Baba Lybeck, Kirja Vieköön! -tapahtuma 15.2.2017

Teemaesittely
17.2.2017
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Savoy-teatterin kolme Baba Lybeck, Kirja Vieköön! -kirjallisuusiltaa ovat Kirja-Suomi 2017 -hankkeen päätapahtuma. Ensimmäinen kirjallisuusilloista oli tammikuussa, mutta vuoden aloituskiireiden vuoksi päätin osallistua vasta toiseen myöhemmistä tapahtumista. Helmikuun kirjallisuusillan aiheet ja esiintyjät olivat huippukiinnostavat, joten päätin sen saavan avata Kirjasammon kirjallisuustapahtumien raportoinnin vuodelle 2017. Illan kirjailijavieraita olivat Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara ja Merete Mazzarella. Heidän teostensa katkelmia tulkitsivat Baba Lybeck, Taisto Oksanen, Laura Eklund Nhaga ja Kati Outinen.

Savoyn penkit näyttivät illan ensimmäisen osion alkaessa hajapaikkoja lukuun ottamatta täytetyiltä, joten kirjallisuusillat lienevät yleisömääränkin puolesta sujuneet järjestäjän kannalta hyvin. Erityisesti tuttuja kirjabloggaajia kohtasin jo ennen tapahtuman alkua useita. Itse tapahtuma alkoi iltaseitsemältä hämärtyvien valojen kera soimaan alkaneella musiikilla, jonka jälkeen illan juontaja Lybeck saapui lavalle ja aloitti Venla Hiidensalon tammikuussa ilmestyneen Sinun tähtesi -romaanin katkelman tulkitsemisen. Kirjan Aarne-hahmon tarinaa kertovan kohdan taustalle oli heijastettu kohtauksessa metaforana esiintyvä dramaattinen korppi.

Seuraavaksi lavalle saatiin kirjailijakin, ja haastattelutyyppinen keskustelu alkoi. Hiidensalo kertoi äskeisen näkökulmahahmon olevan kirjassa fiktiivinen, vaikka monet muut romaanin hahmot ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Kansallistaiteilija Albert Edelfeltistä kertova Sinun tähtesi sai alkunsa sukutarinasta, jonka mukaan Hiidensalon isoisän isä olisi ollut Edelfeltin jälkeläinen. Hiidensalolle oli tärkeää saada kirjaan jatkumo Suomen itsenäistymiseen ja sisällissotaan asti, mikä onnistui Aarnen elämänvaiheiden kuvaamisen kautta. Romaanin tarina siis jatkuu keskushenkilönsä Edelfeltin kuoleman (1905) jälkeen vielä vuosia. Lukijat ovat kokeneet ratkaisun ristiriitaisinkin tuntein, mutta kirjailijalle tärkeä osuus kuitenkin nivoo yhteen kirjan temaattista kokonaisuutta Suomen kansakunnan rakentamista koskien. Hiidensalo oli kuullut romaanin kirjoittamiseen kipinän sytyttäneen sukutarinan jo lapsena, joten hänelle syntyi kertomukseen intensiivinen suhde. 

Lybeck kysyi Hiidensalolta Edelfeltin naistenmiehen maineesta, joka kirjassakin näyttäytyy hyvin konkreettisena. Hiidensalo näki Edelfeltin naissuhteet myös taiteen tekemiseen liityvinä  taiteilija loi suhteidensa kautta intensiivisen tunnesiteen työhönsä. Taustatyönä Hiidensalo oli lukenut Anna Kortelaisen tutkimuksiin perustuvat tietokirjat Edelfeltistä ja tutkinut paljon myös taiteilijan maalauksia. Kustannustoimittaja oli lopulta sanonut, että nyt pitää jo lopettaa se lähteiden lukeminen! Löysitkö itsesi maalauksista, Lybeck kysyi, ja Hiidensalo vastasi ettei varsinaisesti löytänyt  joku tosin oli teini-iässä sanonut hänelle, että Edelfeltin Kristus ja Mataleena -maalauksen Mataleena näyttää Hiidensalolta. Kirjailija oli teettänyt jopa geenitestin selvittääkseen mahdollista sukuyhteyttä. Tarpeeksi läheistä verrokkia ei kuitenkaan löytynyt, koska Edelfeltin suku on virallisesti sammunut. Viitteitä oli, mutta ei varmuutta. Hiidensalo oli teettänyt testin vasta kirjoitusprosessin jälkeen, koska sitä ennen hän ei vielä halunnut saada varmuutta asiasta. "Kirjallisuus ei voi olla terapiakirjallisuutta eikä vain sukutarinoita sukutarinoiden takia, vaan siinä pitää päästä yleisemmälle tasolle", Hiidensalo totesi.

Kirjan kattamaa ajanjaksoa ja nykyaikaa vertailtaessa Hiidensalo puhui siitä, miten nykyisessä globaalissa taloudessa kansallisvaltiot ovat menettäneet merkitystään, kun Edelfeltin aikana kansallisvaltiota rakennettiin ahkerasti. Nykyisin ihmiset voivat valita identiteettinsä huomattavasti vapaammin kuin kirjan tapahtuma-aikaan, mutta se on tuottanut myös vapauden taakkaa, ahdistusta ja itsesyytöksiä. 1800-luvulta voisi nykymaailmassa oppia, että pitäisi viimeiseen asti varoa kansallisten symboleiden politisoitumista. Ihminen voisi etsiä sidoksia paikkaansa ja aikaansa taiteen kautta. Lybeck sanoi illan teeman olevan paljastukset, ja hän kysyi Hiidensalolta, mitä tämä kirjassaan paljastaa. Hiidensalo mietti hetken ja totesi, että ehkä paljastus on juuri se sukutarina  muut paljastukset jäävät sitten mahdollisiin vanhoilla päivillä kirjoitettaviin muistelmiin!


Baba Lybeck ja Venla Hiidensalo katsovat Taisto Oksasen tulkintaa Mikko Rimmisen teoksesta. Kuva: Tuomas Aitonurmi 

Seuraava vieras oli kirjailija Mikko Rimminen, jonka uutta romaania Maailman luonnollisin asia tulkitsi hauskasti Taisto Oksanen. Rimmisen kirjan päähenkilö on pahaan pulaan joutuva virkamies Ernst. Rimminen kertoi tutustuneensa Ernstin hahmoon pikkuhiljaa, vasta puolivälissä romaania. Lybeck kertoi hahmon tulevan kirjassa eri tahojen hyväksikäyttämäksi, ja Rimminen totesi olevansa itse Ernstin pahin hyväksikäyttäjä. Romaanissa kertojan tekstiä sotketaan eri tavoin pitkin kirjaa ja välillä kissa on loikkinut tämän näppäimistöllä, mikä on Rimmisen mukaan tapahtunut myös kirjailijan kirjoittaessa teostaan: "kissa rupesi muodostumaan selkärangaksi koko tekstille". Romaani on Lybeckin mukaan myös humoristinen, ja Rimminen kertoi, ettei itse vielä ole aivan varma, miten suhtautua kaikkeen tuossa kirjassa, mutta välillä on ollut ihan hauskaakin. Tekstissä rikotaan kerronnan rajoja, mutta siinä on myös vahva jännite, eikä kirjassa Lybeckin mielestä ollut kokeellisuutta vain kokeellisuuden vuoksi. Rimminen kertoi, että tekstiin on riuhdottu "ihan kaikki, mitä ympäriltä voi riuhtoa" ja kirjan rytmistä tuli katkelmallinen, nykivä.

Kun Hiidensalon kirjan yhteydessä puhuttiin identiteetin rakentamisesta, Rimminen puolestaan sanoi tekstinsä olevan "pinkomista identiteetistä poispäin", sillä hän ei ole "ihmistyyppiä, joka viihtyisi itsensä kanssa". Rimmiselle jääkiekko ja kirjallisuuden kirjoittaminen ovat olleet keinoja päästä hetkeksi pois itsestään. Rimmisen mukaan monivuotisessa romaaniprojektissa kirjailija itsekin muuttuu jonkinlaiseksi tekstuaaliseksi olennoksi. Maailman luonnollisin asia -romaanin kertoja yrittää vimmaisesti kielentää asioita, joita ei voi kielentää. Rimmisen mielestä silti kirjallisuudessa on tärkeintä se, mitä ei sanota. Kirjallisuus voi jo pelkällä retorisuudella osoittaa asioita, esimerkiksi valtarakenteita. Hiidensalo totesi väliin, että kieleen itseensä on jo sisäänkirjoitettu valtarakenteita. 

Suhtautumisesta kuolemaan kysyttäessä Rimminen totesi suhtautuvansa siihen pelonsekaisella kunnioituksella. "Parhaan kirjallisuuden ympärillä tassuttelee viikatemies" oli Rimmisen näkemys, johon hän lisäsi, että kirjallisuus on kuitenkin turvallisempaa flirttailua kuoleman kanssa kuin tehdä se livenä. Palattiin vielä siihen, miten asioita jää kirjoissa väistämättä sanomatta ja jokaisen tarinan rinnalla on aina varjotarina. Hiidensalo toi esiin romanttisena pitämänsä näkemyksen siitä, että kirjallisuus uhmaa kuolemaa merkitsemällä asioita muistiin. Illan ensimmäisen puoliskon lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä suuri kysymys elämän tarkoituksesta. Rimminen huvittui, että jos kysymykseen osaisi vastata, varmaan kaatuisi kuolleena maahan. Hiidensalo piti merkityksellisenä olemista ja nykyhetkeä. Rimminenkin kertoi yrittäneensä karsia ylenpalttista kunnianhimoa: "kuinka ylös voi ihminen vajota?"

Puolen tunnin tauon jälkeen aloitettiin toinen osio, jonka aluksi Laura Eklund Nhaga tulkitsi mielenpainuvan kohdan seuraavana vieraana lavalle saapuneen Koko Hubaran pian ilmestyvästä esseekokoelmasta Ruskeat tytöt. Lybeck kysyi aluksi Hubaralta tämän esikuvista, ja Hubara kertoi isästään, joka on työskennellyt monenlaisissa ammateissa kuten rekan ja taksin kuljettajana. Isä on myös hyvin lahjakas valokuvaaja, ja Hubara on katsellut lapsuudessaan paljon isänsä ottamia kuvia erilaisista albumeista. Hubaran Ruskeat tytöt -esseeteos on saanut alkunsa suositun blogin pitämisestä. Blogin aloittaminen ei ollut erityisen hohdokas hetki: Hubara kirjoitti ensimmäisen blogitekstinsä ollessaan krapulassa ystävänsä luona! Ensimmäisen tekstin idea lähti sisarusten kysymyksestä: "unohdatko sinäkin usein olevasi ruskea?" Hubara jakoi blogitekstinsä Facebookiin ja ajatteli, ettei sitä juuri kukaan huomaisi, mutta hetken kuluttua kirjoitus oli saanut 20 000 jakoa. Sen jälkeen alkoi puhelin soida. 

Rodullistamisen lisäksi Hubara käsittelee teksteissään näkyvästi feminismiä, ja Lybeckin kysyttyä ruskeana tyttönä ja ruskeana poikana elämisen eroista Hubara totesi, että miehenä eläminen on edelleen etuoikeus ja auttaa liikkumaan maailmassa. Hubara myönsi kuitenkin, ettei hänellä ole omakohtaista kokemusta "ruskeana poikana" elämisestä. Hän halusi omalla kirjoittamisellaan lähinnä avata keskustelun, ja tarkoitus on julkaista vain tämä yksi kirja, jonka jälkeen joku muu saisi jatkaa aiheesta kirjoittamista. Hubara on aloittanut kirjoitusharrastuksen jo pienenä, kun hän kirjoitti kiiltokuville puhekuplia! Tekstit olivat silloin suomeksi, koska Hubara ei osannut vielä hepreaa niin hyvin. Hän kertoi nykyisin kirjoittavansa itselleen myös hepreaksi, mutta ei heprean puhujien käyttämällä aakkosjärjestelmällä. Myöhemmässä lapsuudessaan Hubara oli kirjoittanut itse keksimiään versioita nuortenkirjaklassikoista, kuten Pikku naisia tai Vihervaaran Anna

Hubaran isä on pätevä myös toimittajana, ja kun Koko oli teini-ikäinen, isä saneli hänelle hepreaksi juttuja, jotka Koko kirjoitti suomeksi. He saivat myytyä juttuja myös lehtiin: Hubara kertoi ensimmäisen työnantajansa olleen Seura-lehti, kun hän oli 14-vuotias. Kirjoittamisesta yleisemmin Hubara totesi, että maailma on valtavan kaoottinen, ja asioiden laittaminen sanoiksi ja lauseiksi tuo helpotusta mielensisäiseen kaaokseen, ainakin kirjoittamishetken ajaksi! Puhe tuli jälleen identiteeteistä, ja Hubara kertoi olevansa sataprosenttisesti kaikkia niitä identiteettejä (kuten suomalainen, israelilainen, jemeniläinen) mitä hän on, eikä yksikään niistä sulje pois muita tai vie niiltä tilaa. Hubara avasi rodullistamisen käsitettä: ihmiset ovat olettaneet hänen olevan vaihto-oppilas, siivooja, kaupan työntekijä, ja häntä aletaan puhutella englanniksi. Ihmiset luulevat, että on oikein tehdä tällaisia oletuksia ja vaikkapa inttää että mistä hän on kotoisin, vaikka Hubara on syntyperäinen vantaalainen.

Lybeck kertoi liikuttuneensa vahvasti Hubaran esseekokoelman tekstistä "30 faktaa Jemenistä". Hubaralle Jemen on kotimaa, johon hän ei todennäköisesti koskaan pääse. Hän sanoi, että edustaisi mielellään julkisesti Jemeniä ja totesi nauraen olevansa erittäin hyvä jemeniläinen. Toinen Lybeckiä koskettanut kohta esseekokoelmasta oli teksti, jossa Hubara kertoi joutuvansa kantamaan matkustaessaan mukanaan lapsensa (joka on häntä itseään valkoisempi) syntymätodistusta, koska heitä on pysäytetty rajoilla  Hubaraa on luultu lapsen sieppaajaksi. Hän kertoi istuneensa joskus pitkän ajan kuulusteltavana sylissään äitiä suomeksi itkevä lapsi. Jatkettiin keskustelua siitä, että lapsi onkin vanhempaansa valkoisempi iholtaan: Hubara kertoi samastuvansa kirjailija Zadie Smithin kokemuksiin. Smith on kirjoittanut hämmennyksestään, kun valkoisen miehen kanssa saatu lapsi ei näyttänytkään siltä kuin oli olettanut. 

Puhuttiin myös asioiden tarkastelemisesta sivustakatsojana. Hubara myönsi sivusta katsomisessa olevan valtavasti voimaa, mutta kun se ei ole vapaaehtoista, se ei ole hauskaa. Myös Hubara kokee olevansa monissa asioissa etuoikeutettu: hänellä on kansalaisuus, kielitaito, korkeakoulutus, suhteellisen vaalea iho ja suorat hiukset. Lybeck kysyi Hubaralta, mikä on hänen paljastuksensa kirjoituksissaan, ja Hubara totesi sen varmaankin olevan kaiken sen valkoisuuden paljastaminen valkoisille ihmisille. Elämän tarkoituksen Hubara totesi tällä hetkellä olevan 5-vuotias lapsi, koska onko lapsen vanhemmalla vaihtoehtoja! Yleisöä nauratti.


Baba Lybeck ja Koko Hubara seuraavat Kati Outisen tulkintaa Merete Mazzarellan teoksesta. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Illan viimeisen vieraan Merete Mazzarellan uutta Elämän tarkoitus -esseeteosta tulkitsi vangitsevasti ja voimakkaasti näyttelijä Kati Outinen. Teemana kohdassa oli: "mitä on sääli?" Mazzarella käsitteli teemaa erityisesti romanikerjäläisten kautta, ja kirjailija sanoi, että näemme nuo kerjäläiset joka päivä, mutta silti suljemme silmämme ja kuljemme ohi. Kerjäläiset ovat nimittäin osoitus siitä, että vaikka Suomessa on yleistä ajatella meidän olevan köyhiä, on kuitenkin olemassa vielä huomattavasti köyhempiä. Myötätunnon teemasta Mazzarella totesi, että se on vaikeaa juuri nykyään, kun niin monet ihmiset (ja myös eläimet!) kärsivät. Silti ei saisi antaa periksi, vaan pitäisi muistaa kiinnittää huomiota tähän kärsimykseen. Mazzarella kuitenkin oli sitä mieltä, että riittää jos on "good enough human being" (tarpeeksi hyvä ihminen). Mazzarella halusi kirjoittaa juuri esseitä, koska se on mainio kirjallisuudenlaji suurten aiheiden käsittelyyn: essee on olemukseltaan henkilökohtainen, eikä niissä ole tarkoitus antaa valmiita vastauksia. Hubara oli aluksi suunnitellut kirjoittavansa romaanin, mutta tajusi sitten, että hänen sanottavansa vaatii esseen muodon. Mazzarella kuvasi omien kirjojensa rakentuvan kuin harakanpesät!

Elämän tarkoituksen suureen teemaan pureuduttiin nyt erityisesti. Mazzarellan mukaan asiaa olisi hyvä itse kunkin ajatella vaikka joka päivä  sen pohtiminen ei ole vain tiedemiesten ja filosofien asia. Esseetä kirjoittaessa ei tarvitse olla ekspertti, vaan voi olla vastausten etsijä. Etsintä puolestaan on dialogia, ja oma lopputulos voi olla epätäydellinen tai ajatus keskeneräinen, sillä kirjan lukija voi jatkaa ajatuksia eteenpäin. Lybeck tiivisti, että esseistit istuttavat ajatuksen siemeniä ja ovat siten kirjallisuuden puutarhureita! Mazzarella totesi, että ihminen luo elämälle merkityksiä, jokainen omansa. Itsetuntemus on olennaista, kun tutkii muita ihmisiä, eikä itseen saa jäädä kiinni liikaa. Tätä Mazzarella on korostanut myös omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseillaan. Mazzarella peräänkuulutti vastuun kantamista muista ihmisistä  hän oli asioita tutkiessaan tehnyt yllättävän havainnon, että Albanian ja Ruotsin lainsäädännöissä ei ole kohtaa, jossa edellytetään auttamaan hädässä olevaa. 

Hubaran tavoite ei ollut itsearvoisesti keskustelun herättäminen, vaan hän halusi luoda julkiseen keskusteluun tilan ruskeille ja rodullistetuille. Oli tarpeen luoda käsitteitä keskusteluun niille, jotka eivät ole aiemmin ylipäätään päässeet siihen mukaan  heillä ei ole tähän mennessä ollut edes sanoja käydä keskustelua. Lybeck luki seuraavaksi Mazzarellan kirjasta dialogin tärkeyttä koskevan sitaatin, josta tekijä itse tuli surulliseksi, koska tällä hetkellä maailmamme ei käy dialogia, mikä tuntuu melko toivottomalta. Mazzarellaltakin kysyttiin tietysti paljastusta, mikä tämän mukaan on ehkä se, että hän on "täti", ja se on kirjailijan mielestä hieman kiusallista. Lybeck totesi jonkinlaisen (minulta hieman ohi menneen) aasinsillan kautta Hubaran löytäneen oman äänensä jo aikaisin, varsinkin Mazzarellaan verrattuna, mihin Hubara totesi olleensa kylläkin hiljaa aina ystävänpäivään 2015 asti, ja sitä ennen hän oli ollut kiltti "kympin tyttö". Lopuksi Lybeck luki vielä Mazzarellan kirjan päättävän Rainer Maria Rilke -sitaatin.

Baba Lybeck, Kirja Vieköön! -tapahtuman keskustelujen muistettavinta antia olivat minulle Mikko Rimmisen luonnehdinnat kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta "tekstuaalisine olentoineen" sekä Koko Hubaran taustoitukset kirjansa teksteistä, jotka olivat erityisesti vavahduttaneet illan juontajaa. Myös Venla Hiidensalon ja Merete Mazzarellan juttuja kirjojen synnystä ja taustoista kuunteli toki mielenkiinnolla. Samassa tilassa järjestettävien Helsinki Lit -festivaalien konseptina olevia kirjailijoiden keskusteluja keskenään tuli hieman kaivanneeksi, vaikka Baba Lybeck on kokeneena toimittajana taitava haastattelija saaden kirjailijoista irti paljon hyvää pohdintaa. Ehkä joissakin kohdissa olisi voinut jättää aikaa kirjailijoiden keskinäiselle ajatusten vaihdolle ja asioiden "pallottelulle". Toisaalta juontajavetoinen ohjelma on hyvä asia, sillä näin keskustelu pysyy ryhdissä eri tavoin kuin Helsinki Litissä, jossa kirjailijat joskus päätyvät pitkäksi aikaa keskustelemaan kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta saaden ne enemmän kirjojen aiheista kiinnostuneet kuulijat haukottelemaan. Oikean keskitien löytäminen on ymmärrettävästi tämänluontoisissa tapahtumissa haastavaa tasapainoilua. Joka tapauksessa on hienoa, että teatteritiloissa järjestettävät kirjallisuustapahtumat ovat meillä löytäneet niin paikkansa kuin yleisönsä.

 

Tuomas Aitonurmi 
Informaatikko ja toimittaja 
Kirjasampo 

 

Toimitukselta