Helsinkit Lit 2018 -festivaaliraportti: lauantai 26.5.

Teema
29.5.2018

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Helsinki Lit -festivaalin lauantaipäivänä maailma tuntui, kaupungissa samaan aikaan pidetyn toisen festivaalin nimen mukaisesti, tulleen kylään. Kirjailijavieraita oli niin Afrikasta, Etelä-Amerikasta kuin Euroopastakin, lisäksi yksi päivän haastattelijoista tuli Yhdysvalloista. Tunnelmat kulkivat surun kuvauksista valoisiin ja hauskoihinkin aiheisiin, kuten Helsinki Litissä on tapana.

Ayòbámi Adébáyò ja Laura Lindstedt
Ayòbámi Adébáyò ja Laura Lindstedt. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Nigerialainen Ayòbámi Adébáyò aloitti päivän keskustelulla Laura Lindstedtin kanssa. Lindstedt kehui Adébáyòn romaanin Älä mene pois (Atena 2018, suom. Heli Naski) olleen vetävä ja koskettava lukukokemus. Kirjassa kerrotaan Yejidestä, joka ei ole onnistunut saamaan lasta, ja hän elää kulttuurissa jossa lasten syntyminen on kaikki kaikessa. Yejide etsii anopistaan äitiä, jota hänellä itsellään ei ole ollut, mutta miniän ja anopin suhde muuttuu hankalaksi lapsettomuuden takia. Adébáyò luki alkukielisestä teoksesta Stay With Me katkelman, joka sisälsi myös laulua, ja luetussa kohdassa tulivat esille monet kirjan teemat. Kirjailijan äidinkieli ei ole englanti, mutta hän päätyi kirjoittamaan kielellä, jolla oli käynyt koulunsa. Adébáyò kertoi, miten lapsi saa nimensä kirjassa kuvatussa kulttuurissa: nimet sisältävät merkityksiä ja kertovat, millaisessa tilanteessa perhe on ollut kun lapsi syntyi. Sekä vanhemmat että isovanhemmat valitsevat lapselle nimet. Mielenkiintoista kirjassa on, että anopii kutsuu miniäänsä "vaimokseen", mikä kertoo perheen käsitteestä kulttuurissa. Toisaalta on vahva tukiverkko myös ydinperheen ulkopuolella, mutta toisaalta varsinkin nuoret ihmiset haluaisivat olla vapaampia ja tehdä omia päätöksiä.

Älä mene pois -kansikuva

Seuraavaksi keskusteltiin moniavioisuudesta. Kirjan pariskunnalla on ensin monogaaminen suhde, he ovat kumpikin halunneet sellaisen, mutta koska lapsia ei kuulu, miestä painostetaan toisen vaimon ottamiseen. Nigeriassa moniavioisuuden yleisyys riippuu paljon siitä, missä päin maata asuu, koska sinne mahtuu myös tämän asian suhteen erilaisia kulttuureja. Adébáyò sanoi, että on vahvasti symbolista, miten Yejide kokee oman päänsä aiheuttaneen äitinsä kuoleman synnytyksessä. Lindstedtin kysymykseen siitä, miksi kirjoitat, Adébáyò vastasi että tuntee pakkoa kirjoittaa, mutta samalla hän on utelias, "uskon myös että minulla on jotakin sanottavaa". Lindstedt sanoi, ettei pidä itseään tarinankertojana, mutta hänkin tuntee kirjoittamisen pakkoa, joka ehkä johtuu siitä, että hän ei koe osaavansa kommunikoida täysin reaalimaailmassa. Älä mene pois on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, joten Adébáyòn piti ymmärtää hahmoaan ja tämän motiiveja. Kirjailija kertoi yllättyneensä siitä, että romaanista tuli niinkin juonivetoinen. Yksi konkreettinen teema kirjassa on myös sairaus, johon kuolee lapsia. Adébáyòn ystävä oli kuollut kyseiseen sairauteen, joka on geneettinen, ja Nigeriassa sen olemassaolo pitää tiedostaa parisuhde-elämässä. Lopuksi puhuttiin feminismistä. Adébáyòn mukaan Nigeriassa ei ole helppo sanoa olevansa feministi, siitä saa osakseen kritiikkiä. Jotkut väittävät, että feminismi aatteena ei kuuluisi Nigeriaan vaan olisi vain länsimainen asia, mikä ei Adébáyòn mielestä pidä paikkaansa. Myös Nigeriassa monet ovat osallistuneet #metoo-kampanjaan, ja se on ollut Adébáyòlle tärkeä kokemus. Keskustelu asian ympärillä vaikutti yllättävän samankaltaiselta kuin Suomessa. Viime aikoina monissa maissa Oneironin käännösten myötä kiertänyt Lindstedt haastatteli Adébáyòa sujuvasti.

Professori-kansikuva

Brasilialainen kirjailija Cristovão Tezza keskusteli Helsingin Sanomien toimittaja Maria Mannerin kanssa. Keskustelu käytiin englanniksi, mutta sitä avitettiin välillä portugalilla, jotta kysymyksiä saatiin tarkennettua. Tezza kertoi valmistautuneensa Suomen vierailuun katsomalla Kaurismäen elokuvia. Professori-romaaninsa (Aviador 2018, suom. Tarja Härkönen) päähenkilön tavoin myös Tezza on professori. Hänen mukaansa kirjoittamisella elää Brasiliassakin vain muutama kirjailija, mikä on yllättävää; Brasialiassa on ollut ongelmia väestön lukutaidon kanssa, "televisio saapui ennen kirjallisuutta". Tezza jätti professorin työt 2009, kun hänen kirjastaan The Eternal Son tuli suuri menestys maailmalla ja hän saattoi jäädä vapaaksi kirjoittajaksi. Tezza oli pelännyt, että yliopisto "tuhoaisi hänet" kirjoittajana. Professori kertoo miehestä, joka alkaa muistella elämäänsä, uraansa, naisia, ja käydä läpi vaikeaa suhdetta poikaansa. Käytiin kiehtovaa keskustelua "kaksoismerkityksestä brasilialaisessa kielessä", mihin liittyy myös orjuuden historia Brasiliassa piti oikeuttaa orjien pitäminen ja todistella, ettei heitä kohtaan tehdä väärin. Koko professorin elämällä on kirjassa tietyllä tapaa kaksoismerkitys. Manner koki, että brasilialaiset ymmärtävät hänet usein eri tavalla kuin hän on tarkoittanut, ja Tezza totesi, että hänen kirjansa auttaa myös brasilialaisen kulttuurin ymmärtämisessä.

Kirjan yhtenä vahvana teemana kulkee ikääntyminen. Voitko kertoa minulle, millaista on ikääntyminen, kysyi Manner, ja yleisöä nauratti. Se ei ole hyvä, sanoi Tezza, ja kuului lisää naurua. Kirjassa professori pohtii koko elämänsä merkityksellisyyttä taaksepäin katsoen. Palattiin brasialaisten lukemiskulttuuriin. Tezza kertoi, että vain joitakin vuosia sitten 80 % maan asukkaista eli maaseudulla ja 20 % kaupungeissa. Muutos tässä on tapahtunut nopeasti kaupungistumisen edetessä, mutta elämäntapoja ei ole ollut helppo muuttaa. Internet saapui myös maahan hyvin nopeasti, eikä ihmisillä ole ollut valmiuksia sen käyttöön, ei lukutaidon eikä digitaalisten taitojen osalta. Nyt Brasiliassa on yhteiskunnallisesti kriittinen tilanne, korruptio on aiheuttanut paljon ongelmia. Kirjassa kuvattu yliopisto ei Tezzan mukaan sijoitu mihinkään tiettyyn paikkaan, ja se voisi sijaita monessakin paikassa maailmalla yliopisto on omanlaisensa maa jo itsessään, systeeminä aina samankaltainen. Kirjailija kertoi kotikaupunkinsa olevan epätyypillinen brasilialainen kaupunki, tyyliltään oikeastaan hyvin eurooppalaisen oloinen. Se liittyy kaupungin historiaan, sitä ovat asuttaneet mm. saksalaiset. Lopuksi Manner kysyi jalkapallosta, ja Tezza kertoi, että brasilialaiset ovat vieläkin hieman shokissa taannoisen jalkapallopettymyksen takia!

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin... -kansikuva

Grönlannissa syntynyt, nykyisin New Yorkissa asuva tanskalaiskirjailija Naja Marie Aidt keskusteli amerikkalaisen kirjallisuuskriitikko ja runoilija John Freemanin kanssa. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta Helsinki Litin historiassa, kun keskusteluparista kumpikaan ei ollut suomalainen. Freeman kuvasi Aidtin pojan kuolemasta kertovaa teosta Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018, suom. Katriina Huttunen): "En ole lukenut mitään surusta kertovaa, joka olisi yhtä kaunista ja kauhistuttavaa". Kysymykseen siitä, miten hän sai tällaisen teoksen kirjoitettua, Aidt vastasi yksinkertaisesti: "Kirjoitin siitä, koska olen kirjoittaja". Tämä kirja oli pakko tehdä, muuten hän ei olisi pystynyt kirjoittamaan enää mitään muuta. Aidt koki muuttuneensa poikansa Carlin kuoleman jälkeen täysin ihmisenä ja ehkä myös kirjoittajana. Hänen oli pitänyt alkaa luoda jotakin merkittävää tunteesta, että kaikki on merkityksetöntä. Aidt oli kadottanut kokonaan kielen, ei voinut lukea eikä kirjoittaa, mikä oli hänelle todella outo olotila. Kirjansa kirjoittamisella hän etsi tiensä takaisin kieleen. Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin koostuu fragmenteista. Aidt oli löytänyt erään hyvin samanlaisen surua kuvaavan kirjan kuin se, jota hän huomasi olevansa tekemässä. Kyseinen teos oli koottu fragmenteista, joita ei ollut alun perin edes tarkoitus julkaista kirjana. Aidt ymmärsi, että niinkin voi kirjoittaa, ja että se on oikeastaan ainoa tapa tällaisesta surusta kirjoittamiseen. Seuraavaksi Aidt luki kirjansa alkua. Yleisö hiljentyi kuuntelemaan. Tunnelma oli herkkä, mutta ehkä keskustelijoiden luomasta ilmapiiristä johtuen lämmin, eikä musertavan synkkä.

"Aivot menevät pois päältä", oli Aidtin lääkäri sanonut, kun hän oli kertonut tuntemuksistaan. Hänen päänsä oli toistanut "tuhat kertaa samoja, traumaattisia hetkiä". Aidt kuvasi surun fyysisiä vaikutuksia: hiukset ja kynnet kasvavat nopeasti, luulee saavansa syövän, tuntee ikääntyvänsä nopeammin. Jopa hänen lastensa kasvot alkoivat näyttää vanhentuneilta. "Pitää oppia, miten elää surunsa kanssa", Aidt totesi. Kirjassakin tietyt kohtaukset toistuvat ja laajenevat. Kirjoitustyönsä ohessa Aidt kävi läpi kaiken, mitä oli pojastaan kirjoittanut, kaikki sähköpostit joita oli tältä saanut kun he asuivat eri maissa. Kirjassa ei kuitenkaan "ole hänen poikansa", vaan tietynlainen poeettinen näkemys tästä. Kun jotakin tällaista tapahtuu ihmiselle, syntyy Aidtin mukaan paljon kysymyksiä: mitä todella tapahtui, teinkö itse jotakin väärin... Freeman kysyi, millainen ihminen Carl oli ollut, ja Aidt kuvaili poikaansa todella kauniisti. Carlin viimeinen vuosi oli ollut hyvin hengellinen. "Yritin etsiä vastauksia kysymykseen, johon ei ole vastauksia. Nyt olen lakannut etsimästä häntä. Pystyn kutsumaan hänet takaisin mielikuvituksessani", Aidt sanoi. Loppuun hän kertoi siitä, kun poika oli täyttänyt 18 ja halusi tehdä juhliin ruokaa. Silloin tämä oli huomannut sopivansa kokin ammattiin.

Seuraavana ohjelmassa oli Jarl Hellemann -palkinnonjako. Palkinnonsaajaksi ilmoitettiin Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä ja sen suomentaja Arto Schroderus, lisää palkinnonjaosta on Kirjasammon uutisessa.

Solmut-kansikuva

Kirjailijakeskustelijoista seuraavina lavalle nousivat italialainen Domenico Starnone ja Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir. Heillä oli mukanaan Starnonen Solmut-romaanin (WSOY 2018) kääntänyt Leena Taavitsainen-Petäjä, sillä ennakkotiedoista poiketen keskustelu käytiin italiaksi ja suomeksi. Taavitsainen-Petäjä toimi Starnonen tulkkina. Teir kysyi heti alkuun suuren kysymyksen: miksi kirjoitat? Starnone vastasi, että tunteakseen itsensä vähemmän yksinäiseksi. Teir kertoi nauttineensa Starnonen kirjoista paljon, hän oli lukenut tältä teokset Solmut ja Scherzetto (joka on ilmestymässä ensi keväänä suomeksi). Kirjoissa kuvataan arkipäiväisiä asioita, mutta niitä lukee kuin trillereitä pinnan alla on paljon raivoa, jonka kuvaamisen tapaa Teir sanoi kahdehtivansa kirjailijana. Teir kertoi Scherzetto-teoksen asetelmasta ja kysyi, miksi isoisä kirjassa on niin haluton hoitamaan lasta? Starnonen kirjoissa perhesuhteet ovat aina tärkeä teema. Starnonen perhekäsityksessä perheenjäsenten välillä on kiintymystä ja he voivat kertoa toisilleen omista tavoistaan elää, silti alta paljastuu säröjä ja halkeamia. Starnone kertoo perhettä koskevien käsitystensä juontuvat lapsuuden tapahtumasta, jonka aikaan hän oli viisivuotias. Hänelle kerrotiin, että haikara on tuomassa pikkusisaruksen. Isä, joka oli loistava piirtäjä, piirsi lapsille upean kuvan haikarasta. Eräänä yönä he heräsivät äidin tuskanhuutoihin. Täti kertoi lapsille, että pikkusisarus on nyt syntymässä. Lopulta hän ilmestyi veristen lakanoiden kanssa ja kertoi, että haikara toi lapsen mutta aikoi viedä sen takaisin pois, jolloin isä tappoi haikaran! "Miten voi enää rakastaa isäänsä, joka on tappanut haikaran", sanoi Starnone yleisöä naurattaneen tarinansa päätteeksi. Teirin mukaan tarinassa on paljon Scherzetto-kirjan henkeä. Starnone kertoi, että kirjassa on kyse kahden miehen taistelusta toinen on seitsemänkymppinen ja toinen nelivuotias. Poika mm. paljastuu taitavammaksi taiteilijaksi kuin isoisä, joka on ammatiltaan taiteilija! Teir luki kirjaa metaforana taiteilijan ikääntymisestä. Starnonen mielestä taiteilijoista tulee kiinnostavampia, kun he lakkaavat olemasta taiteilijoita. Isoisä kirjassa alkaa kyseenalaistaa koko uraansa taiteilijana. Jonkinlaisena alavirtana romaanissa kulkee myös kirjailija Henry James.

Teir näki, että suomalaisesta lukijasta Starnonen kirjojen raivo voi tuntua italialaiselta, ehkä juuri napolilaiselta. Starnone totesi, että usein italialaiset ja napolilaiset nähdään hyvin iloisena väkenä! Mutta hän totesi, että napolilaisilla on paljon painolastia johtuen esimerkiksi yhteiskunnasta ja hallinnosta, mikä aiheuttaa sisäistä raivoa. Teir kertoi ruotsalaisen Lena Anderssonin sanoneen kirjansa vastaanoton olleen hyvin erilainen Pohjois- ja Etelä-Euroopassa liittyen siihen, että päähenkilö halusi miehen olevan kanssaan ikuisesti harrastettuaan tämän kanssa seksiä kolmesti saman viikon aikana... Keskustelu siirtyi Starnonen suomennettuun Solmut-romaaniin, joka kertoo aviokriisistä. Pariskunta oli mennyt naimisiin aikana, jolloin avioeroa ei edes saanut, ja siksi vaimon reaktio kriisiin on niin raju. Vaimo ajattelee, että rakkauden on pakostakin oltava ikuista, hän jää "esimoderniin aikaan", eikä hänellä ole välineitä kohdata tilannetta. "Kirjani eivät ole optimistisia, koska maailmakaan ei ole. Silti ajatukseni on, että kannattaa yrittää olla yhdessä virheiden jälkeen voi nousta taas jaloilleen yrittämällä uudestaan", summasi Starnone lopuksi.

Kuilu-kansikuva

Norjalais-tanskalainen Kim Leine keskusteli Sirpa Kähkösen kanssa. Leine oli aloittanut uransa kirjoittamalla omaelämäkerrallisia romaaneja, mutta siirtynyt sitten historiallisiin: "Halusin olla oikea kirjailija, enkä uusi Knausgård". Leine asui pitkään Grönlannissa, jossa hänestä oli lopulta tullut huumeidenkäyttäjä. Palattuaan Tanskaan ja jouduttuaan aloittamaan kaiken alusta hän alkoi kirjoittaa. Tanskaa hän kutsuu kolonialistiseksi maaksi, mistä häntä on kritisoitu, vaikka toisaalta tanskalaiset ovat "masokisteja" ja haluavat tulla haukutuiksi! Kähkönen totesi kaikkien protestanttien olevan sellaisia. Leine kertoi kirjansa tulleen käytetyksi lyömäaseena poliittisissa väittelyissä. Leine koki, että historiallisessa romaanissa pystymme samastumaan paremmin siihen, mikä on meille yhteistä ihmisinä, koska arkielämän yksityiskohdat eivät ole tuttuja. Leinen oli hankala kuulla välillä Kähkösen kysymyksiä, ja hän kertoi menettäneensä suuren osan kuulostaan metsästämällä Grönlannissa ilman kuulosuojausta. Romaaniaan Kuilu (Tammi 2018, suom. Katriina Huttunen) Leine kuvasi sodanvastaiseksi kirjaksi, sillä nykyään kun kirjoittaa sotakirjan, siitä tulee automaattisesti sellainen, "tiedämme kaikki että sodassa on kauheaa". Leinen mielestä on paradoksi, miten kiinnostunut hän on sodasta fiktiossa, se häiritsee häntä, ja siksi hän kirjoitti Kuilun. "Kun menet sotaan, et voi enää kokonaan tulla sieltä takaisin." Post-traumaattinen stressi sodan jälkeen tulee Leinen mukaan siitä, kun sotilas palaa takaisin, näkee läheisensä ja tajuaa, ettei saa sotaa pois mielestään.

Kuilussa tanskalaiset kaksosveljet lähtevät vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan 1918. Suomi oli auttanut Tanskaa aiemmin sodassa, joten tanskalaiset kokivat olevansa siitä velkaa. Punaisten naisten teloitukseen osallistuminen Suomen sisällissodassa vainoaa toista veljeksistä läpi kirjan. Toiselle puolestaan seksistä tulee pakkomielle, ja Kähkönen sanoi, ettei ole koskaan lukenut yhtä perusteellista naisen ruumiinosien kuvailua. "Pussy is the opposite of the abyss", sanoi Leine, ja naurahtelin, että tuli tällainenkin lause Helsinki Litin lavalta kuultua! Kähkönen oli selvästi lukenut kirjaa suorastaan matemaattisella tarkkuudella, siitä hänelle jälleen pisteet perusteellisena haastattelijana. Freudilaisuudesta on Leinen mukaan tullut kirjallinen klisee. Hänestä kirjallisuus voi kuvata asioita, jotka ovat elämässä selittämättömiä. Kaksosten identiteetit vaihtelevat kirjan myötä, lukija ei aina tiedä kumpi on kumpi, eivätkä kaksoset itsekään! Kähkösen mieltä häiritsi kohtaus, jossa kaksoset vaihtoivat lapsena sänkyjä hämätäkseen hoitajia. Toisella miehistä oli Suomen sisällissodassa suhde suomalaiseen Mikkoon, ja suhteessa yhdistyivät seksi ja kuolema, jotka siitä lähtien yhdistyivät miehen elämässä kiinteästi. Leine kertoi omasta elämästään, kuinka oli kasvanut Jehovan todistajana. Keskustelun lopuksi kirjasta luettiin katkelmat tanskaksi ja suomeksi.

Vuosisadan rakkaussota

Helsinki Lit -festivaalin lauantaipäivä ja festivaali kokonaisuudessaan päättyivät ruotsalaisen kirjailija ja professori Ebba Witt-Brattströmin keskusteluun Koko Hubaran kanssa. Hubara esitteli keskustelukumppaninsa merkittävimpiä töitä, ja Witt-Brattström lisäsi, että kokee suurimman työnsä olleen pohjoismaisten naiskirjailijoiden historiikki, jonka kirjoitti yhdessä muiden kanssa. Hän vinkkasi myös, että teos löytyy ilmaiseksi verkosta. Witt-Brattströmin kaunokirjallinen esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (Into 2018, suom. Jaana Nikula) on lyyristä lyhytproosaa. Kirjassa on aviopari, joilla on intohimoinen mutta perinteinen liitto niin hyvässä kuin pahassa. Hubaran mukaan teos on surullinen, mutta hyvin samastuttava ja tärkeä. Witt-Brattström selitti teoksen kirjoittamisen taustaa sillä, että Knausgård on sanonut kaikkien kirjailijoiden käyttävän omaa elämäänsä materiaalina. Aluksi Witt-Brattström oli kirjoittanut perinteisempää romaania, mutta siitä ei tullut mitään. Yhtenä iltana Helsingissä hän alkoi työskennellä käsikirjoituksen parissa, eikä kyennyt lopettamaan, hän huomasi että siitä oli tulossa kaunokirjallisuutta ja oli jopa ärtynyt henkilöiden tekemisistä. Hubara kertoi tunnistavansa monet tilanteet kirjassa omista suhteistaan, ja Witt-Brattströmin mielestä oli surullista, että nykypäivänäkin nuoret naiset joutuvat yhä kokemaan samaa. Molempien parisuhteen osapuolten pitäisi ottaa vastuuta suhteesta, mutta ongelma kirjassa on, että vain nainen ottaa.

Witt-Brattström sanoi, että #metoo-kampanja on paras vallankumous maailmassa, ja se tapahtuu juuri nyt. Hän totesi myös Märta Tikkasen tehneen vallankumouksellisia asioita 1970-luvulla. Miestä ei voi raiskata -teos muutti tavan, jolla raiskauksista keskusteltiin Ruotsissa. Vuosisadan rakkaustarinassa Tikkanen kertoi parisuhteesta naisen näkökulman tavalla, jolla sitä ei ennen ollut kerrottu. Hubara oli kuluneella viikolla lukenut edesmenneen Philip Rothin muistokirjoituksia ja miettinyt, kohdellaanko omaelämäkerrallisesti kirjoittavia naisia ja miehiä eri tavoin. Ruskeat tytöt -esikoisteoksensa viime vuonna julkaissutta Hubaraa kutsuttiin mediassa usein ensin aktivistiksi, sitten vasta kirjailijaksi. Ruotsin akatemiasta tietenkin keskusteltiin myös. Witt-Brattströmin teos on tavallaan kertomus siitä, mitä on olla "naimisissa Ruotsin akatemian kanssa". Viimeaikaisista käänteistä Witt-Brattström lohkaisi, että "on kuin ei tarvitsisi enää katsoa Netflixiä, koska on akatemia-flix".

Poistuimme Savoy-teatterista moninaisia lauseita ja uusia ajatuslankoja päässämme. Ensi vuonna taas uudestaan, meille kerrottiin, ja hyvä niin.

 

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo