Helsinkit Lit 2018 -festivaaliraportti: perjantai 25.5.
Toukokuisena perjantai-iltapäivänä astuin sisään Savoy-teatteriin kuuntelemaan kirjallisuusfestivaalin keskusteluja, kuten kolmena edeltävänäkin vuonna olen tehnyt. Ennen teatterille siirtymistä kävimme ystäväni kanssa kahvilla, istuimme aurinkoisella terassilla, ja vaikka lämpötila oli hädin tuskin parissakymmenessä, ilma tuntui helteiseltä. Muistelimme, että aiempina vuosina Helsinki Litin aikaan oli ollut kylmempää, erityisesti viime vuonna, mutta nyt kesä saatteli kirjallisuusväkeä hämärään teatteriin. Kuljimme Esplanadin puistossa nurmikolla istuneiden porukoiden ohitse, mutta ei haitannut, tapahtuma oli jo kovasti odotettu. Käännöskirjallisuuteen keskittyvälle festivaalille on muodostunut tärkeä rooli maailman avaajana, sillä varsinkin viime vuonna suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa käännettiin katse korostetusti kotimaahan, mihin olen toki ollut itsekin osallisena. Mutta nyt oli aika katsoa ulos, ja se edellytti siirtymistä auringon lämmön ja hivelevän kauniin lehtivihreän keskeltä teatterisaliin. Heti aulassa tuli vastaan tuttuja, ja muodostimme toiselle riville innokkaan kollektiivin kirjabloggaajia, kirjastolaisia ja näiden sekoituksia.
Johannes Anyuru ja Kjell Westö. Kuva: Tuomas Aitonurmi
Näyttelijä Pekka Strang avasi festivaalin tuttuun tapaan naurattaen yleisöä sujuvasti kahdella kielellä. Sen jälkeen hän keskusteli ruotsiksi festivaalin ohjelmajohtaja Philip Teirin kanssa. Ruotsin kielellä jatkoivat myös festivaalin ensimmäiset kirjailijakeskustelijat Johannes Anyuru ja Kjell Westö. Anyuru on saanut Ruotsin merkittävimmän kirjallisen tunnustuksen, August-palkinnon, romaanistaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018, suom. Outi Menna). Ruotsalaista yhteiskuntaa kuvaavan dystopian kirjoittanut kirjailija oli suunnitellut toisesta romaanistaan valoisampaa, mutta toisin kävi. Anyurun ensimmäinen romaani Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms 2014, suom. Outi Menna) oli kertomus hänen isänsä elämästä, ja kirjasta tuli traaginen, koska isän elämäkin oli ollut sitä. He hukkuvat äitiensä kyyneliin sisältää paljon surua, jota koettiin järkyttävien terrori-iskujen kuten Charlie Hebdo -hyökkäyksen jälkeen. Anyuru yhdisti aiheeseensa idean fantasiaelementtejä sisältävästä kertomuksesta, johon tuli mukaan myös satiirisia sävyjä. Anyuru koki, että hänen oli sanottava asiasta jotakin juuri nyt. Hän kertoi, kuinka oli kirjoittanut Terror-nimisen tekstin toisesta terrori-iskusta, ja se satuttiin painamaan lehteen samana päivänä, kun Ranskassa tapahtui uusi isku.
Westö kuvasi kirjan alkuosiota, jossa isku sarjakuvakauppaan tehdään, ja kysyi Anyurulta, millaista väkivaltaisen kohtauksen kirjoittaminen oli. Tämä vastasi, että kirjoittaminen oli vaikeaa, monet asiat siinä tulivat niin lähelle. Romaanissa tapahtumat ovat sen henkilöiden, kirjailijan ja "Tundra-tytön", kirjoittamia ja kuvaamia, ja heidän kokemansa suru näkyy teoksessa. Kirjailijat keskustelivat siitä, miten nykymaailmassa kaikki dokumentoidaan kuvin. Myös romaanissa tapahtumien kuvaamisella videolle on suuri merkitys. Mitä todella näemme, kun näemme kuvia esimerkiksi Välimereen hukkuneista? Lisäksi kirjassa ovat omassa roolissaan satiiriset pilakuvat, joissa kuvataan muslimeja. Westö avasi kuulijolle pitkästi Anyurun romaanin juonta, mitä en itse nähnyt tarpeellisena, vaikka hän teki sen johdatuksena kysymykseen romaanin rakenteesta. Vähempikin olisi taustoitukseen riittänyt. Anyuru kuvasi kirjan rakenteen luomista sekä tekniseksi että dramaturgiseksi, hänen oli pitänyt pohtia esimerkiksi "aikakoneen" olemusta kertomuksessa, joka tapahtuu osittain tulevaisuudessa.
Anyuru pohdiskeli viimeviikkoisen Helsingin Sanomien haastattelunsa tapaan sitä, kuka on esimerkiksi oikea suomalainen, jos ei Suomen passin omistaminen riitä määritelmäksi. Hän leikitteli myös sanalla sannfinländarna, joka on perussuomalaisten nimi ruotsiksi. Mitä tehdään ihmisille, jotka ovat Suomessa, mutta heidän ei tulkita olevan suomalaisia? Westö kysyi, miten Anyuru näkee tulevaisuuden ja demokraattisen yhteiskunnan mahdollisuudet. Anyuru kertoi olevansa toiveikas siitä huolimatta, että on kirjoittanut dystopian. Hän ajatteli asiaa ruotsidemokraattien kannatuksen pohjalta, että vain viidennes kansasta on sitä mieltä, ettemme voi elää kaikki samassa maassa yhdessä. Muut vain elävät. Westö sanoi uskovansa, että rakkaus on vihaa vahvempi. Lopuksi Anyuru sanoi itseironisesti, että on seuraavaksi kirjoittamassa kevyttä, pientä ja iloista kirjaa!
Ruotsi-teema jatkui, kun seuraavana keskustelijaparina lavalle nousivat Golnaz Hashemzadeh Bonde ja Jani Toivola. Keskustelun kielenä oli tällä kertaa englanti. Bonde kertoi olevansa nyt ensimmäistä kertaa kunnolla Helsingissä, hän oli tehnyt paljon haastatteluja, ja myös kirjailijan lapset olivat matkalla mukana. Bonde sanoi, että kirjoittamisen ja perhe-elämän yhdistäminen on haastavaa, mutta joka kirjansa kanssa hän on löytänyt yhdistämiseen uuden tavan. Toivola oli huomannut muuttuneensa lapsen myötä kurinalaiseksi kirjoittajaksi. Bonde kertoi tarvitsevansa hahmon äänen löytämiseen tyhjän tilan, ja puheenaiheena olleen Olimme kerran -romaanin (Otava 2018, suom. Jaana Nikula) kohdalla se tapahtui, kun hän oli New Yorkissa työmatkalla. Teoksen päähenkilö Nahid on "taistelija, mutta vihainen", koska hän on yrittänyt elämässään kovasti, eikä silti ole saanut mitä toivoi. Nahid oli nuori Iranissa 70–80-luvulla, ja he olivat miehensä kanssa lähellä joutua pidätetyiksi, joten oli paettava maasta pienen lapsen kanssa. Myöhemmin Nahid kokee, että on menettänyt valintansa takia paljon, mutta ei ole saanut vastineeksi yhtä paljon. Nahidin tekemä uhraus antoi hänen tyttärelleen paremman elämän, mutta entä hän itse?
Bondesta oli hauskaa kirjoittaa ääni hahmolle, joka tekee ja sanoo asioita, joita emme yleisesti ottaen hyväksy. Hän halusi myös luoda empatiaa tällaista henkilöä kohtaan. Olimme kerran on reilun parinsadan sivun mitassaan tiivis romaani, mutta siihen mahtuvat neljän naissukupolven tarinat. Bonde kokee tarinan kertovan erityisesti sosiaalisen perinnön vaikutuksista: Nahid ei ollut saanut osakseen rakkautta, eikä siksi itsekään osannut näyttää sitä tyttärelleen. Äiti tukeutuu kirjassa tyttäreensä, vaikka sen pitäisi mennä toisinpäin. Syöpään sairastunut Nahid haluaa tyttären pelastavan hänen henkensä, mitä tämä ei tietenkään voi tehdä. Tärkeä käänne kirjassa on juhannuksen vietto, jolloin Nahid ymmärtää, että ihmisillä ympärillä on juuret ja he ovat siellä missä heidän kuuluukin, mutta hän ei. Nahidilla on pelkästään vapaus, ja hänen tyttärensäkin on juureton, mutta hänen lapsenlapsellaan tulisi olemaan molemmat. Bonde kertoi kirjan alkaneen syntyä, kun hänen vanhempansa ja heidän läheinen ystävänsä kuolivat vain noin viisikymppisinä. Sanat ja kirjallisuus ovat Bondelle tapa tuntea vapautta, ja kirjoittaminen on pyrkimystä ymmärtämiseen. Hän tiedostaa tämän, koska on syntynyt diktatuurissa, jossa sanat eivät ole vapaita. Golnaz Hashemzadeh Bonden ja Jani Toivolan keskustelua oli hyvin miellyttävää seurata, ja oli suorastaan hämmästyttävää, miten hyvin heidän välisensä kemia haastattelutilanteessa heti toimi, sillä Toivola kertoi heidän tavanneen vain viisi minuuttia ennen lavalle nousemista.
Virolainen Ilmar Taska saapui lavalle haastattelijansa Sofi Oksasen kanssa käsi kädessä, ja Oksanen esittelikin Taskan ystävänään sekä hienona virolaisena kirjailijana. Melko nopeasti siirryttiin romaanin Pobeda 1946 (WSOY 2017, suom. Jouko Vanhanen) aiheisiin. Neuvostoliitossa vanhempien piti päättää, kertoako lapsille totuus systeemistä vai ei. Taskan vanhemmat olivat tehneet hänestä "skitsofreenisen", sillä he kertoivat joitakin tiedon sirpaleita, mutta asioista ei saanut puhua kodin ulkopuolella. Koulussa jopa virallinen totuus paljastui jakautuneeksi. "Kuinka monta ihmistä voi kadota yhdessä romaanissa", vitsaili Taska kirjastaan. Hän muisteli lapsuutensa lelupapukaijaa, joka oli ainoa värillinen lelu, kaikki muu oli mustavalkoista. Taska on taustaltaan elokuvantekijä. Hän kertoi olleensa nuorena hyvä monissa asioissa, joten oli päätellyt, että voisi yhdistää eri ominaisuudet parhaiten elokuvanteossa! Elokuvia tehdessään hän oli ollut mukana myös tarinoiden, kirjallisuuden maailmassa, mutta ei täysin. Taskan kirjoittamisessa tarinan rakenne tulee edelleen elokuvista.
Pobeda 1946 -romaanissa poika kohtaa kauniin auton, mutta "joskus paholaisellakin on tullessaan kauniit kasvot". Elokuvamaailmasta Taska totesi, että vaikka on syntynyt Siperiassa, ainoat todelliset sudet hän on tavannut Hollywoodissa. Taska kertoi isoäidistään, joka oli taitava, kansainvälisestikin toiminut lääkäri, mutta Siperiassa hän ei tietenkään saanut harjoittaa ammattiaan. Sana hänen taidoistaan alkoi kuitenkin kiertää, ja hän auttoi ihmisiä, mikä lopulta pelasti hänet. Taska kertoi, miten neuvostoajan Virossa kuunneltiin mm. BBC:tä, ja myöhemmin katsottiin Suomen TV:tä, mikä oli radionkuuntelua turvallisempaa. Hän vitsaili, että vaikka hänellä oli punaiset hiukset, hän silti tuli kiusatuksi Neuvostoliitossa... Tärkeää siellä oli vain rakkaus johtajaan, ja henkilökohtaisen elämän rakkauksilla ei ollut ajattelumallissa merkitystä. "Venäläinen auto voi vielä pysähtyä talosi eteen jonakin päivänä", Taska varoitti kirjaansa viitaten. Oksanen ja Taska keskustelivat myös sosiaalisen median palveluiden vallasta ja siitä, ovatko ihmiset liian avoimia niiden suhteen. Loppuun Taska sanoi, että virolaiset eivät voineet ilmaista itseään todellisuutta koskevissa asioissa pitkään aikaan, ja siksi on ollut hienoa, että maassa on viime vuosina päästy lukemaan kirjallisuutta näistä aiheista.
Argentiinalainen Samanta Schweblin keskusteli Hannele Mikaela Taivassalon kanssa Man Booker International -palkinnon lyhytlistalla olleesta pienoisromaanistaan Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen). Keskustelun aluksi puhuttiin kirjan käännöksistä ja siitä, miten ne on nimetty eri tavoin. Espanjankielinen alkuteos on Distancia de rescate, jonka kirjailija käänsi itse englanniksi "Rescue distance". Englanninkielinen käännös on kuitenkin saanut nimen Fever Dream, ja suomenkielinen versio mukailee tätä, kun taas ruotsinkielinen Räddningsavstånd alkukielistä. "Olen hieman nörtti, joten minun täytyy puhua tästä", sanoi Taivassalo. Hän koki, että Schweblinin kirjaa lukiessa oli välillä vaikea hengittää, ja tekijän mukaan muillakin on ollut sama ongelma. Jatkettiin keskustelua erikielisten versioiden nimistä. Alkukielinen tarkoittaa Schweblinin mukaan sitä, miten nopeasti lapsen pystyy pelastamaan, jos jokin onnettomuus on tapahtumassa. Taivassalo sanoi teoksen olevan kuin kuminauha – välillä se löystyy ja välillä taas jännittyy lähelle rikkoutumista. Schweblin sanoi, että näin jännitys toimii romaanissa, lukijalle annetaan vihjeitä tapahtuvasta. Erikieliset otsikot antavat eri lähestymistavan kirjaan, toinen kertoo teemasta, toinen tunnelmasta. Teoksella on eri tasoja, toisaalta "houreuni" on todellisuutta Argentiinassa. Puhuttiin myös kääntämisestä, miten se on omalla tavallaan maagista, ja väkisinkin jotakin katoaa kulttuuristen tai kielellisten erojen osalta. Toisaalta lukeminen itsessään on jo kääntämistä, tulkitsemista lukijan päässä.
Schweblin luki englanniksi katkelman kirjastaan. Teos perustuu dialogiin, joten hänen piti hieman näytellä, jotta saisi hahmojen eri äänet tuotua esille: pojan repliikit Schweblin esitti kuiskaten. Houreunessa on kaksi samanaikaista aikajanaa, kaksi ääntä ilman kehoa, ja Taivassalo kuvaili kerronnan olevan "kristallinkirkasta", sekä tulevaisuus että menneisyys ovat läsnä. Juoni ja perusasetelma olivat Schweblinin tiedossa heti kirjoittamisen alussa, mutta toisaalta hän etsi jotakin täysin uutta kerrottavaksi, jotakin voimakasta, joka toimisi kuin loitsu. Vuoden kirjoitettuaan hän löysi teokseen pojan äänen. Ennen Houreunen kirjoittamista Schewblin oli ollut novellikirjailija. Teoksessa ei oikein tiedä, keneen kannattaa luottaa, ja Schweblin kuvasi, kuinka suhde hevosen ja ihmisen välillä on samanlainen kuin suhde lukijan ja kirjailijan välillä! Kirjailijana sitä haluaisi kontrolloida kaikkea, mutta ei voi, totesi Schweblin. Tällä hetkellä hän on kirjoittamassa Houreunesta elokuvakäsikirjoitusta, mikä on haastavaa työtä, koska kirjassa on sitä hankaloittavia elementtejä – taas joutuu "kääntämään", tulkitsemaan tekstiä uudelleen. Kirjallisuus on Schweblinille tapa testata itseään erilaisissa hankalissakin tilanteissa ja tiloissa, minkä jälkeen voi palata elämäänsä uusien tietojen kanssa.
Norjalainen Morten A. Strøksnes keskusteli Juha Hurmeen kanssa – kumpikin heistä on taannoin saanut kotimaansa merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon. Strøksnesin Brage-palkittu tarinallinen tietokirja on koko nimeltään Merikirja, eli, Kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018, suom. Katriina Huttunen). Kirja on "märkä, suolainen ja syvä", sanoi Hurme. Hän luki teoksesta suomeksi pätkän jossa kerrottiin planktonista, ja vertasi sitä Rabelais'n Pantagruelin 300 erilaisen kiveksen luetteloon, jonka tarkoituksena oli kertoa kielen mahdollisuuksista. Tämän jälkeen Hurme luki vielä toisen katkelman, koska täytyyhän kirja tuntea ennen kuin voi aloittaa haastattelun! Yleisöä huvitti. Aiheissa siirryttiin kuitenkin vakavampaan suuntaan. Kun luonnon resurssit katoavat, myös niitä kuvaavat sanat kielestä katoavat, mikä tekee luontosuhteesta löyhemmän, sanoi Strøksnes. Siksi hän halusi käyttää mahdollisimman paljon erilaisia luontoa kuvaavia sanoja, ja se on tuottanut vaikeuksia kääntäjille, mutta Hurme totesi Katriina Huttusen selvinneen tehtävästään erinomaisesti. Yleisö osoitti kääntäjälle väliaplodit.
Merikirjassa lähtökohtana on kaksi miestä veneessä, ja kirjailijat vitsailivat Hurmeen vastaavalla konseptilla edenneestä Nyljetyt ajatukset -kirjasta. Strøksnesin teoksessa miehet kuitenkin puhuvat kirjallisuuden sijaan luonnosta. Keskiössä on jättiläishain metsästys. Toinen kirjan henkilöistä, Strøksnesin ystävä, on omanlaisensa "merieläin" vietettyään merellä suuren osan elämästään, eikä hän voi vain unohtaa haita sen kerran nähtyään. Strøksnes sanoi, että ajattelemme helposti haita jonkinlaisena hirviönä, mutta kirjassa hailla tapahtuu enemmän kehitystä henkilönä kuin ihmisillä! Meren ohella teoksessa kerrotaan paljon kulttuurihistoriasta. Kirjan suunnittelusta Strøksnes totesi, että sitä ei voinut paljoa tehdä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä merellä tapahtuu. Strøksnesin ystävästä tulee kirjassa henkilöhahmo, joten hänen piti tarkistaa tältä, että kirjassa kuvattavat asiat ovat ok, ja he kävivät hankaliakin keskusteluja. Merikirja on myös kirja ystävyydestä. Hurme luki vielä katkelman todistaakseen, että Strøksnes on taitava yhdistelemään tieteellistä kieltä ja runoutta. Vaikka Hurme on opiskellut biologiaa yliopistossakin, hän sai kirjasta paljon uutta tietoa. Strøksnes kertoi halunneensa saada lukijat rakastamaan merta yhtä paljon kuin hän. Kirjassa on kuitenkin vain "pisara meressä" kaikesta siitä, mitä merestä tiedetään. Jokainen meistä käy kohdussa läpi tietynlaisen "merievoluution", mitä kuvaavan pätkän kirjasta Hurme luki vielä lopuksi. Yleisö nauroi keskustelua kuunnellessaan moneen kertaan, Hurme oli taas elementissään, vaikka ennen lavalta poistumista myönsi, ettei juuri osaa lausua englantia.
Päivän päätteeksi esiintyi Berlin Sound Poets Quoi Tête -niminen ryhmä, joka saksalaisten sijaan koostui suomenruotsalaisesta, belgialaisesta, japanilaisesta ja espanjalaisesta. Kokeellista äänirunoutta esittänyt ryhmä tarjosi varsin riemastuttavia hetkiä. Esityksessä oli äänten kakofoniaa ja riitasointuja, joiden hauskuus kumpusi jostakin esikielellisestä. Kuten Teir mainitsi ryhmän lavalle juontaessaan, heidän esiintymisessään materialisoitui ajatusten välittyminen keskusteluissa pääosin käytetyn "Broken Englishin" kautta – jotakin välittyy ja jotakin ei. Kuten tästäkin raportista huomaa, välittyneitä asioita onneksi oli paljon, ja ne jatkavat elämäänsä vastaanottajan aivosähkössä. Helsinki Lit -festivaalin ensimmäisenä päivänä maailma oli auki moniin suuntiin ja eri tasoille.
Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo
- Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kirjoittaaksesi viestejä.