Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

25.9.2019

Catharina Gripenbergin vuonna 2007 alun perin ilmestynyt ja Tanssiva karhu -palkinnonkin saanut runokokoelma ilmestyi suomennoksena vasta tänä vuonna. Hyvä, että ilmestyi, monet suomenruotsalaisten tekijöiden runoteokset kun jäävät kokonaan kääntämättä. Käännöksenä teos liittyy myös tänä vuonna ilmestyneiden useiden Edith Södergraniin viittaavien teosten joukkoon. Ottaisit käteni, kummallista viittaa myös moniin muihin klassikoihin.

Myönnän, että kuulemani perusteella odotin pitäväni tästä enemmän. Löysin kyllä hyviä, säväyttäneitä kohtia, erityisesti loppupuoliskolta kun kokoelma tuntui muuttuvan omaäänisemmäksi. Alkupuolen viittaukset lukemattomia kertoja ennenkin viitattuihin myyttisiin kertomuksiin sen sijaan uuvuttivat. Minä en löytänyt kaikesta siitä enää pointtia, ehkä muut ovat löytäneet. Vaikka poimin esim. Virginia Woolfia käsitelleestä runosta hyvääkin, on kivitaskuinen Woolf populaarikulttuurissa jo niin monta kertaa versioitu hahmo, hän on hukkunut ja hukkunut ja hukkunut kirjoissa ja valkokankaalla ja popkappaleissa. Miten monta kertaa vielä pitää alleviivata tätä traagisuutta? Kokonaisuus sisältää myös todella hienoja tekstejä. Pidin erityisesti "Palopuhe"-runosta, siinä tunsin sekä alkutekstin että suomennoksen värähtelyn. Monet kohdat painuivat tunnemuistiin. Kiehtovaa oli myös autotallissa kirjoittamisen toistuminen kuvana. Teksteissä on tiivistynyt moniin yksittäisiin, lyhyisiinkin säkeisiin laajoja näkymiä.

"Sen jälkeen meitä ei voi toistaa. Tämä on viimeinen sanelumme. Sanelu puretaan. Sanot tule. Vai tavaanko minä sen? Kutsun sinua. Vai toistanko minua? Minun piti pelastaa meidät. Mutta kielessä oli roso johon neula juuttui." (s. 87)