Helsingin Kirjamessut 2017 -raportti: torstai 26.10.

Teema
2.11.2017

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Ehdin tänä vuonna Helsingin Kirjamessuille vain torstaipäiväksi, mutta vietin päivän intensiivisesti ohjelmaa seuraten, vaikka sopivissa väleissä toki myös hieman vaeltelin ja tein kirjahankintoja. Tässä raportissa on kooste kuuntelemistani messukeskusteluista ja -haastatteluista. 

Yleiskuva Helsingin Kirjamessuilta

 

Hyvän sään aikana -tietokirja

Kullervo-salissa esiintyi heti aamupäivällä Hyvän sään aikana -kirjan (Into) työryhmä, joka piti ytimekkään livejournalismiesityksen. (Tämän raportin julkaisua edeltävänä päivänä teos palkittiin Kanava-tietokirjapalkinnolla.) Esityksen alussa kerrottiin, että kirja on syntynyt työryhmän jäsenten opintoihin kuuluvana työnä. Kuvituksesta vastannut Linda Manner esitteli hänen ja Ella Kiviniemen kirjaa varten ottamia kuvia. Manner kertoi, ettei halunnut kuvitukseen jääkarhuja ja -vuoria, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, kun kirjassa käsitellään Suomea. Kuvissa näkyi siis suomalaista luontoa ja pihoja, ja Manner totesi lukijan saavan aiheesta paremmin kiinni, kun ympäristö on tuttu.

Työryhmän vetäjänä toiminut tutkiva toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen sanoi ilmastonmuutoksen olevan aikamme suurin aihe, mutta sen käsittely mediassa on ollut vaikeaa. Nikkaselle tämä projekti oli suuri mahdollisuus, sillä hän pääsi käyttämään opiskelijatyövoimaa (joka oli pätevää ja ilmaista). Nikkanen totesi, että meidän aikaamme muokkaavat sekä itse ilmastonmuutos vaikutuksineen että ne toimet, joilla pyrimme sitä torjumaan: mitä syömme, kulutamme... Kirjan tekemisessä ei silti haluttu lähteä toivottomuudesta. 

Seuraavaksi pidettiin ruoantuotantoon liittyvä pieni tietokilpailu, jossa selvisi, että Suomessa eniten päästöjä ruoantuotannossa tulee rehunviljelystä, ja että naudanlihakilon tuottamiseen maailman mittakaavassa kuluu keskimäärin 15 400 litraa vettä. Vaikka helposti ajatellaan, että Suomelle ilmastonmuutos olisi hyvästä esim. viljelyn kannalta, asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen. Suomi on riippuvainen muusta maailmasta eri tavoin, eikä se ole yksinäinen saareke. Ilmastonmuutoksen vaikutukset luontoomme ovat arvaamattomia. Jatkossa myös ilmastopakolaisuus kasvaa paljon, kun nälkä ajaa ihmiset liikkeelle sieltä, missä ruoka loppuu.

 

Kääntäjäkeskustelu

Kirjailija Sami Hilvon haastateltavina Mika Waltari -lavalla olivat kääntäjät Helene Bützow ja Outi Menna. Alkuun puhuttiin tietysti Kazuo Ishigurosta, jonka Nobel-palkinnosta Bützow luonnollisesti iloitsi tehtyään tämän teosten parissa töitä jo noin 30 vuoden ajan. Bützow oli erityisen tyytyväinen Ishiguron palkitsemiseen siksi, että tämä on kirjailija jota todella luetaan. Menna puolestaan on "pohjoismaisten murhien asiantuntija", vaikka hän on kääntänyt paljon muunlaistakin kirjallisuutta. 

Hilvo kysyi vaikutuksesta, joka käännettäville kirjoilla on ollut kääntäjiin. Bützowia Don DeLillon juuri suomeksi ilmestynyt Nolla kelviniä (Tammi) seuraa ajatuksina, unina ja ahdistuksina "varmaan niin kauan kuin elän". Ishigurolta Pitkän päivän ilta oli jäänyt Bützowin "keskushermostoon", ja hän muisteli, miten hänen tyttärensä oli vastasyntynyt, kun hän alkoi kääntää kirjaa. Eräs hänen tuohon aikaan tuntemansa mies antoi "startin" kääntämiselle toimien Stevensin hahmon esikuvana Bützowin mielessä. Kirja kääntyikin suomeksi sen jälkeen hyvin nopeasti. Menna totesi, ettei tiedä, mikä vaihde hänellä menee kääntäessä päälle, kun hän saa käännettyä kaikkein kauheimmatkin kirjoissa tapahtuvat jutut niiden juuri hätkäyttämättä. Hänelle kirjojen yksityiskohdat eivät jälkikäteen muistu helposti mieleen. 

Hilvo kysyi, onko kääntäjillä tekstissään omaa ääntä. Bützowin mukaan on, "muutenhan meidät voisi korvata koneilla", mutta tarkoituksena on kuitenkin, että kääntäjän ääni ei alkaisi kuulua alkutekstin yli. Mennan pyrkimyksenä on saada suomenkielisille lukijoille aikaan sama kokemus kuin alkutekstin lukijoille. Jotkin suomennokset voivat näyttää vapaammilta kuin ne todellisuudessa ovat, esimerkiksi puhekielen ilmaisutavat vaihtelevat kielten välillä niin paljon. 

Niin kauan kuin kirjailija on elossa, on kääntäjällä mahdollisuus olla häneen yhteydessä ongelmatilanteissa, vähintään kustantajan kautta. "Kirjailijat on mukavaa porukkaa, kyllä ne vastailee", sanoi Menna. Keskusteltiin siitä, mikä kääntämisessä on vaikeaa ja mikä helppoa. "Hyvä teksti on aina ilo, ne voi olla [tyyliltään] ihan laidasta laitaan", linjasi Bützow. Usein hän huomaa jo alkusivuilta, mikä on todella hyvä kirja. Vaikeita käännettäviä olivat kummankin suomentajan mielestä ne kirjat, joissa on kömpelyyttä ja joiden parissa tuntuu siltä, että alkutekstin toimitustyö ei ole aivan onnistunut. Bützow oli ehdottomasti sitä mieltä, että huonot kirjat ovat vaikempia kääntää, eikä omaa nimeään haluaisi painettavan mihinkään "törkypakettiin". Suomennoksesta on usein "melkein pakko" tehdä parempi kuin alkutekstistä. 

Jokaisella kääntäjällä on lista niistä teoksista, jotka heidän omasta mielestään olisi "pakko kääntää" suomeksi, mutta Bützowin mukaan hänen ehdotuksensa eivät ole koskaan menneet kustantajalle läpi! Hän uskoi niiden kirjojen olevan "liian marginaalisia ja henkilökohtaisia", joten ne eivät myisi kustantajan mielestä tarpeeksi. Käännöskirjan nimen päättää aina kustantaja, mutta jos nimi on kömpelö, kääntäjäkin saattaa saada palautetta. Ishiguron The Unconsoled -teos ilmestyy suomeksi Bützowin kääntämänä ensi keväänä ja käännöksen nimeksi on tulossa "Surullinen pianisti", joka todettiin yksissä tuumin hyväksi nimeksi! Puhuttiin hetki siitä, joutuuko kääntäjä joskus kieltäytymään käännöstöistä syystä tai toisesta. Joskus niinkin joutuu tekemään, vaikka se kovin hankalaa onkin, kun toimeentulo on tiukassa. Menna on kieltäytynyt käännöstöistä lähinnä genresyistä scifi ja fantasia eivät ole hänen alaansa. 

Kääntäjät ovat ammatillisesti toistensa tukena ja heidän yhteisönsä koostuu some- ja sähköpostipiireistä, minkä lisäksi he näkevät toisiaan erilaisissa tapahtumissa. "Suomentajan paras tuki on toinen suomentaja", ja usein myös ainoa, kustannustoimittajan lisäksi. Kääntäjien rentoutumistavat vaihtelevat: Bützow kertoi lukevansa jatkuvasti vapaa-ajallaankin, Menna puolestaan ei usein jaksa tehtyään kirjallista työtä koko päivän.

 

Laura Gustafsson: Pohja

Kirjailija Laura Gustafsson oli Minna Canth -lavalla kollegansa Rosa Liksomin haastateltavana uudesta romaanistaan Pohja (Into). Liksom totesi teoksen olevan autofiktiivinen, ja Gustafsson myönsi: "Tämähän on kaikki totta." Kirjailija vitsaili myös ehkä rikastuvansa yhtä paljon kuin Knausgård. Gustafssonin edellinen romaani Korpisoturi (Into 2016) syntyi hänen omista peloistaan, joten sekin oli hänelle hyvin henkilökohtainen. Korpisoturin päähenkilö Ahmasta oli kehittynyt Gustafssonille jonkinlainen "fiktiivinen poikaystävä"! Pohja alkoi syntyä pyytämättä ja yllättäen. "Oli vähän huonot meiningit", Gustafsson kertoi kirjoittamisen aloittamisesta. Lopulta ikävien asioiden kuvaaminen oli tekijälle kuitenkin myös hauskaa.

Romaanin alku, jossa eläimet karkaavat Korkeasaaresta, tuli Gustafssonin mieleen ensin kuvana. "Mulle tuli samastuminen sorkkaeläimeen, joka sieltä pakenee ja jota mellakkapoliisit ampuu", kirjailija kuvaili. Gustafssonille kirjan kattoteemoja ovat ruumis, keho, viha. Liksom totesi, että "tässähän on naaraan keho pääosassa ja se keho nähtynä myös eläimenä". Oma eläimellinen puoli unohtuu ihmisiltä usein. Gustafsson kertoi olevansa oman kehonsa suhteen neuroottinen. Naisen keho on myös poliittinen eri tavalla kuin miehen. "Sitä haluaa kontrolloida kehoaan, mutta samalla tajuaa, miten se on epäfeminististä. Silti ei pääse siitä." Kirjassa kuvataan myös lapsen saamista. "Mulle oli hämmentävä kokemus saada lapsi, joka onkin musta riippuvainen ja johon mä muodostan erilaisen suhteen kuin kehenkään." Gustafsson sanoi oivaltaneensa vasta viime aikoina, että lapsi ei tee joitakin asioita kiusatakseen häntä, vaan vain siksi koska on. Liksom kertoi: "Kun sain lapsen, koin ensimmäistä kertaa itseni eläimeksi." Lopuksi pohdittiin vielä naiseksi kasvamista ja leikin tärkeyttä ihmisen elämässä.

 

Heidi Köngäs: Sandra

Suomen sisällissodasta tulee ensi vuoden alussa kuluneeksi 100 vuotta, ja aiheesta on viime aikoina ilmestynyt useita kirjoja. Joukkoon liittyy myös Heidi Köngäksen romaani Sandra (Otava). Kirjan kertomuksen pohjana on Köngäksen oman isoäidin tarina. Teos on kuitenkin fiktiivinen, ja kirjailija kertoi kuvitelleensa kaiken, kuten kirjassa olleet Sandran muistiinpanot. Köngäs kertoi myös keskustelun äitinsä kanssa vauhdittaneen kirjan tekemistä. Silti taustatyötä on pitänyt tehdä samalla tavoin kuin aiempiin romaaneihin. Köngäs halusi kuvata vuoden 1918 tapahtumia "sisätilakokemuksena", eli kirjassa ihmisen havainnot rajoittuvat siihen, mitä ikkunasta näkyy.

Köngäs oli 7-vuotias hänen isoäitinsä kuollessa, joten tältä itseltään hän ei voinut kysyä teosta varten mitään. Sisällissodan tapahtumista ei puhuttu, ja juuri sellaiset asiat kiinnostavat kirjailijaa. Köngäs haluaa aina kirjoittaessaan luoda maailman, johon voi upota. Hän ei tahdo kirjoittaa "loivia ja laihoja kirjoja". Kaikkiin romaaneihinsa Köngäs on kirjoittanut työtätekeviä naisia ja kahvinjuontia! Vaikka jälkimmäistä ei kirjoittajakoulutuksissa yleensä suositella, kahvinjuonti näyttäytyy Köngäksen kirjoissa pelastavana elementtinä vaikeuksien keskellä. Sandrassa tulee näkyviin vakavia teemoja, kuten naisten seksuaalinen hyväksikäyttö maalaisyhteiskunnassa. Kirjan hahmojen esikuvina olleiden ihmisten köyhyyttä ovat jotkut Köngäksen suvussa pitäneet hävettävänä.

Köngäkselle on ollut valtava voitto, että hän on saanut Sandran tarinan kerrottua. "Nyt olen valmis menemään jonnekin muualle." Lukijoiden positiivista vastaanottoa kirjailija tietysti arvostaa: "Kirjahan lopulta toteutuu vain lukemisessa." Palattiin vielä teoksen teemoihin. Punaisten puolella olleiden perheenjäsenet olivat sisällissodan jälkeen syrjittyjä ja torjuttuja. Köngäs kertoi, että esimerkiksi kunnan apua vastaanottaneet menettivät oikeutensa äänestää. Hän muistutti myös, että se mitä Sandralle kirjassa tapahtui, tapahtuu edelleen nykyisin miljoonille naisille.

 

Satu Lepistö ja Maria Mustranta

Seuraavaksi kuuntelin kahden esikoisromaanikirjailijan haastattelua. Maria Mustrannan romaani Sokeita hetkiä (WSOY) on hänen esikoisteoksensa, Satu Lepistö puolestaan on ennen Lintutarha-romaaniaan (Gummerus) julkaissut runokokoelmia. Heidän tuoreissa romaaneissaan on sattumalta yhtäläisyyksiä: tarinat ovat sävyltään tummanpuhuvia ja niissä on päähenkilöinä poliisi ja nuori tyttö. Lepistö ja Mustranta kertoivat kumpikin huomanneensa asian vasta syksyn uutuuskatalogien ilmestyttyä. Samankaltaisista henkilöhahmoista huolimatta kirjoissa on pääosin eri teemoja, ja Mustrannan teos on näistä kahdesta dekkarimaisempi. Lepistö kertoi pitäneensä itseään aiemmin runoilijana. Eräänä päivänä hän oli lukenut lehtijutun teinitytöistä, jotka vaihtoivat seksiä merkkivaatteisiin. Aihe jäi elämään mielessä, ja Lepistö alkoi "harrastaa proosan kirjoittamista". Mustrannalle idea kirjaan tuli elokuvasta Muiden elämä, ja hän keksi poliisin olevan ammatti, jossa voi kuunnella toisten elämää. Haastattelija kysyi, pääsikö Jari Aarnion tapaus vaikuttamaan kirjailijoiden teoksiin, ja kumpikin totesi kirjoittamisen olleen jo pitkällä siinä vaiheessa kun aihetta alettiin mediassa käsitellä.

Lepistö totesi, ettei pidä hänen ja Mustrannan kirjoja samanlaisina, sillä hänen romaaninsa on kielivetoinen ja Mustrannan teos juonivetoinen. Lepistön Lintutarhassa käsitellään muistamisen tematiikkaa, Mustrannan Sokeissa hetkissä keskiössä ovat hyvän ja pahan, syyllisyyden ja vapautumisen teemat. Seksuaalista väkivaltaa käsitellään molempien teoksissa. Pohdittiin hyvän ja pahan käsitteitä ja sitä, että kukaan ei ole pelkästään jompaa kumpaa. Teosten päähenkilöiden kokemassa syyllisyydentunnossakin on eroa. Lepistö joutui henkilöiden seksuaalisesta suhteesta kirjoittaessaan työntämään valta-asetelman (aikuinenlapsi) pois mielestään, sillä se oli niin vastenmielinen. Lepistö myös opettaa kirjoittamista, ja hän kertoi sanoneensa oppilailleen, että fiktiota kirjoittaessa tapahtumissa voitte valehdella, tunteissa olkaa rehellisiä. Lintutarhasta Lepistö oli saanut palautetta, että kirja on vastenmielinen mutta hyvin kirjoitettu, ja juuri siihen hän oli pyrkinyt! Haastattelun loppupuolella sekä hämmennyin että huvituin kirjailijoille esitetystä kysymyksestä, että onko kyse kulttuurisesta omimisesta, kun he ovat naisina kirjoittaneet miespoliisin näkökulmasta. Siinä mentiin varsin pahasti metsään, ja myös kirjailijoita näytti huvittavan, mutta he selviytyivät vastaamalla fiksusti.

 

Nykykirjallisuuden Suomi-kuva

Ehdin kuulemaan lopun keskustelusta, jossa Imagen kyselynsä perusteella "uusiksi kansalliskirjailijoiksi" valitsemat kirjailijat keskustelivat kotimaisen nykykirjallisuuden Suomi-kuvasta. Paikalla olivat Anna-Leena Härkönen, Veera Salmi ja Antti Tuomainen. Tuomaisen mukaan suomalainen kirjallisuus on siirtynyt maalta "heinänteosta" kaupunkeihin. Tuo siirtymä on ollut hidas. Todettiin, että kirjailijoiden tuotannon suuret linjat määritellään yleensä vasta jälkikäteen, kun kirjailija on jo teoksensa tehnyt. Meillä tehdään paljon synkkää kirjallisuutta, mutta siihenkin mahtuu silti paljon harmaan sävyjä. Nykyajan "kireämpi ilmasto" oli Tuomaisen mielestä nähtävillä viimeisimmissä Tulenkantaja-palkinnon ehdokkaissa. Salmi sanoi, että lastenkirjoissa näkyy nyt vallitseva solidaarisuuden tarve.

Kirjailijat kertoivat nuoruutensa vaikuttavimmista teoksista. Härköselle sellaisia olivat maalla kasvaneena olleet Heikki Turusen Simpauttaja ja Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta hän vaikuttui myös kaupunkiympäristöön sijoittuneesta Pirkko Saision Elämänmenosta. Tuomaista Alpo Ruuthin Viimeinen syksy oli viehättänyt karussa kaupunkilaisuudessaan. Salmi kertoi lukeneensa "narkoomaanitarinoita" ja "maailman hirveimpiä" kirjoja, kuten Christiane F.

 

Kirjallisuus ja some

Päiväni päätteeksi katsoin vielä, kun tänä vuonna ensi kertaa valitut Finlandia-lähettiläät esiteltiin ja he keskustelivat kirjallisuuden näkymisestä sosiaalisessa mediassa. Todettiin, että kirjanystävällä somekin näyttää siltä, että kirjoista kerrotaan ja lukemista seurataan. Some on monelle jatkoa muualla käydylle kirjallisuuskeskustelulle. Toiset totesivat somen vievän aikaa aikaa kirjojen lukemiselta, toiset eivät kokeneet asiaa samoin. Myös äänikirjat jakoivat mielipiteitä: toiset olivat ottaneet ne luontevaksi osaksi lukemistaan, toiset olivat "konservatiivisia" ja näkivät kirjaesineen merkittävänä osana lukukokemusta.

Kirjailijoiden läsnäoloa somessa pidettiin mukavana asiana, mutta jotkut halusivat erottaa kirjan ja kirjailijan selkeästi toisistaan. Todettiin, että suomalaisten lukijoiden pitäisi mennä esim. Twitterissä rohkeammin juttelemaan kirjallisille toimijoille. Yksi bloggaajista tosin näki somen vain välineenä, reittinä kirjan luo. Blogien on hankala kilpailla tubettajien kanssa koukuttavuudesta, koska teksti on edelleen kirjablogeissa vallitseva kerronnan keino. Some voi vaikuttaa kirjallisuuteenkin jatkossa esim. sillä tavoin, että lukijat pystyisivät somen välityksellä valitsemaan erilaisista vaihtoehdoista, mihin kirjan tarina voisi edetä.

 

Tuomas Aitonurmi 
Informaatikko ja toimittaja 
Kirjasampo