Keskustelu

TuomasA

28.9.2021

Liv Strömquistin uusimman suomennetun sarjakuvaesseen aiheena on rakkaus. Teoksen näkökulma on, että rakkaussuhteet ovat yksilöä korostavana läpeensä kapitalistisena aikana muuttuneet kuin shoppailuksi – jos tuote on huono, se vaihdetaan parempaan. Eikö todellisessa romanttisessa rakastumisessa sen sijaan pitäisi keskittyä toiseen, jopa sulautua häneen? Rakkaudelle tuhoisasta kuviosta esimerkkinä käytetään Leonardo DiCaprion uimapukumallien deittailua. Teos on ainakin osittainen antiteesi tekijän aiemmalle teokselle Prinssi Charlesin tunne, ja albumit keskustelevat mielessäni keskenään; se mikä Prinssi Charlesin tunteessa osoitettiin rakenteeksi ja kritiikin kohteeksi, pyritään Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksessa hajottamaan ja sulauttamaan mystiseen, kuten hullaantumalla rakastuneen ego. Uusi teos tuntuu ensin jopa katumusharjoitukselta aiemmalle, niin paljon niiden esittämät pointit eroavat. Punaisin ruusu… on ovelasti rakennettu, koska aluksi tulee ajatus siitä, että teos oikeasti idealisoi nyt täydellistä, kompromissitonta antautumista rakkaudelle tilanteessa kuin tilanteessa, kunnes säröjä alkaa näkyä. Jonkin verran turhaa toistoa tuntuu teemojen käsittelyssä olevan. Kärjistys ja paasaus ovat Strömquistin tyyliä, mutta tällä kertaa olisin pärjännyt vähemmällä samoihin pointteihin palaamisella. Vetävä albumi jälleen, luin kahdella istumalla.