Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

22.7.2021

Varakonsuli on fiktiivisin tähän mennessä lukemistani Durasin kirjoista – aiemmin olen lukenut teokset Rakastaja ja Kirjoitan. Olen tarkastellut romaania erityisesti oman kirjoittamisen tukena, koska teoksessa on omintakeinen hän-preesensissä etenevä kertojaratkaisu. Henkilöhahmot ovat pääosin aika rasittavia, Kalkutassa eläviä yläluokkaisia brittejä ja ranskalaisia jotka puivat humalapäissään ihmissuhdekuvioitaan hienoissa juhlissa, kun ulkopuolella kuolee ihmisiä nälkään, ja lepraan sairastuneet nukkuvat rykelmissä puistoissa ja joen varsilla. Keskiössä on Ranskan Lahoren varakonsuli, johon suhtaudutaan yhteisössä epäillen ja kummeksuen, hänen menneisyydestään tihkuu huolestuttavia tietoja. Varakonsuli on kehittänyt pakkomielteen suurlähettilään vaimoon Anne-Marie Stretteriin, jonka kaunis, sulkeutunut hahmo ei oikein päästä lähelle, tästä välittyy ulospäin lopulta hiljainen itku. Mukana on myös Peter Morgan -nimisen miehen kirjoittama tarina kerjäläisnaisesta, joka vaeltaa kohti Kalkuttaa ja tulee laulavaksi hulluksi menetyksiensä takia. Sitä tekee mieli lukea rinnakkaiskertomuksena ja peilinä varakkaan, hienostuneen ja etuoikeutetun Anne-Marie Stretterin hahmolle.

Täsmällisiä avaimia en löytänyt Durasin mystisen ja tiheän proosan joukosta tällä lukukerralla. Julia Kristevalla on tulkintansa teoksessaan Musta aurinko: ”Kaksi muusikkoa, pianisti ja hourupää laulaja, ovat kumpikin maanpakolaisia, toinen Euroopasta, toinen Aasiasta. Kaksi haavoittunutta naista: toisen haava on näkymätön, toinen on kylmänvihojen ja yhteiskunnan, perheen ja ihmisten väkivallan uhri… Heidän duonsa muuttuu trioksi, kun mukaan tulee vielä yksi – tällä kertaa miehinen – kopio: Lahoren varakonsuli. Hän on omituinen henkilöhahmo, jonka arvellaan olevan muinaisen ja tunnistamatta jääneen ahdistavan kokemuksen rasittama.” Kristeva epäilee, että varakonsulin hahmo saattaisi olla homoseksuaali, mutta itse en tullut ajatelleeksi sitä, tämä vain tuntuu jääneen ihmissuhde-elämästä syrjään. Kristeva on kiinnittänyt huomionsa outoon kolmikkoon, mutta itseäni kiinnostaisi tarkastella lähemmin sitä kiertelevän juoruilevaa puhetapaa, jolla kartetusta varakonsulista kerrotaan, ja miten tämä toiseutetaan yhteisössä sekä menneisyytensä että jonkin olemuksessaan ilmenevän kiusallisuuden takia. Uudelleenluettavaksi siis.

”Varakonsuli on hetkittäin hyvin onnellisen näköinen. Aivan kuin hän olisi hetkittäin hulluna onnesta. Tänä iltana hänen seuraltaan ei voi välttyä; siitäkö se johtuu?” (s. 71)

”Ikävystyminen on täällä valtava hyljätyksi tulemisen tunne, itse Intian mittainen, maa antaa sävelen.” (s. 84)