Elävän Kirjallisuuden Festivaali 2020 -raportti

Teema
2.3.2020

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Vierailin Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla Tampereella 15.2.2020. Tapahtuman järjestävät vuosittain Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen ainejärjestön Teema ry:n opiskelijat. Festivaalin miljöönä oli Työväenmuseo Werstas, ja teemana tänä vuonna ääni. Kyseessä oli ensimmäinen käyntini tässä tapahtumassa ja Työväenmuseo Werstaalla, joka tiloineen ja näyttelyineen muodosti kirjallisuuskeskusteluille omintakeisen ympäristön.

Esikoiskirjailijat

Päivän ensimmäisessä ohjelmassa esikoiskirjailijat Antti Rönkä, Aino Vähäpesola ja J. P. Laitinen keskustelivat esikoiskirjailijan äänen muodostumisesta: minkälaisen äänen saa kirjan julkaisemalla? Keskustelua veti Markku Soikkeli.

Soikkeli kysyi kirjailijoilta teosten nimeämisestä. Aino Vähäpesola kertoi, että nimen pitää olla valmiina siihen mennessä, kun kustantamon kauden katalogi kootaan, samoin kannen ja esittelytekstin. ”Sisällön puolesta ei ole vielä välttämättä kovin valmista”, silti nimi on lyötävä lukkoon jo tuolloin. Fraasimaiset nimet tuntuvat olevan nyt muodissa: ”Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu”, ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Onnenkissa-nimelle kirjailija ja kustantaja nauroivat ensin, ”ei, ihan paska nimi”. Vähäpesola pallotteli kustantaja Mikko Aarnen kanssa chatissa ”kauheita nimiä”, mutta sitten Aarne soitti, että mites olisi se Onnenkissa, ja siinä vaiheessa se kuulosti Vähäpesolastakin hyvältä.

J. P. Laitisen romaanin nimi Lume syntyi pohdinnasta: ”millaista on arkitodellisuus ja kuinka paljon siitä me kuvitellaan”. Päähenkilö miettii, minkälaisia tasoja rakennamme todellisuudesta. Lume viittaa myös lumelääkkeisiin ja lumetutkimuksiin. ”Mieli tuottaa kehon tuntemuksia ja paranemisia.” Laitista kiinnostaa, miksi ihmiset luottavat uskomushoitojen toimivuuteen.

Antti Rönkä kertoi, että Jalat ilmassa oli alun perin työnimi. ”Ajattelin, että keksitään parempi jossain vaiheessa, mutta eipä keksitty.” Juoksemisen määritelmä on "molemmat jalat ilmassa", ja romaanin päähenkilö juoksi lapsena. Asiaan liittyy myös, että kertoja on lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Antti Majanderilta Helsingin Sanomien arviossa on tullut hurjin tulkinta, että nimi tarkoittaisi hirressä roikkumista, mitä Rönkä ei ollut edes ajatellut.

Seuraavaksi kirjailijat kävivät läpi teoskokonaisuuden rajaamista. ”Rajaaminen on taitolaji, ja se on todella tärkeää. Kirjoitin myös ystävyyden dynamiikasta, mutta jätin sen itse pois. Ihmissuhteiden rajaus piti tehdä seksuaalisväritteiseen suhteeseen ja parisuhteeseen", kuvasi Aino Vähäpesola. Rajaaminen ei ollut hänelle tuskallista, koska hän pitää editoinnista – Vähäpesola on ammatiltaan myös kustannustoimittaja. Kirjallisuuskeskustelussa puhutaan lähinnä teosten aiheista, joten Vähäpesola on saanut puhua haastatteluissa "niistä seksihommista aika paljon”. Onnenkissassa piti ehkä käsitellä ”minun maailmani perusongelmat”, jotta voi päästä kirjoittajana eteenpäin, siinä mielessä se on klassinen esikoinen.

Laitinen koki, että kirjoittaessa piti tyhjentää joitakin pakkomielteitä, joita hän oli vuosia pyöritellyt. Kirja syntyi vanhasta esseeaiheesta. Hän jätti tematiikasta pois unet, vaikka se olisi ollut aiheena herkullinen. Isona rönsynä mukaan kasvoi sen sijaan yhteiskunnallinen ulottuvuus. ”Toimittaja minussa oli tyytyväinen, pääsin kiinni vaihtoehtoisten faktojen käsittelyyn.” Laitinen alkoi vain kirjoittaa, kunnes joutui suureen umpikujaan josta ei päässyt eteenpäin. Rakenteen suunnittelu auttoi jatkamaan; vaikka romaanissa ei olisi juonta, siihen voi (ja kannattaa) suunnitella rakennetta.

Rönkä ei halunnut tehdä terapiakirjaa tai vuodatusmonologia; romaanissa piti olla laajempi taso. Haasteena oli, miten puhua vaarallisen konkreettisista aiheita kiinnostavasti. Piti punnita paljon sitä, mikä on tarpeeksi arvokasta kirjoitettavaksi ja mikä parempi jättää rivien väliin. Moni on kertonut samastuneensa kirjaan, vaikka heillä itsellään ei ollut samanlaisia kokemuksia.

Vähäpesola totesi, että hänellä ei ollut tarvetta etäännyttää teemoja itsestään. Hän lähti ensin kirjoittamaan esseitä, ja sai Suomen tietokirjailijoilta apurahankin. Teosta yhdistävä Edith Södergran -teema lähti keriytymään luonnollisesti, koska Vähäpesola fanittaa runoilijaa. Onnenkissan yhteydessä on puhuttu autofiktiosta. ”Kaikki romaanit ovat jollain tapaa autofiktiota,” pohti Vähäpesola. Hänestä kyseessä on niin hankala käsite, että se täytyisi joka kerta määritellä uudelleen. ”Kirjoitushetki on se, joka määrittää fiktioon luisumisen." Vähäpesola koki, että hänen tekstinsä vaati fiktiota tullakseen paremmaksi.

Rönkä on kyllästynyt autofiktio-sanaan. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja tietoinen erilaisista kirjallisista keinoista. ”Tiesin, että kirjoittamiseni ei ole muodikasta yliopistopiireissä, pitäisi olla kokeellisempaa. Tekstistä olisi tullut huono, jos olisin tehnyt kokeellista väkisin. Uskon rehellisyyteen.” Ihmiset lukevat eri syistä, ja toiset haluavat lukiessaan kadota johonkin maailmaan, mutta Rönkä haluaa lukea ajatuksista joita ei voi sanoa ääneen. Tällaisia asioita hän toi esille myös omassa romaanissaan.

Laitinen kertoi, että Lume ei ole autofiktiivinen – mutta onko mikään teos ”täysin fiktiivinen”, kyllä siellä jotain omaakin on. Päähenkilön luonne ja taustatarina piti miettiä, vaikka niitä ei kirjoitettukaan auki. Kirjassa on minäkertojan sisäistä monologia ja jonkinlainen ylätason näkymätön kertoja. Kirjan kertojaa on kuvattu ”hysteerisen epäluotettavaksi”. Lukijat ovat tulkinneet aivan eri tavalla sitä, ovatko tapahtumat ”tosia” vai ainoastaan päähenkilön päässä.

Kustannustoimittamisesta Vähäpesola totesi: ”Hyvän kustannustoimittajan näkökulma on, että otetaanpa tämä häiritsevä mössö täältä pois, jotta se kirjailijan omin ääni kuuluu.” Kun hän sai katsottavakseen kustannustoimittajan editoiman version käsikirjoituksesta, reaktio oli: ”niin joo, tähän mä tarkoitin.” Vähäpesola koki, että hänen ääntään ei ole toimitusprosessissa vaimennettu, sitä on vain miksattu.

Laitinen kuvasi olleensa ”vaikuttunut ja onnellinen” yhteistyöstä kustannustoimittajansa Jussi Tiihosen kanssa. Varsinaisia rakenteellisia muutoksia käsikirjoitukseen ei enää tehty, mutta lopussa tekstiin mentiin todella lähelle ja "viilattiin pilkkua niin pirusti”.

Ensimmäisen version käsikirjoituksesta Rönkä printtasi, ja lukiessa hänelle tuli fyysisesti huono olo, "täähän on ihan hirveää skeidaa.” Rönkä lähti työstämään tekstissä sitä, mikä tuntui arvokkaalta. Hän uskoo ajatukseen, että kirjoittaakseen hyvää on kirjoitettava ensin paljon huonoa. Jalat ilmassa ei ole romaanina moniääninen vaan ”soololaulu”. ”WhatsApp-viestejä on kiva kirjoittaa, mutta esseetä ei, eikä aina kaunokirjallisuuttakaan”, mikä johtuu Röngän mukaan siitä, ettei viesteissä tarvitse miettiä onko teksti tarpeeksi hyvää, vaan voi ilmaista sanottavaansa omalla kielellään. Hän haluaa tavoitella kaunokirjoittamisessa samaa tuntumaa.

Laitinen on kokeillut kirjoitusohjelmia, joissa ei pysty editoimaan jo kirjoittamaansa, ja hän suosittelee sellaista ensimmäisen version tekemiseen.

Rönkä kokee, että kirjan viesti on mennyt palautteen perusteella perille. Aina on hämmentävän hienoa kuulla, että kirja on koskettanut.

Laitinen on kiitollinen siitä, että liittyi Instagramiin, jossa on paljon lukijoita, sieltä on tullut paljon palautetta kirjasta. Erilaiset tulkinnat kiinnostavat aina. Parasta hänelle on, kun joku kertoo itkeneensä lukiessa.

Yksi Onnenkissan sanoma on, että lukija ottaa teksteistä mukaansa sen, mitä tarvitsee. Vähäpesolan saamassa palautteessa on mainittu samastumisesta, ja toisaalta siitäkin, että joku on lukenut aivan toisenlaisesta elämästä ja mieli avartui. Tällainen on piristävää aikana, jolloin kirjoitetaan Goodreads-arvosteluita tyyliin ”en samastunut, huono kirja, yksi tähti.” Kohtaamisen hetket lukijoiden kanssa ovat hienoja, joskus joku tulee halaamaankin.

Kirjallisuus somessa

Seuraava keskustelu auditoriossa käytiin teemasta kirjallisuuden ääni sosiaalisessa mediassa, keskustelijoina Ulla Lehtinen, Minna Koivula ja Jonna Nummela. Paneelin vetäjänä oli Sakri Pölönen.

Ulla Lehtinen kertoi bookstagram-yhteisön olevan hänelle tutuin someympäristöistä; bookstagramissa voi seurata läheltä ihmisten kasvua lukijoina. Minna Koivula totesi, että bookstagram on leimallisesti nuorten naisten some. Lisäksi keskustelua käydään esim. Goodreadsissa, ja Twitterissä on paljon kirjasisältöä, jos onnistuu löytämään oikeat tyypit.

Jonna Nummelalle tulee yhdistelmästä ”Instagram, kirjallisuus ja feminismi” mieleen Rupi Kaur, jonka runoutta on myös arvotettu paljon ”Instagram-runoutena”, hieman vähätellen. Lavarunoskene jakaa somessa myös runokuvia ja -videoita. Tehkää lisää videoita, kehottaa Nummela, koska opettajat toivovat lavarunosisältöjä oppitunneille ja näytettäväksi Youtubesta. ”Facebookista yritän tavoittaa lähinnä mun vanhemmat.” Tapahtumien promoamiseen Facebook sopii Nummelan mielestä edelleen hyvin.

Suomenkielisiä kirjavideoiden tekijöitä on yhä vain pieni määrä. Kirjallisuuspodcastit ovat myös matalan kynnyksen väylä tuottaa nettiin kirjasisältöä. Podcast-muoto on pitempi, joten siinä päästään jo aika syvälle kirjallisuussisältöihin.

Valitettavasti en ehtinyt seurata paneelia pitempään, sillä halusin nähdä Alexandra Salmelan ja J. P. Laitisen proosaesityksen, joten hiivin auditoriosta rakennuksen toiseen kerrokseen.

Outuo

Outuo on Alexandra Salmelan ja J. P. Laitisen proosateksteihin perustuva duoesitys. Kirjoitin esityksen herättämistä ajatuksista muistiinpanot, jotka eivät ole kovin analyyttiset, vaan perustuvat lähinnä kokemuksesta syntyneisiin tunteisiin ja pohdinnanpätkiin.

Salmelan teksti puhuu turvasta; mitä ihmiseltä ei puutu perusturvallisessa ympäristössä? Laitisen teksti alkaa puhua filosofisesti siitä mitä puuttuu, abstrakteja asioita. Onko ihminen laumaeläin? Entä kone? Kone ei tunne kipua. Mekaanisen mantramaisesti toistuva ”olet kone” kiihtyy rytmiltään. Ovatko atomit, molekyylit koneita? Ehkä ne voivat olla, toisto saa miettimään. Määrittääkö kipu? Mekaniikka siirtyy esiintyjien liikkeisiin. Esiintyminen muuttuu lausumisesta performanssiksi. Kulminaationa on jumittuminen, äärimmäisyyteen kiihtyvä toisto, maahan kaatuminen. ”Ikään kuin yrittäisi tasata hengityksensä toisen olennon tahtiin”. Kuvitteellinen, silti varmasti todellinen haastatteluesiintyminen. ”Maahanmuuttajakirjailijalta” tyypillisesti kysytyt kysymykset, stereotypiat, yhä uhkaavammaksi muuttuva tunnelma. Tuolille nouseminen, kielen haltuunotto, käännöskoneen absurdi maisema. Loputon kävely, rautakengät kuluvat puhki. Julistus puhujapöntöstä, voiko tekoja arvioida jälkikäteen? ”Kipu on vain ajatus. Kipu on vain sähköä.” / ”Kipu on eläin, joka nakertaa sinua sisältäpäin” Kumpaa ääntä keskityt kuuntelemaan? Kehä on kierretty.

Tiiliskivi-palkinnon raati

Tiiliskivi-palkinnon raati kertoi palkinnon tämänvuotisista ehdokkaista, jotka voi katsoa myös uutisestamme. Raati halusi valita ehdokasjoukkoon muutakin kuin autofiktiota, ”yleisempiä aiheita”. Sekä vetävää juonta että kielen mielenkiintoisuutta haettiin, ja teoksissa on paljon hienoja luontokuvauksia. Erilaisia tyylilajejakin raati halusi mukaan. Ehdokaskirjoista luettiin esittelyjen ohessa lyhyet näytteet, mitä arvostin, se tuo aina konkreettisemmin teosten maailmaa esiin. Tilan akustiikka puolestaan oli tällä kertaa toivoton: huoneen perältä kuuluivat kuiskaamallakin käydyt keskustelut jatkuvasti lavan puheiden yli.

Pentu

Festivaalipäiväni lopuksi katsoin Emily Hallfastin sanataide-esityksen Pentu, joka käsitteli mm. mustasukkaisuutta.

Koiranpennun hankkimisen dilemmaa: vastuu, sitovuus, yhteisen koiran kuvittelun mahdollisuudet, pelot; mitä unia toiselle voi kertoa? ”Lapset osaavat muuttaa sääntöjä paremmin kuin aikuiset.” Monisuhteisuuden vaikeudet: toisen jälkien näkyminen, jolle lopulta voi kuitenkin nauraa. Millaista on aikuinen rakkaus?

Pentu oli elävällä dramatisoinnilla esitettyä tekstiä; kyse ei ole tavanomaisimmasta lavarunoudesta, vaan kutsuisin tätä sisäiseksi monologiksi ääneen esitettynä. Äänenkäyttö ja ruumiinkieli kertoivat suvereenilla varmuudellaan esiintymiskokemuksesta.

 

Teksti ja kuva:
Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo