Keskustelu

TuomasA

24.2.2019

Tämä tarttui mukaan töistä, tuli puolivahingossa luettua lähes kokonaan, joten halusin lukea ajatuksen kanssa. Sillä ajatuksiahan herää. Sirkka Turkan runokokoelma Sielun veli palkittiin ensimmäisellä Tanssivalla karhulla. Kirjan maisemissa on syksyä ja talven lumia, ollaan Suomessa, Yhdysvalloissa, Palestiinassa. Amerikka tunkee runoihinkin loppupuolella englannin kielenä. Juuri kun Nelli Ruotsalaisen kokoelman yhtyeydessä väitin, että englantia ei ole pääosin suomenkielisissä runoteoksissa painettuna juuri nähty. Tämän takia en uskalla väittää. On aina varmempi sanoa ehkä, melko, varsin, jokseenkin, varmaankin, luullakseni, todennäköisesti.

Turkan runot herättävät monia tunteita, jokaisella lukijalla on niistä oma kuvansa vahvasti mieleen piirrettynä. Tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään pätevää. Yleisilmeenä on melankolia, joka on lempeää, joskus pistelee. Olen kirjoittanut Turkasta blogissa aiemminkin, silloin totesin: "Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja." Se kyllä pätee. Näissä runoissa monet säkeet värisevät, ja se nostaa runoilijan suureksi, kun saa paperille tuon värähtelyn.

"Menin naimisiin unelmieni kanssa, mutta eivät ne / jaksaneet minua kannatella, kun silta / allani pyörtyi ja putosimme jokeen molemmat, / keskelle ankkoja ja sorsia, syksyjokeen, / ja tässä sitä nyt ollaan, minä ja unelmani."