Sun ystäväsi armaasi

Naisessa oli jotain tuttua.
Hän seisoi Eevan edessä kassalla ja penkoi kiivaasti pientä laukkuaan. Hän näytti boutique-osaston vakioasiakkaalta tyylikkäässä jakussa ja hyvin istuvissa pellavahousuissa. Pään asento, käsien huolettomat eleet ja tapa jolla hän puhutteli kassan takana seisovaa myyjää kielivät muustakin kuin pelkän varakkuuden tai menestyksen mukanaan tuomasta itsevarmuudesta. Koko olemuksesta henkivä varmuus ja itseluottamus olivat jo syntymässä saatuja lahjoja. Niitä oli vaikea luoda myöhemmin, Eeva ajatteli ironisen huvittuneena omasta kaunan tunteestaan. Hän itse oli taistellut puolet elämästään saavuttaakseen edes murto-osan tuollaisesta itseluottamuksesta.
Ei nainen ollut mitenkään huomiotaherättävä, ellei tuota määrittelemätöntä varmuutta laskettu sellaiseksi. Hän oli lyhyempi kuin Eeva eikä lähelläkään mannekiinimittoja. Hiukset olivat lyhyet ja kammattu pettävän yksinkertaisesti. Kampaus oli luultavasti peräisin jostain huippukalliista salongista. Aurinkoraidat muutenkin vaaleassa tukassa näyttivät paremmilta kuin aidot.
Mutta ketä hän muistutti?
Kun nainen kääntyi, tutunomaisuus katosi. Sen oli aiheuttanut vain ilme tai ele, joka muistutti jostain menneestä.
Nainen poimi toiseen kainaloonsa kassin tiskin viereltä ja latoi hankalan näköisesti lippuja ja lappuja pikkuruisen käsilaukkunsa uumeniin. Toisessa kädessä oli toisen tavaratalon kassi.
Vasta kun Eeva kumartui vuorollaan laskemaan oman kulmista kuluneen laukkunsa nojalleen tiskin viereen hän tajusi naisen pudottaneen jotain.
- Tämä -, hän aloitti ja poimi kortin lattialta, mutta lause jäi ilmaan roikkumaan. Sillä tavallisesta KELA-kortista erottui nimi, jonka aivot tunnistivat salamannopeasti, kuin se olisi niihin aikanaan syöpynyt.
Silva Ennes-Saarela, kortissa luki.
Nimi Silva Ennes oli takertunut hänen aivoihinsa kokonainen ihmisikä sitten, vaikka hän ei ollut tiennyt edes muistavansa tuota kaukaista aikaa, ei Silva Ennestä sen enempää kuin koko sitä vuotta Järvienkylässä.
Eihän siihen ollut mitään syytä, Silva kuului lapsuuteen, joka oli jäänyt kauan sitten taakse.
- Minä en taidakaan-, hän äänsi vaikeasti kassarouvalle, joka oli ojentanut kätensä ottaakseen puseron. Hän sieppasi kassinsa ja syöksyi naisen perään kortti kädessään. Vaalea nainen eteni jo rullaportaisiin.
- Silva! Eeva huohotti ja yritti tasoittaa hengitystään. - Silva, odota!
Ikään kuin he olisivat vasta eilen eronneet Sumujen metsässä.
Nainen kääntyi. Silva se oli! Tuntemattoman, liki keski-ikäisen naisen ajan hellästi kohtelemien piirteitten alta paljastui yksitoistavuotias tyttö, jonka suupielet kääntyivät lystikkäästi ylöspäin aina silloin, kun Silva Ennes halusi olla lähipiirilleen suopea. Lyhyt, taidolla muotoiltu kampaus vaihtui Eevan mielessä vaaleaan poninhäntään, huolella meikatuista silmistä katselikin tarkkaavainen, terhakka lapsi.
- Eeva.
Silva sanoi sen yksinkertaisesti ja toteavasti, kuin sanoisi: Siinähän sinä nyt olet!
- Eeva! Silva toisti äänellä, joka oli äkkiä tunnetta täynnä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin kaksi kirkasta lasinpalaa, ne tuikkivat, itkivät ja nauroivat yhtä aikaa. Ääni oli lämmin ja ihastunut.
Sellainen Silva oli parhaimmillaan.
- Miksi sinä hylkäsit minut sillä lailla, senkin -?
Nyt puhui hemmoteltu lapsi, jolta oli riistetty rakkain leikkikalu, mutta sanojen ankaruus lientyi Silvan impulsiiviseen halaukseen. Kaikki kassit levisivät pitkin lattiaa. Silva pyyhki kyyneleitään.
- En ikinä uskonut enää näkeväni sinua. En ole vuosiin edes halunnut ajatella sinua. Mutta miten sinä inut tunnistit?
- Miten olisin voinut olla tunnistamatta! Eevakin nauroi. Äkkiä tuntui hyvältä ja läheiseltä. Silvan ilo ei ollut teeskenneltyä.
- Minähän olen lihonut muodottomaksi! Silva sanoi ja nyrpisti nenäänsä kuin pikkutyttö.
- Etkä ole. Olet kamalan hieno ja tyylikäs.
Niin sanoi yksitoistavuotias Eeva parhaalle ystävälleen.
- Sinä olet kaunis kuin mikä, Eeva! Mutta muuten ihan samanlainen kuin silloin ennen.
He katselivat toisiaan hetken ja halasivat taas. Silvan kurkusta karkasi nyyhkäystä muistuttava ääni ja hän hengähti syvään ja kuuluvasti.
- Miten ihana tavata! Nyt en päästä sinua ikinä karkuun.
- Et niin, Eeva pakottautui naurahtamaan. Sillä Silvan painokkaasti lausumissa sanoissa kuului sen saman yksitoistavuotiaan ääni, joka ei halunnut luopua mistään minkä katsoi itselleen kuuluvan.
- Ja nyt mennään kaljalle! Silva sanoi riehakkaasti, ja nähdessään Eevan tuskin huomaamattoman kelloon vilkaisun jatkoi:
- Älä yritä sanoakaan, että sinulla on kiire. Eihän sinulla voi olla, kun olemme taas löytäneet toisemme.