Essee: Kaskas kerrostalon katolla

Kaskas kerrostalon katolla

Hertta Vierula

”Madagaskarin pikku tyttäret eivät voineet lakata ajattelemasta revolveria, jonka olivat nähneet lipaston laatikossa.”

Aukeaman kokoisessa kuvassa kuusi tyttöä istuu takkatulen ääressä. He hymyilevät, mutta ilmeessä on jotain häiritsevää. Huomio kiinnittyy tyttöjen silmiin. Ne ovat suuria tyhjiä mustia ympyröitä, niin kuin tytöt olisi loihdittu. Tummanpuhuva kuva täyttää koko aukeaman.

Kirja on Kati Närhen Ei mikään.
Ei mikään on aikuisten kuvakirja.
Mikä on aikuisten kuvakirja?

Ei mikään (Kati Närhi, 2020) löytyy kirjastosta aikuisten sarjakuvien joukosta. Shaun Tanin Cicada (Hodder Children’s books, 2018) on lasten kuvakirjojen joukossa, vaikka aikuiset ovat minusta ilmeisempi kohderyhmä. Simon Stålenhagin Liittymiä (Johnny Kniga, 2020, suom. Tarja Lipponen) löysin scifihyllystä.

Minä väitän näitä kaikkia aikuisten kuvakirjoiksi. Kirjastoluokituksista päättelen, että aivan vakiintuneesta genrestä ei ole kysymys. Kenties aikuiset eivät etsi nimenomaan kuvakirjoja luettavakseen. Miksi ihmeessä eivät?

***

”Madagaskarin perheen lemmikkilintu ajatteli: VOI HELVETTI.” Kuvassa lintu roikkuu häkissä orrestaan pää alaspäin.

Ei mikään kertoo pikkukaupungista, johon eräänä aamuna puhaltaa kylmä tuuli. Alakulo valtaa kaupungilaiset. Alexander-sika ei enää suostu ennustamaan tulevaisuutta. Hilda ja Milda Pyy eivät enää halua olla kaksosia. Ja Madagaskarin pikkutyttäret ajattelevat lakkaamatta revolveria. Pauliina kiteyttää ongelman vastatessaan äidilleen, mikä häntä vaivaa: Ei mikään.

Kaupunginvaltuusto yrittää ratkaista ongelmaa, mutta sekin toteaa, että ”jos pohjoistuuli oli kovettanut kaupunkilaisten kehossa virtaavan mustan sapen, ei ollut paljoakaan tehtävissä ennen kevättä.”

Sadan päivän jälkeen tuuli kääntyy jälleen. Severi, joka ei tähän asti ole saanut lohtua edes kantakapakastaan, herää höyhensiiven lauluun. Hänen rintaansa kutkuttaa tunne, joka oli jo melkein unohtunut. Herra Lunni löytää uudelleen taideharrastuksensa. Madagaskarin pikkutyttöjen intohimon uudeksi kohteeksi valikoituu tappovälineiden sijaan uusi pianonsoiton opettaja.

Tällainen pieni kirja on Ei mikään.

Tarina on lyhyt ja yksinkertainen. Minulle esitellään kaupunkilainen toisensa jälkeen ja kerrotaan, miten kylmä tuuli heihin vaikuttaa. On ongelma ja se ratkeaa. Tapahtuu muutos. Jälleen käydään läpi sama kaupunkilaisten kavalkadi ja näytetään, miten kaikki nyt on taas paremmin. Loppu on onnellinen. Miksei kirja sopisi lapsille? Kyllähän siinä tietysti kiroillaan ja käydään kapakassa. Riittääkö se perusteluksi?

En oikeastaan halua määritellä mikä lapsille sopii. Sitä varten pitäisi ensinnäkin määritellä lapsi. Heitäkin on erilaisia ja eri-ikäisiä. Samaistuvatko kaikki lapset toisiinsa? Pitävätkö samanlaisista kirjoista? Tuskin. Lapsilla on toki oikeus omaan kirjallisuuteen. Jotkut kuvakirjat ovat kuitenkin enemmän aikuisten kirjoja. Mutta ei se tarkoita, etteivät ne sopisi lapsille.

Ajattelen, että tässä kirjassa monet kohdat aukeavat paremmin aikuisille. Kaupunginvaltuusto pohtii kylmän tuulen tuomaa ongelmaa ja käy läpi erilaisia vaihtoehtoja: ”Ehkä kyseessä oli virus, jota tartuttivat kaupunkiin saapuneet muukalaiset? Ehkä kaikki muuttuisi, jos koko sakki karkotettaisiin?” Tätä ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti.

Olisiko tässä jokin määritelmä: lasten taso on kirjaimellinen, aikuiset tulkitsevat symbolisesti? Mahdollisesti. Ei kenties näin kategorisesti. Mutta olen huomannut, että aikuisilla on vahva halu löytää lastenkirjoistakin se piilotettu taso, usein jokin opetus, silloinkin kun tarinan ymmärtäminen ei sitä vaadi ja symbolinen tulkinta vain itse asiassa latistaa mielikuvituksekasta tarinaa.

Kyseisellä aukeamalla viitataan lyhyessä, kolmen rivin tekstissä keskusteluun maahanmuutosta. Samalla teksti näyttää kommentoivan poliittista päätöksentekoa, pyrkimystä löytää syyllisiä ja etsiä helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin. Vivahteet aukeavat lukijalle, joka osaa tulkita nyansseja ja on seurannut yhteiskunnallista keskustelua.

***

Kuvalla voi ladata tarinaan uusia kerroksia, jotka voivat asettaa tekstin aivan uuteen valoon. Se, joka pitää kuvakirjoja yksinkertaisina ja helppoina tarinoina, joissa runsaat kuvat helpottavat tekstin ymmärtämistä, ei ole lukenut riittävästi kuvakirjoja. Harmonisimmillaan kuva ja teksti täydentävät toisiaan: kertovat yhteistä tarinaa, mutta vähän eri näkövinkkeleistä. Mutta voivat ne olla ristiriidassakin. Klassinen esimerkki tästä on Pat Hutchinsin (pikkulasten) kuvakirja Rosie’s Walk vuodelta 1968. Yksinkertainen teksti kertoo lyhyen, herttaisen, vähän tylsän tarinan Rosie-kanasta päiväkävelyllä. Kuvissa kana jatkaa aukeama aukeaman jälkeen keskeytymätöntä kävelyään maatilan mailla. Mutta teksti ei mainitse eikä Rosie huomaa kettua, joka seuraa kanaa. Se joutuu jatkuviin kommelluksiin – astuu haraan, saa jauhosäkin päälleen ja joutuu mehiläisten hyökkäyksen kohteeksi. Pelkkä teksti antaa vähintään puutteellisen kuvan tilanteesta.

Kumpaa pitäisi uskoa, kun kuva ja teksti ovat ristiriidassa? Kuva tuntuu jotenkin suoremmalta ja rehellisemmältä ilmaisumuodolta. Ei se aivan näin yksinkertaista aina ole. Usein kuitenkin kuvaa käytetään paljastamaan lukijalle, että tekstin kertoma todellisuus on vain osatotuus. Niin tapahtuu myös kirjassa Ei mikään.

Herra Lunni saa ennen tuulen kääntymistä suurta iloa taidekokoelmastaan. Ei mikään aiheuttaa ilon haihtumisen. Lunni koettaa tutustua moderniin taiteeseen, mutta toteaa sen kauheaksi. Tuulen käännyttyä uudelleen hän löytää kokoelmaansa uuden hurmaavan lisän. Kuvat paljastavat, että herra Lunnin taidekokoelma sisältää lähinnä maalauksia ja patsaita jotka kuvaavat alastomia naisia. Tämä kertoo sekä siitä, millainen mies herra Lunni on, että kommentoi kenties laajemminkin kuvataiteen kaanonia.

Rouva Madagaskar, pormestarin vaimo, saa kuvissa suuremman roolin kuin tekstissä. Itse asiassa kuvista hahmottuu aivan oma tarinansa, jota ei tekstissä juuri avata. Kun teksti kuvaa kaupunginvaltuuston pohdintoja, kuva näyttää rouva Madagaskarin katsomassa ikkunasta puutarhuria. Vähän myöhemmin teksti kuvailee, miten rouva Madagaskar harhailee puutarhassa levottomana. Kuvassa rouva nähdään kolmessa paikassa eri puolilla hyvinhoidettua pensaslabyrinttia. Hän puhuu, mikä on tässä kirjassa harvinaista.
”Katso minua.”
”Voisitko katsoa minua?”
”Miksi et katso minua.”
Kuvan alalaidassa puutarhuri trimmaa pensaita suurilla saksilla – ja katsoo toiseen suuntaan. Tajuan, että rouva Madagaskarhan on ihastunut puutarhuriinsa.

Kirjan lopussa rouva Madagaskar ymmärtää, että ”toiset menetykset antoivat enemmän kuin ottivat”. Kuvassa hänen hahmonsa on melkein sulautunut tummaan taustaan. Kirkasväriset suurilehtiset ja -kukkaiset köynnökset ovat kietoutuneet hänen ympärilleen. Mitä on tapahtunut? Hän on eronnut pormestarista ja saanut puutarhurin? Vai onko puutarhuri murhannut hänet?

Ensimmäisellä lukukerralla rouva Madagaskarin toistuva haikailu puutarhurin perään jäi minulta kokonaan huomaamatta. Kiinnitin asiaan huomiota vasta, kun luin kirjaa tarkemmin ja aloin tarkkailla kuvallisia sivujuonia määrätietoisemmin.

Lapset ovat toistonhalussaan ehkä oikeassa. Kuvakirja on nopealukuinen, mutta hyvä kuvakirja vaatii monta lukukertaa. Ensimmäisellä kerralla selvitän suuret linjat, toisella sivujuonet, kolmannella löydän uusia pieniä yksityiskohtia. Kuvakirjojen kuvittajat ovat hyviä jemmaamaan teoksiinsa pieniä yksityiskohtia löydettäväksi. Tätä traditiota varmaankin vahvistaa lastenkirjoissa se, että aikuinen lukee ja lapsella on kuunnellessaan paljon aikaa tarkkailla kuvia. Riemastun aina, kun huomaan kuvallisia silmäniskuja, oli sitten kyseessä lasten tai aikuisten kirja.

Kaksosten tarinassa kerrotaan tekstin tasolla, etteivät Hilda ja Milda Pyy enää seitsemänkymmenenkahden vuoden jälkeen halua olla kaksosia. Hilda saa vihdoin valmistaa muhennosta pelkillä kasviksilla. Milda saa vihdoin ”valmistaa muhennosta silavalla, pekonilla ja paksuilla paistin möllyköillä.”

Kuvista selviää, että silavamuhennoksessa on jotain vikaa. Mildalta lentää lusikka suusta ja käsi nousee kurkulle. Kun siis myöhemmin tekstissä kerrotaan, että Hilda Pyy saa vihdoin olla yksin, se ei johdukaan välirikosta, vaan siitä, että Milda on kuollut? Kävikö raskas ruokavalio sydämen päälle? Juuttuiko luu kurkkuun? Vai myrkyttikö Hilda Mildan? Sitä meille ei kerrota.

Kuvien tarkka lukeminen hämmentää kokonaiskuvaa, johtopäätökset kirjan tapahtumista eivät enää vaikuta yhtä selkeiltä. Pitääkö pianonsoiton opettajan olla huolissaan mahdollisesti murhanhimoisesta tyttölaumasta? Ja mitä tarkoittaa se, että rouva Flanin edesmennyt puoliso asettuu hänen luokseen eikä väisty vaimonsa rinnalta enää milloinkaan?

Tekstissä kerrotaan, ettei taivaankappaleita ihmisten toimet paljoakaan kiinnosta. ”Ja miksi kiinnostaisikaan? Ihmisten tarinat loppuvat aina samoin tavoin.” Kuvassa on lomake jossa on erilaisia vaihtoehtoja elämän kululle. Alussa lukee ”Sinä synnyt”. Sen jälkeen lukija voi vastata kysymyksiin siitä, tekeekö hänet onnelliseksi rakkaus, työ, raha vai pahuus. Sitten selvitetään, kestääkö rakkaus, oletko hyvä työssäsi, osaatko hankkia rahaa tai oletko tarpeeksi paha. Vastauksen perusteella päästään tyhjiin fraaseihin ”Sepäs ihanaa!” ja ”Mukavaa sinulle”. Tai ”Haittaako se”? Riippumatta vastauksista lopputulos on ”Sinä kuolet”.

Tässä luennassa kirja on varsin kuolemakeskeinen.

Kuvan ja tekstin yhteispeli tekee kirjasta monitasoisen. Juuri tästä pidän eniten kuvakirjoissa. Tulkinnalle syntyy monia reittejä. Ei mikään selvästi leikkii lasten kuvakirjan konventioilla. Maailma on herroineen, rouvineen ja puutarhureineen vanhahtava. Teksti on yksinkertaista ja toteavaa. Osa nautintoa tuntuu olevan se, että näyttää kuin lukisin lastenkirjaa, mutta pienet merkit rikkovat tätä käsitystä. Olen hieman hämmentynyt. Kutkuttavalla tavalla hämmentynyt.

***

Shaun Tanin Cicadan kannessa suurisilmäinen vihreä hyönteinen seisoo harmaan seinän edessä harmaalla lattialla huonosti-istuva harmaa puku yllään. Se pitelee neljässä yläraajassaan ryppyisiä papereita. Lisää papereita on levinnyt sen ympärille lattialle.

Kirja kertoo kertakaikkisesta ankeudesta. Laulukaskas on joutunut ihmisten maailmaan, harmaaseen suorakulmion muotoiseen toimistohelvettiin. Kaskas ei pidä sairauslomapäiviä eikä saa palkankorotuksia. Se asuu toimistokomerossa ja raataa päivästä toiseen seitsemäntoista vuoden ajan. Ihmiset inhoavat sitä: ”Human coworker no like cicada. Say things. Do things. Think cicada stupid. Tok Tok Tok!” Kuvassa harmaaseen pukuun pukeutuneen ihmisen jalka on selälleen kaatuneen kaskaan vatsalla. Paperit ovat taas levinneet lattialle. Toinen ihminen katsoo vierestä. Ihmisistä näkyy kuvissa vain osa, vyötäröstä tai kaulasta alaspäin, ei kasvoja koskaan.

Kun laulukaskas seitsemäntoista vuoden palveluksen jälkeen jää eläkkeelle, sitä ei juhlita eikä kiitetä. Sillä ei ole enää kotia, työtä eikä rahaa. On aika sanoa hyvästit. Se nousee loputtomia harmaita rappusia toimistorakennuksen katolle. Se seisoo katon reunalla harmaassa maailmassa ja tuijottaa tyhjyyteen.

Sitten sen harmaa kuori halkeaa. Kerronta hidastuu: tässä kohtaa ei ole tekstiä, vaan aukeama aukeaman perään seuraan kaskaan muodonmuutosta. Lopulta harmaan kuoren sisältä kiipeää oranssi siivekäs hyönteinen ja lähtee lentoon. Harmaassa maisemassa näkyy muitakin lajitovereita.

Ne lentävät metsään. ”Sometimes think about human. Can’t stop laughing. Tok Tok Tok!”

Millä tavalla tämän lukisin? Millä tavalla lapsi tämän lukisi? Onko tässä onnellinen loppu? Kaskaan elämä ihmisten parissa on vaikeaa. Ihmiset ovat hirveitä, eivätkä tunnu edes ymmärtävän hirveyttään. Ihmisten maailma on epämiellyttävä paikka. Väritön, betoninen, kuollut, iloton. Kaskasta siedetään niin kauan kuin siitä on hyötyä, sen jälkeen se muuttuu arvottomaksi. Katon reunalla seisova kaskas on valmiina syöksymään tyhjyyteen. Tältä tuntuu loppuun palaneesta ihmisestä.

Sitten tapahtuu käänne. Kaskas muuttuu toiseksi, ihmisten maailmaan siitä jää vain kuori. Nyt sen elämä itse asiassa vasta alkaa. Me tiedämme, että seitsentoistavuotiskaskaan elämä kuoriutumisen jälkeen on lyhyt mutta intensiivinen. Siitä tämä kirja ei puhu. Minä ajattelen sitä silti. Että on sen arvoista jättää kahlitseva ympäristö kukoistaakseen vaikka vain hetken. 

Pahat ihmiset eivät millään tavalla saa palkkaansa. Me jäämme syyllisiksi. Onneksi kaskaat löytävät  metsään. Avokonttorin harmaassa kuutiossa raatamiselle on vaihtoehtoja. Niinkö Shaun Tan haluaa sanoa?

Minusta Cicada on hurmaava kirja. Ja ehdottomasti juuri aikuisten kirja. Tämähän on suunnattu suoraan oravanpyörässään kieppuvalle ja siitä vapautumista pohtivalle nykyihmiselle. Kirja kehottaa tyytymätöntä irrottautumaan. Se antaa ymmärtää ettei koskaan ole liian myöhäistä noudattaa sydämensä ääntä. Että elää voi monella tavalla. Sellaisia klassisia opetuksia, joita ajattelen aikuisten miettivän enemmän kuin lasten.

Millainen kuvakirja Cicada on? Tässä kirjassa ei leikitä kuvakirjan konventioilla, vaan operoidaan niillä. Tekstiä on vähän ja siitä seuraa, että tarina ei selittele. Näkökulma on kaskaan, kieli yksinkertaista, lauseet lyhyitä ja toteavia. Kuvat saavat paljon tekstiä suuremman merkityksen – itse asiassa tarina todennäköisesti välittyisi ilman tekstiäkin. Käännekohdassa tekstiä ei ole lainkaan. Pienet muutokset kuvassa nousevat merkityksellisiksi: kun aukeama aukeaman perään on ollut harmaata, loistaa kuoriutuneen kaskaan oranssi kirkkaana ja paljonpuhuvana.

Minulla on itse asiassa tietoa myös kirjailijan intentiosta. Shaun Tan kertoo verkkosivuillaan (shauntan.net) kirjan synnystä. Tan kertoo ajatelleensa paitsi ystäviään, jotka ovat joutuneet työpaikoillaan huonosti kohdelluiksi, myös isäänsä, joka pitkien työvuosien jälkeen uppoutui puutarhaansa. Tan mainitsee kiinalaisen elektroniikkatehtaan katolle asennetut verkot, joiden tarkoituksena oli estää loppuunajettujen työntekijöiden itsemurhia.

Tan kertoo myös, että ajan kuluessa kaskaan asenne on saanut hänen omassa mielessään yhä suuremman merkityksen. Se suhtautuu ihmisiin koko ajan huvittuneesti. Tätä kuvaa erityisesti jokaisella aukeamalla tekstissä toistuva Tok Tok Tok! Kaskas ei missään vaiheessa ota ihmisten maailmaa itsestäänselvyytenä tai ainoana totuutena. Se säilyttää etäisyytensä koko seitsemäntoista vuoden ajan, ihmettelee ja tarkkailee.

***

Kuvakirjaa ei tee aikuisten kirjaksi se, että siinä on aikuiselle aukeavia tasoja. Lähes kaikissa kuvakirjoissa on. Aikuiset kirjoittavat, kustantavat, ostavat ja lukevat kuvakirjoja lapsille. On hyvin tavallista, että lastenkirja puhuttelee aikuistakin eli että siinä on elementtejä, jotka aukeavat vain aikuisille tai jotka aikuinen tulkitsee toisin kuin lapsi.

Tästä syystä en laske aikuisten kirjaksi esimerkiksi Christel Rönnsin kirjaa Tarina liehupartaisesta pikku sedästä (Tammi, 2003). Kirja kertoo miehestä, jolla on valtavan pitkä parta, josta hän on kovin ylpeä. Parta kuitenkin häiritsee kaikkia kanssaihmisiä, erityisesti hänen vaimoaan. Vaimosta tuntuu, ”että heitä oli itse asiassa kolme; hän, pikku setä ja liehuparta”. Kun perheen kissa katoaa päiväkausiksi parran sisään, vaimo saa tarpeekseen, hakee suuret sakset ja leikkaa parran poikki. Parran sisältä löytyy kissan lisäksi monia kauan kadoksissa olevia esineitä. Pikku setä on kuitenkin onneton, hän on menettänyt erityislaatuisuutensa. Vaimo keksii keinon: hän värjää partakarvat, kehrää niistä lankaa ja kutoo pikku sedälle aivan tavattoman pitkän pipon.

Kirjaa ounasteltiin aikuisten kuvakirjaksi kirjavinkkareiden blogissa. Ymmärrän miksi – tarina tuntuu isosti symboliselta jotenkin aikuisille suunnatulla tavalla. Häiritsevä mutta kantajansa onnelliseksi tekevä ominaisuus kesytetään siinä salonkikelpoiseksi. Tarina ei kuitenkaan tarvitse symbolista tulkintaa tullakseen ymmärretyksi. Se tuntuu seisovan aivan omilla jaloillaan tuollaisena söpönä lasten tarinana pitkästä parrasta. Aikuisen tulkinta ei ole ristiriidassa lapsen tulkinnan kanssa, se on vain erilainen. Kirja on lastenkirja, vaikka aikuinen voi tulkita sen perustellusti omalla tavallaan.

Cicadan tekee erilaiseksi, enemmän aikuistenkirjaksi, se että aikuista puhutteleva taso on ensisijainen, väitän. Ystäväni luki kirjan nelivuotiaalleen. Tämä oli ensin innostunut ja odottavainen, mutta lopulta kun kurjuus jatkui eikä loppu tuonut hänen odottamansa kaltaista ratkaisua, lapsi vaikutti tyrmistyneeltä moisesta outoudesta. Uudelleen hän ei ole halunnut kirjaan tarttua. Myhäilin tämän kuullessani. Juuri näin. Myöhemmin keskustelin kirjasta tutun kirjastonhoitajan kanssa.
– Voi, se on monen lapsen lempikirja, hän sanoi.

No niin.

***

Hiekkamyrskyn värjäämässä maisemassa kasvaa vain muutama kitulias pensas. Etualalla makaa selällään ihmisen luuranko. Se on osittain peittynyt hiekkaan. Toinen käsi on jähmettynyt koholleen. Vaatteiden riekaleet peittävät luita sieltä täältä. Leuat ovat jääneet auki niin kuin kallo virnistäisi ikuisesti. Kallon yläosaa peittää vaalea pitkulainen kypärä. Pensaan takaa erottuu toinenkin maasta törröttävä kypärä.

Simon Stålenhagin Liittymiä ei leikittele lastenkirjan konventioilla. Se edustaa aivan toista traditiota. Kirjan maailma muistuttaa Fallout-tietokonepeliä, huomauttaa kumppanini.

Kirjan retrofuturistiset maisemakuvat ovat tosiaan kuin pelistä. Oikeastaan kirja muistuttaa tietokonepelejä niin paljon, että puuttuu vain musiikki. Tai siis ei puutu. Kirja on julkaistu alunperin joukkorahoituskampanjalla, jonka osana Stålenhag julkaisi albumillisen kirjaan liittyvää musiikkia.

Kirjan maailma on postapokalyptinen ja dystooppinen. Tuhoutuneet taistelualukset ja pommitusten jäljet näkyvät maisemassa, vaikka ihmisuhreja neurosodiksi kutsutut taistelut ovat vaatineet vain vähän.

Vuosi on 1997. Kirja tapahtuu siis vaihtoehtoisessa menneisyydessä, siitä termi retrofuturismi. Nuori tyttö, Michelle, matkustaa Skip-robotin kanssa Mojaven autiomaasta Tyynen valtameren rantaan. Yhteiskunta on lähes romahtanut ja ruumiita lojuu kaikkialla. Ne eivät ole sodan, vaan uuden teknologian uhreja. Taistelualusten hylyistä löytyvä neuritiini käy vahvasta huumeesta. Se on vienyt Michellen äidin. Vielä laajempaa tuhoa tekevät virtuaalikypärät. Nekin perustuvat neuroteknologiaan, jonka edessä ihmiset ovat voimattomia. Kirjan kuvituksessa pitkulainen kypärä päässään seisovat, laumoina liikkuvat tai kuolleina makaavat ihmiset toistuvat aukeama aukeaman perään. Kypärä päässään he eivät ole läsnä tässä maailmassa, vaan toteuttavat halujaan ja impulssejaan jossain toisaalla.

Kirjassa ei kuvata kovin tarkasti, miten kypärä toimii. Jonkinlaisen kuvan saa toisaalta toistuvista kuolleista tai kuolevista ihmisistä, jotka ovat lakanneet syömästä ja nääntyvät ja näivettyvät hiljalleen kypärä päässään. Ja toisaalta niistä joukoista, jotka ovat yhdistäneet tietoisuutensa kypärän välityksellä valtavan droonin kautta autossa olevaan alastomaan kiihottuneeseen naiseen. Minulle syntyy käsitys, että ihmiset saavat tällaisen yhdistetyn tietoisuuden kautta voimakkaampia elämyksiä kuin koskaan todellisessa elämässä. Siksi he vaeltavat joukkoina etsimässä uutta ja uutta kiihoketta, jotain itseään suurempaa.

Kirjan kuvat on kuin nauhaa, kuin elokuvan pitkä otto maisemassa. Kuin pelimaailma, jossa pelaaja voi vaeltaa. Kasvokuvia on äärimmäisen vähän, ihmisten kasvot ovat enimmäkseen kypärien sisällä, mutta Stålenhag ei tarkenna kasvoihin silloinkaan, kun se olisi mahdollista. Kuvissa ei siten juuri ole liikettä tai toimintaa. Se on myös niiden voima. Laajat, tavallisesti yli puolen aukeaman kokoiset kuvat sulkevat lukijan sisäänsä. Teksti kulkee toisella tasolla, selittää, filosofoi, taustoittaa, käy menneisyydessä ja kuvaa tunteita.

Tarina kertoo Michellestä, tytöstä joka on menettänyt kaiken: neuritiiniriippuvainen äiti on kuollut huumeisiin ja ukki vanhuuteen. Kypäräaddiktio on vienyt sijaisvanhemmat ja tyttöystävän ovat aivopesseet tämän vanhoilliset, uskovaiset sukulaiset. Pikkuveljeään hän ei ole nähnyt vuosiin. Nyt Michelle on matkalla pelastamaan veljeä kultilta, joka pitää tätä valittuna. Kultti uskoo interserebraaliseen jumaluuteen. Taustalla on ajatus siitä, että kun sodan aikana keksittiin kytkeä solutasolla yhteen kahdet tai useammat aivot, olisi syntynyt uudenlainen tietoisuus, superäly. Kulttiin kuuluvat uskovat, että superäly on uusi jumaluus. He uskovat, että jumaluus on myös ottanut fyysisen muodon. Tuo fyysinen ilmentymä on Michellen pikkuveli.

Teksti on monitasoista, aukkoista ja selittelemätöntä. Stålenhag onnistuu lisäksi luomaan kuvituksesta vielä yhden tason, joka kertoo omalla tavallaan. Kun tarinan jännite lähestyy huippuaan, pelkästään kuvallisten aukeamien osuus kasvaa. Minulle jää lukijana kaikki työ yhdistää tekstin eri tasot siihen mitä kuvissa näen. Vaihtoehtoja on useita.

Kirjan loppukohtaus on vain kuvia. Neljä kuva-aukeamaa merenrannalta kertoo paljon, mutta jättää paljon myös auki. Tiedän, mitä Michelle ja veli ovat rantaan hylänneet. Sitä en tiedä, mitä heille on käynyt. En ole varma. Ovatko he pelastuneet vai eikö sellaista mahdollisuutta koskaan edes ollut?

Stålenhag vaikuttaa keksineen aivan omanlaisensa genren: vähän totisen, mutta laajan ja immersiivisen aikuisten kuvakirjaromaanin muodon. Luen ja tajuan, miten merkityksellistä kuvakirjassa on myös se, mikä jätetään kuvaamatta ja siten kuvalla vahvistamatta. Kuvakirja sisältää ikään kuin oman negatiivinsa – toteutuvia ja toteutumattomia tarinoita on lukuisia.

Tämän kirjan kohdalla monet mahdolliset ratkaisut vievät ajatukset takaisin peleihin. Liittymiä tuo kuvan avulla pelimaailman romaanimuotoon. Haluaisin lukea lisää tällaista.

***

Rakastan genrerajojen rikkojia. Ilahdun, kun kirjaa tai kirjailijaa on vaikea tyhjentävästi määritellä. Luen saadakseni oivalluksia. Uskon, että niitä on tarjolla enemmän varjoissa kuin valtateillä.

Kaikki nämä kirjat rikkoivat odotuksiani ja pakottivat lukemaan tarkemmin, uudelleen. Koetin lokeroida ja määritellä, mutta minusta tuntuu, etten ole päässyt tyhjentävään määritelmään aikuisten kuvakirjasta. En taida halutakaan. Olen löytänyt ominaisuuksia, en tarkkoja rajoja. Näin on hyvä.

Löysinkö jotain yhteistä lukemistani kuvakirjoista? Ainakin sen, että kuvakirja on fyysinen kokonaisuus ja kokemus toisella tavalla kuin puhtaasti tekstuaalinen kirjallisuus. Kuvakirja alkaa kannesta. Minun on nuohottava sisäkannet ja nimiösivut ja huomattava pienet kuvalliset ja tekstuaaliset vinkit. Ei mikään esittelee kirjan lopussa kirjailijan piirroskuvan ja muutaman lauseen avulla. Paljastuu, että Kati Närhen toinen nimi on Pauliina. Hetkinen! Tarinassa oli henkilö nimeltä Pauliina. Selaan kirjaa taas alkuun.

Liittymiä tarjoaa Sentre-yhtiön virtuaalikypärämainoksen ennen kuin tarina varsinaisesti alkaa. Ja nyt kun selaan kirjaa vielä kerran, huomaan, että aivan viimeisellä sivulla ennen punaisia sisäkansipapereita on keskellä valkoista sivua vain Sentren logo. Oliko koko tarina vain Sentren tarjoama, emotioillani pelaava tuote – osa sitä, mitä se näytti kritisoivan? Minua on vedätetty.

Cicadassa alun sisäkansipaperit esittävät harmaata betoniviidakkoa. Lopussa sisäkansipaperi kuvaa rönsyilevää sademetsää. Nämä sivut kiteyttävät sen miten maailma kirjan aikana muuttuu. Löydän toisenkin yllätyksen. Kirjan painotiedot ovat lopussa, toiseksi viimeisellä aukeamalla. En kiinnitä niihin yleensä paljon huomiota. Mutta kun nyt katson, siellä on myös Matsuo Bashōn haiku Yuzuru Muran käännöksenä.

Calm and serene
The sound of a cicada
Penetrates the rock

Shaun Tan kiinnittää huomion siihen, kuka tosiasiassa kärsii ihmisen luomista absurdeista olosuhteista? Se ei ole kaskas.

Olen lukenut ja katsonut, katsonut ja lukenut ja peilannut tekstiä kuviin ja kuvaa tekstiin. Olen etsinyt merkityksiä ja hankauskohtia. Tarkentanut pieniin yksityiskohtiin. Olen nauttinut. Olen nähnyt näistä kirjoista unia. En voi olla sanomatta: Lukekaa hyvät ihmiset kuvakirjoja! Etsikää niitä aikuisten kirjojen joukosta, etsikää niitä lastenkirjojen joukosta.

Aikuisillakin on oikeus kuvakirjoihin!

Teksti: Hertta Vierula
Kuvat: Kirjojen tekijät ja kustantajat
 

Lähteitä:
Maria Nikolajeva: How the Picturebooks work (Garland Publishing, 2001)
Barbara Wall: The Narrator’s voice (MacMillan, 1991)

Kokeile myös näitä:
Shaun Tan: The Arrival (Hodder Children’s Books, 2007)
Shaun Tan: Tales from the Inner City (Walker Studio, 2018)
Edward Gorey: Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita (Huuda Huuda, 2012)
Simon Stålenhag: Tales from the Loop (Design Studio Press, 2015)
Maira Kalman: The Principles of Uncertainty (Penguin Books, 2009)
Pam Smy: Thornhill (Roaring Brook Press, 2017)