Essee: Saamelaiskirjallisuus kuohuttaa, paikkaa ja synnyttää

Saamelaiskirjallisuus kuohuttaa, paikkaa ja synnyttää

Heidi Backström

Huhtikuun alussa 2025 kriitikko Arttu Seppänen arvioi Helsingin Sanomissa Helga Westin esikoisesseekokoelman Puhu nukke (2025). Somekuplassani nousi kohu. En napannut noita Instagram-stooreina katoavia ajatuksia talteen, sillä en ajatellut, että jäisin aihetta pidemmin miettimään. Identiteettipolitiikkaan sidottuja kohuja syttyy silloin tällöin. Ja sammuu. Välillä sammuu turhankin nopeaan, sillä kohut jäävät kuohahduksiksi, joista ei synny sen suurempaa muutosta, ei aina edes ahaa-elämystä.

Olin vasta ostanut Westin teoksen. En niinkään sen saamelaisuuden takia, vaan kirjallisuuden lajinsa, esseistiikan, vuoksi. Olin lukenut siitä muutaman esseen ja pistänyt kirjan sivuun, sillä aiheet tuntuivat toisteisilta. Esseiden alut olivat herkullisia, mutta niiden sisällöt tuntuivat kietoutuvan liian nopeasti yhteen. Suhteessa Seppäsen kritiikin aiheuttamaan kohuun, minua alkoi nolottaa. Näinkö me lantalaiset, suomalaiset, luemme alkuperäiskansaa edustavien kirjailijoiden teoksia? Puhuu liikaa samasta asiasta. Eli saamelaisuudesta.

Helga Westin kokoelma ei muuttunut tämän havainnon myötä minulle imuisammaksi luettavaksi, mutta halusin tutustua saamelaiseen kirjallisuuteen paremmin. Seppäsen kritiikin kritiikistä minulle oli jäänyt mieleen – vähemmistöidentiteettiin liittyvien kohujen kohdalla usein toistuvat – kysymykset asiantuntijuudesta ja liittolaisuudesta. Hyväksi liittolaiseksi halajavana menin lukkoon. Jos minä en pidä Westin esseistä täysillä kirjallisesti, millainen sokea piste minulla on saamelaisuuteen? Jos minä en pidä Westin esseistä sisällöllisen toisteisuuden vuoksi, jääkö minulta jokin pointti tajuamatta? Jos minä en rakasta Westin esseitä – siinä missä en rakasta valtaosaa muutakaan lukemastani – pitäisikö minun olla kertomatta siitä, koska minä olen suomalainen ja West saamelainen? Minulla on tapana jakaa ajatuksiani lukemistani kirjoista, näkemistäni esityksistä ja kokemistani näyttelyistä Instagramissa. Pyrin rehellisyyteen, näen sen tapana pitää taidekeskustelu hengissä markkinointipuheen varjostamassa ajassamme. Pyrin myös alleviivaamaan subjektiivista kokemustani ja mahdollisesti kokemukseeni vaikuttavia syitä, joiksi luen tilanteesta riippuen esimerkiksi kulttuuritaustani, sukupuoleni tai verensokereiden tasoni. Oma positioni Instagramissa lukukokemuksiaan jakavana lukijana on hyvin erilainen kuin Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikon, kysymys oman mielipiteen ilmaisemisen vastuusta koskee molempia. Rehellisyyteen ja perusteltuihin mielipiteisiin pohjaa varmasti Arttu Seppäsenkin kritiikki – subjektiivinen, joskin asiantuntijan, teksti.

Jos lähdetään siitä, että hyvän liittolaisen ei kuulu kaunistelemalla osallistua eksotisointiin, niin mitä voisi tehdä? Lukija kun olen, päädyin lukemaan. Marginalisoidut ihmiset toisinaan kehottavat “educate yourself”, ota selvää itse. En ole koskaan täysin ymmärtänyt tätä kehotusta tai käskyä, väsymyksen sen takana kyllä. En aina tiedä, mistä oikeaa tietoa saa, jos sitä ei voi kysyä. Tähän haasteeseen kirjavuosi 2025 tarjosi apujaan: Helga Westin lisäksi Suvi Westiltä julkaistiin esikoisromaani Syntien kummun naiset, Niillas Hombergilta runoteos Naarattu ja Sara Kelemenylta omakohtainen teos Kipinä / Iiskâr – Näin otin koltansaamen takaisin elämääni. Edellisvuodelta kaivoin lukupinooni Inga Maggan Puolikkaan. Aiemmin samana vuonna olin lukenut runoilija Niillas Holmbergin ensimmäisen romaanin Halla Hellen (2021). Myöhemmin kasaani kasvattivat myös Holmbergin aiempi runoteos Jalkapohja (2019) sekä Maggan Varjonyrkkeilijä-romaani (2020).

Näitä valitsemiani kaunokirjallisia teoksia yhdisti saamelaistaustaisen kirjailijan lisäksi se, että ne on kirjoitettu suoraan suomeksi (poislukien Jalkapohja, mutta sen on suomentanut Holmberg itse). Pidän tätä merkittävänä vastaanoton suhteen. En tarkoita, että minun tulisi ymmärtää jokaista äidinkielelläni kirjoitettua teosta, en tietenkään ymmärrä, en edes silloin kuin kirjoittajan kulttuuritausta on yhtä juurakkosuomalainen kuin omani. Tarkoitan, että minun kielistäni lukijaa  – kenties jopa kaltaistani lukijaa  – on ajateltu jo silloin, kun kirjaa on kirjoitettu. Yksi on ajatellut ehkä opettamismielessä, toinen levikkikysymyksenä, mutta joku saamelaistaustainen kirjoittaja voi kirjoittaa suomeksi myös, koska oma saamen kielen taito on rapautettu pakkosuomalaistamisen myötä. Lukukokemuksistani päätellen suomen kieli ei ole kenenkään lempikieli. Mutta tässä minulla saattaa mennä fakta ja fiktio sekaisin.

Helga Westin Puhu nukke on omakohtainen esseekokoelma, jossa saamelainen tyttöys ja naiseus on kirjoitusten ytimessä. Minä mietin Puhu nukkea lukiessani irlantilaisen Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -teosta. Jäin näissä molemmissa esseekokoelmissa jotenkin samassa suhteessa ulkopuolelle ja olin sukupuoleni vuoksi jaettujen kokemusten äärellä. Siinä missä saamelainen kulttuuri on minulle melko vierasta, tunnen irlantilaista, katolilaisuuden värittämää kulttuuria myös melko etäisesti enkä tunnista sen yhteiskunnan tai yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä tai tabuja tarkasti. Suvi Westin Syntien kummun naiset on avainromaani, jossa kirjailijan tapaan dokumenttielokuvia ja Märät säpikkäät -tv-sarjaa tehnyt päähenkilö Suvi West muuttaa takaisin Saamenmaalle ja yrittää kirjoittaa tietokirjaa saamelaisnaisista. Syntien kummun naisia lukiessani huomasin vertailevani sitä vähän aiemmin lukemaani Miranda Julyn Nelinkontin-romaaniin ja muutenkin Julyn taiteeseen, johon kuuluu kirjojen lisäksi fiktioelokuvia. Molemmat romaanit ovat hyvin ruumiillisia ja vaivaannuttavuudella ihanasti keinottelevia teoksia, joissa naiskokemus on keskiössä. Inga Maggan Puolikkaassa liikutaan kahdessa aikatasossa: 1950-luvun taitteessa, jolloin saamelaislapset pakotettiin suomalaisiin kouluihin, sekä tässä hetkessä, jolloin tamperelainen Ibbá palaa sukunsa maille Kutturaan toteamaan kadottaneensa kielensä ja kulttuurinsa. Puolikas kytkeytyy diasporakirjallisuuden perinteeseen. Kielen menettämisen kysymystä käsittelee myös toimittaja Sara Kelemenyn oman tarinan kertova Kipinä / Iiskâr – Näin otin koltansaamen takaisin elämääni. Niillas Holmbergin Halla Hellessä kertojana on suomalainen Samu, joka muuttaa Saamenmaalle ja rakastuu saamelaisnaiseen. Yhdenlaisesta juurien etsimismatkasta on Samunkin kohdalla kyse.

Kirjoja yhdistää muutto tai merkittävä matka Saamenmaalle. Kaikissa mainitaan tai käsitellään assimilaatiota, humalaisia suomalaisjuntteja, ala-arvoista valtionpolitiikkaa kaiken takana sekä lantalaisen korvaan läheistä mutta myös mystistä luontosuhdetta. Jokaisella kirjailijalla on oma uniikki rytminsä ja tapansa katsoa ja kertoa, siitä kertonee jo kirjojen lajikirjo esseestä omakohtaiseen tietokirjaan, runoista romaaneihin. Lajityypistä riippumatta kaikissa on jollain tavoin selittävä tai opettava sävy. Siksipä Suvi Westin kirjasta mieleeni jää kohta: "Sitä paitsi, jos saamelaisen tulee saada kirjoittaa ylipäätään mitään, on tuloksen oltava yleishyödyllinen teos, joka palvelee sekä saamelaisia että suomalaisia tutkijoita ja taiteilijoita. (...) Ei saamelaisilla ole varaa taiteelliseen luksukseen." Helga West toteaa saman Kritiikki näkyy! -hankkeen verkkojulkaisuun kirjoittamassaan esseessä “Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä”. Ymmärrän ja en ymmärrä väitettä.

En tiedä, mitä saameiksi kirjoitetut kaunokirjat käsittelevät yleensä tai eniten oikeasti. Runoista tiedän sen, että paljon luontoa ja seksiä. Mutta ehkä tämäkin ”tietoni” kertoo enemmän siitä, mitä käännetään suomeksi tai mitä saamelaiset haluavat nostaa omasta kaanonistaan esiin kysyttäessä (lue esimerkiksi Suurteoksia II -antologiasta Helga Westin essee Inger-Mari Aikion Jiehki vuolde ruonas giddasta). Toisaalta haluan tuoda tähän saamelaisia käsittelevien kirjojen joukkoon myös saamelaistaustaisen Inga Maggan esikoisromaanin Varjonyrkkeilijä (2020). Se sijoittuu nyrkkeilymaailmaan ja käsittelee vallan väärinkäyttöä. Se ei liity mitenkään saamelaisuuteen. Se on kelpo romaani, joka muistuttaa Hanna-Riikka Kuisman kerrontaa. Se sai Vuoden urheilukirja -palkinnon ja oli ehdolla Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ymmärrän, että yksittäinen esimerkki ei todista mitään, mutta, noh, on se esimerkki.

"Ei ole yhdentekevää mitä kirjoittaa, sillä tarinankerronta ja representaatio ovat valtaa. Kun minut nähdään saamelaisena, se tarkoittaa, että kaikki tekemiseni tulkitaan saamelaisuuden kautta. Jos esimerkiksi kirjoitan niistä muutamasta miehestä, joita olen joskus rakastanut, se vahvistaisi kuvaa kiimaisista saamelaisnaisista", kirjoittaa Suvi West Syntien kummun naisissa. Otan tämän älyllisenä provokaationa (suomalaiselle) lukijalle. Lähden leikkiin mukaan. Tulkitsenko kaiken saamelaisen tekemän saamelaisuuden kautta todella? Päteekö tämä ajatus marginalisoituihin ryhmiin, kulttuuritaustoihin ja/vai ainoastaan kolonialismin uhreihin? Ajattelenko katsoessani nigerialaisen ohjaajan elokuvaa, että nyt on umpinigerialainen meno? Tai kuurojen teatteria katsoessani, että tässä on kaikki kuuroudesta? Väitän, että se riippuu kontekstista. Ja kontekstin määrittää taiteessa taiteilija. Ei ehkä yksin saati loppuun asti, mutta on hänellä sanansa teoksen maailman luodessaan. Jos luen tarinaa itselleni vieraasta kulttuurista, ei minulla oikeastaan ole mahdollisuutta kuin lukea se kyseisen kulttuurin yhdenlaisena näkymänä. Ja ajattelen, että sen kanssa taiteilijan on toimittava aina. Että se on aina läsnä taiteen tekemisessä. Sitä voi haastaa, laajentaa, vähät välittää tai ruokkia. Helga West kirjoittaa Kritiikki näkyy! -hankkeelle kirjoittamassaan artikkelissa, että “vahinkoa syntyy, kun kriitikko olettaa minkä tahansa saamelaisaiheisen teoksen olevan saamelaiskulttuurin kokonaisselitysopas”. Epäilemättä. Tällaisia lukutapoja varmasti on, mutta kuinka yleisiä ne ovat kriitikoiden tai muiden lukijoiden joukossa?

Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelussa Suvi West sanoo, että häntä ei kiinnosta ”tiedottaa saamelaiskulttuurista”. Hän myös kertoo, ettei halunnut tehdä kirjaansa saamelaisille sen enempää kuin suomalaisillekaan. ”Olen kirjoittanut tämän kirjan itselleni. En kenellekään muulle.” Siinä hän tulee vastanneeksi aiempaan ajatukseeni siitä, että kirjoittajilla olisi ollut mielessään lukija, kun he valitsivat kielekseen suomen. En tiedä voiko Westin väitettä ottaa täysin todesta, vai onko siinäkin huumoria tai provokaatiota mukana.

Pidän Niillas Holmbergin tavasta kirjoittaa Halla Helle suomalaisen näkökulmasta. Samun kautta Holmberg voi vääntää rautalangasta asioita, joita vain suomalaisen suuhun voi laittaa luontevasti. Ihmettelyn mahdollisuutta hyödyntää myös Magga puoliksi suomalaisen ja puoliksi saamelaisen Ibbán muodossa Puolikkaassa. Suvi West puolestaan ottaa käyttövoimansa hurmaavan rivosta ja eritteisestä kerronnasta sekä tuulella käyvästä päähenkilöstään, tai oikeastaan kolmikosta, sillä päähenkilö Suvi West on jakautunut kolmeksi, väsähtäneeksi ja kireäksi itsekseen, elämästä nauttivaksi ja raivostuttavuuteen asti hedonistiseksi ja arvaattomaksi Flow-Suviksi sekä lapsuuden pussikaljamailta löytyväksi Teini-Suviksi. Jos vaarana on, että saamelaiskirjallisuus opettaa ja luo yleishyödyllisiä teoksia, niin tässä on esimerkki, miten se samaan aikaan on sekä että. Sekä tietoa lisäävää että taiteellisesti kunnianhimoista.

Tässä kohtaa on palattava siihen Seppäsen kohukritiikkiin. Mikä siinä oikein kuohutti?

Ehkä se oli tämä:
“Korostettu itsetyytyväisyys on esseistiikan tyypillinen synti. Myös Westin kirjassa omaa moraalista positiota kiillotetaan. Silloin omat virheet eivät ole koskaan tekstissä läsnä, mutta muiden ovat.” Minusta tämä kuuluu ihan perinteiseen kirjallisuuskritiikin piiriin. Se kontekstoi Puhu nuken muuhun esseistiikkaan, kuten kriitikin kuuluukin. En olisi itse tätä näkökulmaa kaivanut kokoelmasta esiin, sillä se ei hypännyt silmilleni lukiessa. Ehkä ajattelen sen, mitä Seppänen pitää itsetyytyväisyytenä olevan yksi esseen keinoista, ja sellaisena osittain mieltymyskysymys. Ehkä vähän hupsua on se, että Seppänen parjaa Westiä kaksinaismoralismista, mitä tulee ilmastoaktivismiin ja lentämiseen. West lentää kotimaan lentoja. Tässä on jo yksi osoitus oman moraalisen position tuhrimisesta, kyllä West varmasti tietää lentämisen ilmastohaitat. Kiillottamista olisi minusta ollut esittää jotain muuta. Minulle Westin esseet ovat ristiriitaisia toiminnassaan, se on kiehtovaa, se on inhimillistä. Siksi ehkä pidänkin tällaista moraalista kompurointia enemmän esseistiikan hyveenä kuin syntinä. Ja todettakoon, että Saamenmaa on kaukana, sieltä on pakko toisinaan lentää, ehkä alkuperäiskansan jäsenillä tai muilla todellisilla periferian asukeilla voisi olla siihen enemmän oikeuksia kuin väsyneillä tai laiskoilla loma- tai palaverilentäjillä junareittien varrella.

Todennäköisesti Seppäsen kritiikissä vaivasi tämä:
“Uhrin asemasta on tullut osa kotimaisen kulttuurikeskustelun hegemoniaa ja turvallinen tila. Jopa vallan huipulla istuvat poliitikot julistavat tämän tästä olevansa median ajojahdin uhreja. Se on tapa kääntää keskustelu itselleen suotuisaksi.
Mutta varjopuolena on, että uhrin asemassa tulee usein toistaneeksi niitä samoja vanhoja narratiiveja sen sijaan, että ottaisi vallan itselleen.”

Kriitikko Sofia Blanco Sequeiros palaa Seppäsen kritiikkiin Nuoreen Voimaan kirjoittamassaan arviossa Puhu nukke -kokoelmasta: “Kritisoidessaan Westiä uhriutumisesta ja haluttomuudesta ottaa valta itselleen Seppänen unohtaa, että välillä ihmiset todella ovat uhreja, ja kirjan kirjoittaminen tapa käyttää valtaa.” Tässä Blanco Sequeiros tulee todennäköisesti summanneeksi sen, mikä on ongelmana monissa identiteettikysymyksistä nousevissa kohuissa. Joku ei tajua tai muista, että olemme eriarvoisia, jopa vielä silloinkin kun kirjamme julkaisee iso kustantamo. Blanco Sequeiros jatkaa eri kappaleessa: “Vähemmistöön kuuluvan kirjailijan ja valtaväestöön kuuluvan kriitikon välillä vallitsee aina poliittinen jännite. West kiinnittyy sekä kirjailijuutensa että tuotantonsa kautta saamenkielisen kirjallisuuden jatkumoihin, joista epäilen Suomen valtaväestöön kuuluvien kriitikoiden tietävän suhteellisen vähän, vaikka he olisivatkin perehtyneet Saamenmaan ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin tai lukeneet Inger-Mari Aikionsa ja Nils-Aslak Valkeapäänsä. Tällaisen kriitikon kyky kontekstoida Westin teos ansioineen ja puutteineen on heikentynyt. Näin myös omalla kohdallani.”

Myös minä kuulun tähän heikentyneiden (vai heikennettyjen tai heikkojen, ei minulle ole koskaan opetettukaan saamelaiskirjallisuuden kaanoneista tai jatkumoista) joukkoon. En kuitenkaan halua jähmettyä lukijana tai taidekeskustelijana. Ei voi olla niin, että vain saman kulttuuritaustan jakavilla tai aiheesta maisterin paperit omaavilla on lupa sanoa jotakin julkisesti teoksesta. Tätä ei kukaan ole tässä väittänytkään, mutta tunnistan jähmettymisen. Hiljaisuus tai hymistely ei kehitä taidetta tai taiteen vastaanottoa. Positioituminen ja valitun näkökulman rajaus saattaisivat kehittääkin.

Helga West summaa kritiikkihankkeelle kirjoittamassaan jutussa: “(K)ritiikkejä vaivaakin usein se, ettei arvioitsija ole kyennyt paikantamaan teosta sisällöllisesti siihen maailmaan, josta teos ammentaa. Näin kriitikko, teos ja lukija joutuvat erilleen toisistaan. Tämä ei välttämättä ole ongelma, jos kriitikko on asiasta tietoinen; hän voi paikata tietämättömyyttään positioimalla itsensä suhteessa teokseen ja kritiikin avulla haastaa omia taidekäsityksiään.” Kuulostaa lopulta aika yksinkertaiselta. Hedelmällisintä olisi jos positioituminen ja rajaus tapahtuisivat dialogissa, ei etuoikeuksia luettelemalla.

Tutkija Áile Aikio kirjoittaa Kulttuuria kaikille -sivuston puheenvuorossa: “Alkuperäiskansanäkökulmasta on selvää, ettei kolonialismi ole jo päättynyt historiallinen tapahtuma tai mennyt aikakausi vaan yhä jatkuva kolonialismi ja kolonialistiset rakenteet vaikuttavat keskeisesti kaikkiin alkuperäiskansojen ja valtaväestön välisiin suhteisiin. Valtaväestön tarpeita vastaaviksi luodut yhteiskuntarakenteet ovat edelleen syrjiviä ja alistavia suhteessa alkuperäiskansoihin.” Ajattelen, että tämä on pienin oppimäärä, mitä lukijan tulee tietää alkuperäiskansanäkökulmasta ja kolonialismista. Sen jälkeen on kenties mahdollista miettiä, mitä tarkoitetaan uhriutumisella tai vallalla. Laajemman oppimäärän tarjoaa Saamelaisten totuus- ja sovintokomission 4.12.2025 laatima loppuraportti.

Kriitikoille suunnatussa artikkelissaan Helga West tarkentaa aluksi, mitä tarkoitetaan alkuperäiskansalla: Se on joukko ihmisiä, jonka yhteiskuntamuodot, ainakin osin, polveutuvat katkeamattomasti ajalta ennen kansallisvaltioiden syntyä. West muistuttaa, että saamelaisuus ei ole vain vähemmistökielikysymys, vaan pitää ymmärtää, että “alkuperäiskansan elämänmuodoilla on jatkumo tietyissä ympäristöissä, ja ne ovat luonteeltaan yhteisöllisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että saamelaisuus paikantuu aina tiettyyn alueeseen, sukuun, saamelaiskieleen, gákti-perinteeseen ja elinkeinoihin. Myös erilaiset väkivallan ja kolonialismin muodot vaikuttavat alkuperäiskansayhteisöissä (...)”. West muistuttaa myös, että kuvatessa saamelaisia on noudatettava herkkyyttä, jotta vahingossa ei ylläpidetä haitallisia stereotypioita ja ettei saamelaisaiheinen teos välttämättä ole saamelaisteos, eikä saamelaisteos välttämättä käsittele saamelaisuutta. 

Kaikki pointit ovat oleellisia vastaanottajan kannalta, mutta itse taiteen kannalta minusta kiinnostavin on Westin nostama huomio, että tietovajeen tavoin, myös omista taidekäsityksistä tulee olla tietoinen. Helga West kuvaa, kuinka hänelle hyvin abstraktit ilmaisun muodot eivät välttämättä paikannu taiteeksi, johtuen saamelaiskulttuurin vahvasta tarinankerrontaperinteestä. Minä taas tiedostan, että minulta jäävät esimerkiksi saamelaistaiteilijoiden kankaisiin kutomat viestit ja tarinat täysin ymmärtämättä, jollei niitä avata erikseen. Niillas Holmbergin runoja lukiessani pystyn tuntemusten tasolla saamaan kiinni asioista, jotka on punottu lauseiden väleihin. Tämä on toki runoudelle muutenkin tyypillistä ja kenties siksi luontevampaa, mutta ei välttämättä “oikea” tulkinta. Mietin, että tämä tilanne lukijalla on aina vastassa lukiessaan teosta, joka sijoittuu johonkin itselle vieraaseen kulttuuriin tai kertoo siitä, ei vain saamelaistaiteen kohdalla.

Kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa taidekritiikkiä paketoivassa ja eteenpäin ajattelevassa teoksessaan Kritiikistä (2025): “Saamelaistaide ei aina ole aktivistista, mutta se on yleensä dekolonialistista. Dekolonialismi vastustaa ja purkaa kolonialismin ehtoja. Sen ei tarvitse toimia erityisen raflaavasti, vaan se voi olla myös hiljaista. Se saattaa pyrkiä muodostamaan oman tapansa ilmaista ja katsoa, se saattaa yksinkertaisesti ottaa tilansa. Se saattaa asettua saamelaistaiteen perinteeseen, joka saattaa olla vierasta valtakulttuurin piirissä kasvaneelle. (...) Kaikki yhteiskunnallisia voimasuhteita kommentoiva taide ei kuitenkaan ole aktivistista. Aktivismi tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen. Sen rinnalla voisi puhua myös kriittisestä taiteesta, joka purkaa käsitteitä ja luo uusia, näyttää yhteyksiä tai kyseenalaistaa (...).”

Hesari harvoin käyttää mahdollisuuttaan ottaa avustajakuntansa ulkopuolisia kriitikoita arvioimaan erityisempiä TaideTapauksia. Helga Westin kohdalla näin olisi kannattanut, ajattelen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Helsingin Sanomien tilaajille suunnattu kritiikki, jonka olisi kirjoittanut saamelaisnaiskirjallisuuden asiantuntija. Kyseessä kuitenkin oli ensimmäinen suomeksi luettavissa oleva saamelainen esseekokoelma. Tosin Helga West kertoo Kritiikki näkyy! -hankkeelle kirjoittamassaan esseessä, että saamelaisessa yhteiskunnassa on tunnistettu, että kulttuurijournalismi sen perinteisessä, kirjoitetussa muodossa ei ole vetänyt saamelaisia ammattilaisia puoleensa, vaan saamelaista taidepuhetta luodaan blogeissa, somealustoilla tai esimerkiksi paneelikeskusteluissa. Ehkä kirjoittaviksi kriitikoiksi haluavia ei siis ole. 

En tiedä olisiko auttanut, jos Puhu nuken olisi kuitenkin arvioinut toinen rodullistettu nainen tai edes nainen, sillä kokoelmaa voi pitää naiserityisenä, jos tahtoo. Naiseus on tulokulma (ehkä sukupuoli ylipäänsä), jota muilla sukupuolilla ei ole. Samaan hengenvetoon totean, että en ajattele, että kritiikkiä pitäisi kirjoittaa vain samojen kokemusten kautta, ei missään nimessä pidä, mutta positioilla on merkitystä. En kaipaa sitä, että kriitikko luettelee omat etuoikeutensa tekstiensä alussa, mutta koska kriitikko on eräänlainen esi- tai ylilukija, on hänen taustallaan väliä erityisesti silloin, kun teos kertoo vahvasti yhdestä positiosta, erityisesti vähemmistökokemuksesta, erityisesti kolonisoidusta kokemuksesta. Kriittinen ja hedelmällinen teksti voi syntyä eri kokemusten kohtaamispisteessä, mutta erot pitää tunnistaa ja tunnustaa. “Vähemmistökonteksti siis voi olla tekijälle ristiriitainen, eikä kriitikonkaan tarvitse käsittää identiteettiä oikopäätä merkkinä huomionhakuisuudesta tai aktivismista,” kirjoittaa Maaria Ylikangas Kritiikistä-teoksessaan. Laajennan sanan kriitikko tarkoittamaan lukijaa yleisemminkin.

”Saamelaisten asemaa on käsitelty viime vuosina hyvästä syystä kotimaisessa taiteessa.” Näin Arttu Seppänen aloittaa Puhu nukke -kritiikkinsä. Seppänen listaa väitteensä tueksi yhden esimerkin, Katja Gauriloffin Je’vida-elokuvan (2023). Hieno elokuva, joka käsittelee tätä tekstiä varten lukemieni romaanien aiheita melko lailla yksi yhteen: kuljetaan kahdessa ajassa, pakkosuomalaistamisen ja nykyhetken kotiinpaluun kivun kanssa. Minä jaan tämän Seppäsen havainnon. Tämä lukupinoni on siitä yksi esimerkki. Kuvataiteen puolelta esimerkkejä löytyy myös useita. Tuntuu, että näyttelykuraattorit ottavat saamelaistaiteilijat tällä hetkellä aiempaa paremmin esitettäväksi, minkä oletan johtuvan museomaailmaa laajemmin puhuttaneista ja muovanneista repatriaatio- eli kotiinpalautusprosesseista, joissa alkuperäiskansojen esineitä on palautettu museoiden kokoelmista niiden omien kulttuurien pariin ja huolehdittaviksi. Teatterintekijä Pauliina Feodoroffin Matriarkka-teos Venetsian biennaalissa 2023 sekä muun muassa Marja Helanderin ja Outi Pieskin teosten laajahko näkyvyys merkittävissä museoissa ja muissa näyttelyissä käyvätköön esimerkeistä myös.

Kriitikoita/yleistä kulttuurikeskustelua tuntuu vaivaavan ajatus, että käsittelemällä jotain (vaikeaa?) asiaa muutamassa teoksessa se on loppuunkaluttu. Lajienvälisyyskin unohtuu. Vaikka olisi tehty kymmenen saamelaisuutta käsittelevää elokuvaa (ei ole) viimeisen viiden vuoden aikana, aiheiden käsitteleminen kirjallisuudessa on eri. Lajien käyttövoima on eri, monesti myös vastaanottajat. Vielä vähemmän puhkikulutettua aiheesta tekee, jos se on mediassa paljon käsitelty. Näen, että silloin sen nimenomaan pitääkin tulla taiteen piiriin ja tulla kerrotuksi uudelleen ja uudelleen taiteen keinoin, onhan silloin kysymys yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta.

“En malta olla pohtimatta, miltä saamelainen taidekenttä näyttäisi, jos sen ei alati tarvitsisi paikata valtaväestöjen rakenteellista tietovajetta saamelaisista”, Helga West kirjoittaa Kritiikki näkyy! -hankkeelle kirjoittamassaan artikkelissa. En tiedä, onko tämä Westin henkilökohtainen ajatus vai saamelaisväestössä laajemmin tunnistettu ilmiö, mutta tartun ajatukseen. Käännän pohdinnan muotoon: miltä saamelainen taidekenttä näyttäisi valtaväestölle, jos se lakkaisi paikkaamasta tätä vajetta ja toimisi vain omista haluistaan lähtöisin? Nämä nyt lukemani puolisen tusinaa nykysaamelaista kulttuuria selittävää, esittävää ja kuvaavaa kirjaa olivat kiinnostava otanta, mutta yhtä lailla olisin kiinnostunut lukemaan, mitä nämä ajattelijat kirjoittaisivat, jos eivät juuri näistä aiheista tai tällaisin keinoin.

Kirjat:

Holmberg, Niillas 2019. Jalkapohja. Gummerus.
Holmberg, Niillas 2021. Halla Helle. Gummerus.
Holmberg, Niillas 2025. Naarattu. Gummerus.
Kelemeny, Sara 2025. Kipinä / Iiskâr – Näin otin koltansaamen takaisin elämääni. Storytel Original.
Magga, Inga 2024. Puolikas. Like.
Magga, Inga 2020. Varjonyrkkeilijä. Like.
Turunen S. & Maisonen P. 2023. Suurteoksia II. Tammi.
West, Helga 2025. Puhu Nukke. S&S.
West, Suvi 2025. Syntien kummun naiset. Otava.
Ylikangas, Maaria 2024. Kritiikistä. S&S.

Viitatut muut tekstit:
Aikio, Á. & Turunen, J. 2022. Kulttuuria kaikille -verkkosivusto. Puheenvuoro. Dekolonisoivia lähtökohtia kulttuuriperintökeskusteluihin. Luettu 1.12.2025
Blanco Sequeiros, Sofia 2025. Nuori Voima 3/2025. Kritiikki. Ja hän puhui.
Mäntylä, Eveliina 2025. Helsingin Sanomat. Haastattelu 22.6.2025. Suvi West väsyi olemaan tärkeä saamelainen. Luettu 1.12.2025
Saamelaisten totuus- ja sovintokomitean loppuraportti 2025. 
Seppänen, Arttu 2025. Helsingin Sanomat. Kritiikki 5.4.2025. Helga West kertoo, miksi pseudo­kansallis­pukuun puettu saamelaisnukke voi tuntua niin loukkaavalta.
Luettu 1.12.2025
West, Helga 2023. Kritiikki näkyy! -verkkosivusto. Artikkeli 12.6.2023. Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä. Luettu 1.12.2025

Teksti: Heidi Backström
Kuvat: Kustantajat

Lisää lukuvinkkejä saa Kirjasammon saamelaiskirjallisuuden osiosta.