäin rikas teos, josta voisi puhua vielä vaikka kuinka.

”Sillä kun valta on saattanut täydelliseksi instituutionsa, se on rakentanut oman norsunluutorninsa, jossa suunnitelmia ja päätöksiä tehdään piittaamatta siitä mitä tapahtuu ulkopuolella, todellisuudessa, jossa ovat ihminen, eläimet ja kaikki luonto.” (s. 76)

”Mutta koska minä olin päättänyt hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli, olin päättänyt hyväksyä määrätyillä ehdoilla myös hänen valheensa.” (s. 234)