Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

22.7.2021

Kirjoitin teoksesta kritiikin Nuori Voima -lehteen 2/2021. Alla otteita tekstistä.

Niko Hallikaisen esikoisromaanissa toisto on läsnä jo tekstin asettelussa, joka saa kirjan muistuttamaan ensivilkaisulla proosarunojen sarjaa.

Lauserytmissä on jotain hengästynyttä ja huojahtelevaa, mutta samalla se on täynnä pidäkkeetöntä vimmaa, kuin minäkertoja hölkkäisi humalassa. Ajoittain kerronnassa tapahtuu kiinnostavia murtumia, jotka tekevät kertomistapahtuman näkyväksi puhutellen lukijaa: ”Olen pahoillani, että tämä on niin monimutkaista.”

Heti Kanjonin alkusivuilla mieleeni tulee Jean Genet’n Varkaan päiväkirjassa kuvattu hullaantuminen kovaan tyyppiin, pahikseen.

Hallikainen sanoittaa kaipuuta ajoittain niin kipeästi, että kuvaus tunkeutuu ihosta läpi. Kertoja tekee tarkkanäköisiä huomioita ihmissuhteista ja rakkaudesta hapuillessaan niitä kohti, mutta on liiaksi itseinhon läpäisemä, jotta voisi löytää kaipaamansa: ”Vihaan itseäni syvemmin kuin haluaisin tuntea itseni.”

Seksin kuvaamiselle ei ole pidäkkeitä, ja villit kielikuvat elävät: ”Kun hän viimein sanoo laukeavansa, tunnen sen sisälläni potkaistuna ovena, joka lohkeaa irti saranoista ja lentää terävät tikut pystyssä pimeän poikki.” Pidemmän päälle kuvakieli rönsyää niin, että se alkaa muodostaa oman mustan huumorin tasonsa teokseen.

– – kamerarunkkausmaraton näyttää, millaisen muodon läheisriippuvuus kietoutuneena seksuaaliseen haluun voi löytää verkkomaailmassa. Miehiä toisensa perään ilmestyy ja katoaa, tyhjyys sisällä säilyy.