Keskustelu

TuomasA

28.9.2021

Tällä kertaa jotain aivan muuta kuin keskiluokkaisuuden silottamaa todellisuutta. Kirjan minäkertojana on Maire, alkoholisti, joka kaipaa entistä naisystäväänsä, ja välillä äiti käy siivoamassa hänen kotiaan, kun hän itse makaa krapulassa. Kaipaus menetettyä rakastettua kohtaan on väkevän ruumiillista. Romaani on täynnä viskiä, pillua ja tiheitä lauseita. Lyhytlauseinen tyyli on nykivää ja rajua; lukiessa tuntuu kuin joku läpsisi poskille ja kieputtaisi niin että pyörryttää. Lauseiden välillä tapahtuu värähtäviä siirtymiä. Kerronta leikittelee jatkuvasti myös metafiktion kanssa, Maire nimittäin yrittää kirjoittaa romaania, vaikka siitä ei meinaa tulla mitään, känniset kirjoitusvirheetkin päätyvät tekstin sekaan. Ylisukupolvinen trauma tulee alleviivaamatta esiin; jo isä on ollut alkoholisti, ja Maire on lapsena etsinyt kotoa hänen pullojaan äidin antamaa palkkiota vastaan. Pilkahduksia tarjoavat hetket siskontytön kanssa, vaikka lapsen vahtiminenkin on välillä aika päätähuimaavaa menoa. Rankan monologin kielenkäyttö on taitavaa, poeettisesti vahvaa. Ajoittain kännäämisen, himokkaan haaveilun, kirjoitusyritysten ja itsesäälissä vellomisen toisteisuus puuduttaa, mikä lienee jossain määrin tarkoituksellista. Vastaavaa menoa ei kotimaisen nykyproosan joukosta helpolla löydä – Niko Hallikaisen alkuvuodesta ilmestynyt Kanjoni voi toimia jonkinlaisena sukulaisteoksena, vaikka romaanien maailmoissa onkin paljon eroavaisuuksia.

”Annoin sinun kätesi mennä. Ja sinun kätesi olivat kauneinta, mitä tiedän. Eivät kauneinta, mitä näen, mutta jos unohtaisin kosketuksesi, unohtaisin ihoni.” (s. 14)

”En halua tarvita ketään, ja jos tuhoan itseni, on se minun valintani siinä missä jonkun valinta on kasvaa ihmisenä joksikin. Mihin ihmiset sitten haluavat kasvaa? Myötätuntoon, henkisyyteen, saivarteluun, tekopyhiksi, valehtelevat nirvanaksi sitä.” (s. 91)