Keskustelu

TuomasA

10.6.2019

On kirjalla nimi, ajattelin taas, kun kokoelma saapui luettavakseni. Nyt minulle alkavat saapua varaukset, joita olen tehnyt uudella työkirjastokortillani tutustuakseni laajasti vuoden 2019 runosatoon. Tommi Parkon runokokoelma Hamilton-manaatin vaikea elämä kurottaa hyvin moneen suuntaan, usein nopein vaihdoksin. Mihin silmä ja ajatus lopulta tarttuvat? Tulee mieleen maalaus, jossa esittävä liukenee abstraktiksi huomaamatta. Mitä ovat teemat, onko niitä? Ovatko nämä kokoelma runoja, ja siinä se – ei sellaisessakaan ole mitään vikaa. Uudella lukemisella huomion kiinnittävät törmäykset: mätkähtäminen, liiskautuminen toisiaan vasten. Teos on jotenkin ahdistunut, monista aineksistaan huolimatta myös sisäänpäin kiertynyt, kuin peittelisi pimeää, syvyyksiä. Teknisesti kirja on hyvä, moninaisia keinoja huolella käyttävä. Jotenkin se mistä puhutaan jää minusta etäälle, eikä se ole kenenkään syytä. Ehkä en vain päässyt osalliseksi manaatin sielusta. Veden virtaus ja tuska jäävät lopuksi pohdituttamaan.

"mielipiteesi, ja ne joita kutsut tunteiksesi, ovat / liiskautuneet vasten toisiaan kuin ukkosta kavahtavat lapset; kykysi / keskustella ja sinusi, / ovat / jätemyllyssä." (s. 18)