Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Romaani uusperheen äidistä ja hänen pojastaan. Kodin rakentamisesta. Taulun maalaamisesta. Perhosista. Huumeista. Yhteyden kadottamisesta. Kirjoitettuna tavalla, joka on jotain ihan muuta. Kieli käyttää kuvia, jollaisia tulee vastaan useammin runoissa. Laakso ei silti kirjoita proosaa, jota yleensä kutsutaan runolliseksi, hän tekee nimenomaan proosan taidetta. Leikittelee tavoilla, joilla saa proosaan eloa, poetiikkoja jotka ilmaisevat asian toisin.

Teos on täysi, 250 sivuun mahtuu niin paljon mistä puhua. Romaani on täsmällinen rakennelma, ja sen Pilvenpiirtäjä tuo esiin myös lukujen otsikoinneilla; se on arkkitehtuurin lopputulos, kerroksista kasattu, mutta tuo silti intuitiivisen, hallitsemattoman ja ruumiillisen puheen näkyviin. Laakson kirjoituksen surrealismi on todella hyperrealismia, todellisuuden vetämistä överiksi, ja sitten se överitodellisuus vedetään vielä överiksi, ja näin saadaan Pilvenpiirtäjän proosatyyli. On sanaryöppyjä, -törmäyksiä, -myrskyjä. Sanat vääntyvät ja yhdistyvät tässä kurimuksessa. Lauserytmit rikkoutuvat toistuvasti; naiskirjoitus kehittyy eteenpäin ja muuntuu särkyneeksi äitikirjoitukseksi? Kannessa näyttää olevan rakennus, joka onkin ruisku; edetäänkö teoksessa kerroksittain myös ruiskua pitkin ylös, kohti neulaa? Kuiskaileeko addiktio korvaan marginaaleissa? Syyllisyys, piru olkapäällä, tekeytymässä lapsen ääneksi? Punahilkan sudeksimuuttuminen kehkeytyy myös hiljalleen rivien väleihin. Hurjimmillaan satuja käytetään kollaasissa, jossa satukatkelmat yhdistyvät huumeidenkäyttökieleen; Willy Wonka ja Piilomaan pikku aasi saavat melkoisen pöllytyksen. Typografialla, kuvituksella ja asettelulla on teoksessa tärkeä merkitys.

Tämä kirja ei ole kaikille. Minulle se on yksi vuoden tärkeimmistä kotimaisista proosateoksista.

”– – olin nähnyt kovasti paljon vaivaa siinä miten rakennan kotiimme yhteistä jippii-tunnelmaa.” (s. 52)

”millähän tuulella äiti nyt puhaltaa?” (s. 190)

”On parempi maata ihan hiljaa ja yrittää unohtaa, mutta mitä hiljempaa yrittää maata ja mitä kovemmin yrittää unohtaa, sitä väkevämmin lakanat alkavat haista härskille, nahkealle unen yrittämiselle.” (s. 210)