Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

26.7.2021

Hosseinin kolmeen osaan jakautuva kokoelma jatkaa Pölyn ylistyksen esittelemällä tunnistettavalla esseeäänellä. Tällä kertaa teksteissä ollaan matkoilla, etsitään totuuksia ja mietitään kuolemaa - suuria kysymyksiä, vahvoja näkemyksiä. Esseissä on paljon timanttisia kiteytyksiä ja huumoria. Välillä ärsytti, mutta ei pahasti. En ole varma, mitä ajatella esseeminän asemoitumisesta ikään kuin ”ismien” ulkopuolelle, onko se omanlaistaan yläpuolelle kohottautumista vai nimenomaan ulkopuolisuutta, ja mitä uutta on ulkopuolisuuden kokemuksessa kirjoittajana, en tiedä. Ruumiillisuuden käsittelystä tässä pidin paljon. Hosseini ottaa esseiden erilaiset rakenteet käyttöönsä suvereenisti. Suosikkini ovat kokoelman alussa ja lopussa; Aurinkokuningatar on parhaita lukemiani viime vuosien kotimaisia esseitä, myös karunkaunis Marraslinnut painuu mieleen. Miesten tarinoiden herättämään keskusteluun en nyt kerta kaikkiaan jaksa lähteä. Saanko tässä vaiheessa asemoida itseni sen ulkopuolelle? Voisin tuumia ensin, vaikka pari vuotta, olen hidas ajattelija.

”Järjestelen ajatusten muotoisia kiviä. Riittääkö se?”

”Ruumista palvotaan kuntosaleilla, valokuvissa ja valkokankaalla, palvotaan sen ääriviivoja, mutta ruumiin tuntemukset eivät näytä kiinnostavan juuri ketään. Ihan kuin meillä olisi vain silmät.”

”Miksi kirjoitan? Koska katson ulos ikkunasta ja näen kysymysmerkkejä. Teksti maalaa niiden päälle väliaikaisen maiseman.”

”Kuka tietää, kuinka monta ihmiskunnan ongelmaa selättäisimme, jos puhuisimme paskasta ainaisen paskan puhumisen sijaan.”

”Paiseen ja fistelin koristeeksi ei kääritä vaaleanpunaista rusettia. Ei kannata, sehän sotkeentuisi vereen, visvaan ja paskaan. Kuka antaisi tällaiselle vaivalle kasvot? En minä ainakaan, perseeni olen jo antanut."