Helsingin Kirjamessut 2016, torstai 27.10. ja perjantai 28.10.

Teemaesittely
3.11.2016
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema


Perinteinen näkymä messuille eteläisen sisäänkäynnin portailta. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla päätin armahtaa itseäni. Menisin paikalle työasioissa vain kahdeksi päiväksi, osallistuisin enintään viiteen ohjelmaan päivässä raportoiden niistä ja laatisin etukäteen tarkan päiväohjelman ympyröimällä messulehdestä. Päiväohjelmasta ei saisi lipsua, ettei menisi kaoottiseksi haahuiluksi, kuten Turun messuilla ajoittain kävi. Olin vakaasti päättänyt onnistuvani tässä kaikessa.

 

Torstai 27.10.

Torstaina saavuin Messukeskukselle hieman myöhässä ja ympyröimäni ohjelmanumero ehti jo alkaa, joten päätin jättää sen väliin. Vahva alku, sanoisin. Vaelsin siis kaikessa rauhassa Rosebud-kirjakaupan osastolle kuuntelemaan Maaria Päivisen haastattelua, jossa hän kertoi uudesta romaanistaan Kellari. Olin ehtinyt jo lukea kirjan ja todeta sen oikein hienoksi, joten kävin hakemassa Päiviseltä teokseen signeerauksen. Oli mukavaa viimein tavata kirjailija, jonka työtä on seurannut jo jonkin aikaa. Sen jälkeen jatkoin vapaata kiertelyäni ennen kuin ohjelma (jota jopa ehdin seurata alusta asti) alkoi Aino-salissa. Kyseessä oli ulkosuomalaisuuspaneeli, eli ulkomailla asuvat suomalaiskirjailijat kertoivat työstään.

Messupäivän aluksi kohtaamani Maaria Päivinen esiintyi tietysti paneelissa, sillä hän asuu nykyisin Islannissa. Päivisen romaani Kellari on hänen uuteen kotimaahansa sijoittuva psykologinen jännitystarina, mutta ei kuitenkaan rikosromaani. Perheenäiti on kirjassa tullut miehen jättämäksi ja sulkenut tämän talonsa kellariin. Kirjassa pohditaan, mitä kaikkea ihminen voi tehdä, kun rakastaa paljon tai ei rakasta lainkaan. Teoksessa käsitellään myös yksinäisyyttä naapurissa asuvan Ingan hahmon kautta.

Irlannissa asuvan Markus Ahosen Sydämenmurskajaiset on järjestyksessään neljäs Isaksson-sarjan romaani. Dekkarigenreen selkeästi kuuluvassa teoksessa on niin rikoksia kuin rakkauttakin. Romaanissa kuljetaan monessa paikkassa, mm. Suomessa ja Ahosen nykyisessä kotimaassa Irlannissa.

Jo pitkään Italiassa elänyt ja sinne sijoittuvia dekkareita kirjoittava Vera Vala on sijoittanut uudessa Milanon nukkemestari -kirjassaan tapahtumat uuteen ympäristöön muutettuaan itse Milanoon. Kirja pohtii kysymyksiä siitä, missä menee pahuuden raja ja miten pahuus syntyy.

Ranskassa asuvan Milja Kauniston uusi historiallinen romaani Luxus kertoo 1700-luvusta ja Ranskan tuhatvuotisen kuningaskunnan ”viimeisistä kouristuksista”. Päähenkilöiden elämät nivoutuvat tuona aikana yhteen heidän haluamattaan – toinen heistä on aatelissyntyinen ja toinen pyöveli. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vallankumouksen alkaessa.

Uutuuskirjojen läpikäynnin jälkeen keskityttiin siihen, miten kirjailijat ovat päätyneet ulkosuomalaisiksi. Maaria Päivinen muutti Islantiin reilu vuosi sitten raskaana ollessaan, sillä hänen lapsensa isä on islantilainen. Päivisen mielestä Islanti on hyvin kaunis, karu mutta upea, joten hän halusi kirjoittaa tuon ympäristön uuteen kirjaansa. Päivinen uskoo onnistuneensa ainakin paikallisen sään kuvauksessa. Saksa, jossa Päivinen asui vuosia, on hänen mielestään vaikuttanut häneen kirjailijana vielä Islantiakin enemmän. Päivinen kertoi vanhan kotikaupunkinsa Münchenin olevan edelleen hänen sydämessään, ja myös saksan kieli on tuonut paljon vaikutteita hänen kirjoittamiseensa. Reykjavikissa kulttuurielämä on hyvin värikästä, ja kaupungissa vaikuttaa paljon eri alojen taiteilijoita. Eristyneisyys vaikuttaa kuitenkin Islannissa paljon – valtameren keskellä olevalta saarelta ei noin vain matkusteta pois, kuten Keski-Euroopassa saattoi tehdä.

Markus Ahonen lähti asumaan Irlantiin noin 10 vuotta sitten. Hänen poikansa oli silloin 5-vuotias, mikä oli vielä sopiva ikä lähteä hankkimaan tälle natiivitasoista englannin kielen taitoa. Ahonen on viihtynyt Irlannissa hyvin ja hän on pystynyt tekemään sieltä käsin toimittajan ja kirjailijan töitään. Juuri Irlantiin Ahonen päätyi, koska halusi muuttaa johonkin englanninkieliseen maahan ja Irlanti veti puoleensa kuitenkin Britanniaa enemmän. On mielenkiintoista, että Ahosen lapset ovat koulussa joutuneet lukemaan myös pakko-iiriä! Kirjoissaan Ahonen kuvailee kuitenkin hyvin tarkasti havainnoiden myös Helsinkiä. Hän kertoi aiemmasta toimittajan työstään olleen apua, sillä reportaasit ovat vieneet hänet mm. kuvaamaan Stockmannin WC-tiloihin! Myös yhteydenotoista kotimaahan on ollut apua tarkkoja paikkakuvauksia varten.

Vera Vala muutti Italiaan jo 19 vuotta sitten ja hän aloitti kirjasarjansa kirjoittamisen asuessaan Torinossa. Muuttonsa syitä Vala ei juuri enää viitsi muistella, mutta hän paljasti rakkauden liittyneen asiaan vahvasti. Vala kertoi, että rakkaus mieheen ei kestänyt, mutta Italian kanssa se jatkuu edelleen. Uuteen asuinpaikkaansa Milanoon Vala kertoo tutustuneensa yhdessä päähenkilönsä kanssa kirjoittaessaan uutta romaania. Italia on varsinainen unelmamaa dekkarikirjailijalle, sillä Valan mukaan heti päivän lehden avatessaan saa 3-4 dekkari-ideaa. Hänen täytyy suorastaan laimentaa tosielämästä saatuja aiheita suomalaisia lukijoita varten. Mafiasta Vala ei kuitenkaan kirjoita, koska se on ollut liian lähellä hänen italialaista tuttavapiiriään. Sarjamurhaajien kanssa ei kuitenkaan vielä ole samaa ongelmaa, onneksi! Kirjoittaessaan Vala siis ajattelee ensisijaisesti suomalaisia lukijoita, joille kertoo italialaisesta elämästä ja ympäristöstä. Maassa on valitettavasti myös synkempiä puolia.

Milja Kaunisto päätyi Ranskaan alun perin 1989 hänen vanhempiensa ostettua sieltä maaseudulla sijaitsevan loma-asunnon. Ranskassa käynnistä tuli Kaunistolle melkeinpä uskonnollinen kokemus ja lopulta vuonna 2004 hän pääsi muuttamaan maahan pysyvästi. Kaunisto on ensimmäisissä kirjoissaan kirjoittanut Suomen kirkkohistoriasta, ja ympäristönä on ollut erityisesti Turku (vaikka hän on kotoisin Tampereelta, Kaunisto totesi nauraen), joten apu oli Ranskassa kirjoittaessa tarpeen. Kaunisto joutui lähettämään ystävänsä paikan päälle kuvaamaan ja hankkimaan hänelle vanhoja karttoja alueelta. Trilogian edetessä kirjoissa lähdettiin kuitenkin muualle Eurooppaan. Uusimmassa kirjassa tapahtuman puolestaan sijoittuvat täysin Ranskaan ja Kaunisto haluaa kuvata asioita kuin olisi ”pärinäkärpänen Ranskan historian katossa”.

Milja Kauniston kirjoja ei ole vielä käännetty ranskaksi, ja hänelle on välittynyt joskus ranskalaiselta kustantajalta sellainen näkemys, että Ranskan historiasta ”on siellä jo sanottu kaikki”. Muille kielille Kauniston teoksia on kyllä käännetty. Kaunisto on kirjoittanut muusikkona lauluja myös muille kuin äidinkielelleen, mutta kirjallisuuden osalta hän ei ole sitä vielä kokeillut.

Vera Valan kirjoja ei ole käännetty italiaksi, eikä hän edes halua sitä, koska kirjan hahmoilla on esikuvia oikeassa elämässä. Hänkään ei ole kokeillut kirjoittamista muulla kuin äidinkielellään. Italialainen proosa on Valan mukaan hyvin erilaista kuin suomalainen, esimerkiksi virkkeet ovat Italian kirjallisuudessa hyvin pitkiä. Vastaavaa kielenkäyttöä hän on joskus yrittänyt tuoda omaan kirjoittamiseensakin, mutta kustannustoimittaja ei ole lämmennyt italialaistyylille, joten virkkeet on täytynyt pitää ytimekkäinä.

Markus Ahosen ensimmäiset kirjat puolestaan ovat ilmestyneet englanniksi. Yleisesti ottaen englantilainen kielialue on kuitenkin hankala käännöskirjoille, sillä alkukielistä kirjallisuutta tehdään englanniksi niin valtavia määriä. Myös systeemi lähestyä kustantajia on siinä kulttuurissa erilainen – kirjailijan ja kustantajan välissä toimii agentti, jonka saaminen voi olla haastavaa.

Maaria Päivisen On nälkä, on jano -romaani on käännetty saksaksi ja pian se ilmestyy myös islanniksi. Hän kirjoittaa yhdessä puolisonsa kanssa lastenkirjoja, ja kirjoitustyö tapahtuu ensin englanniksi. Saksasta Päivinen on saanut pari kritiikkiä (häntä on kutsuttu mm. älykkääksi), mutta ilmeisesti myyntiä ei ole tullut kovin paljoa. Päivinen on hoitanut oikeuksiensa myynnin itse niin saksaksi kuin islanniksi, ja ”islantilaisen kustantajan kanssa kävi vähän niin, että rakastuttiin”, mikä oli kuitenkin ilmeisesti tapahtunut vasta kustannuspäätöksen jälkeen...

Internet on helpottanut ulkosuomalaisilla kirjailijoilla niin tiedonhakua kuin yhteydenpitoakin. Uskoisin tämän madaltaneen kynnystä lähteä Suomen ulkopuolelle kirjoittamaan, tai päästä suomalaiselle kustantajalle kirjailijaksi asuessaan jo ulkomailla. Joskus kipinä kirjailijuuteen voi syntyä nimenomaan perspektiivin muutoksesta maisemanvaihdoksen myötä: Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa sekä Rosa Liksom että Hannu Väisänen näkivät uuden kulttuurin keskelle muuttamisen suurena osana kirjailijaksi ryhtymistään.

Seuraavaksi ohjelmakalenterissani olivat esikoiset viereisessä salissa. Pietari Kylmälän johdolla käytiin siis läpi vuoden esikoiskirjoja, joiden osalta esikoisuutta oli kuitenkin ohjelman laadinnassa tulkittu varsin laveasti. Mukana olivat mm. Sinikka Vuola ja Vesa Haapala, jotka ovat julkaisseet aiemmin jo runoteoksia, mutta tänä vuonna heiltä ilmestyivät ensimmäiset romaanit.

Kylmälä kysyi kirjailijoilta, millainen heillä oli ollut ”proosaneitsyyden menetys”. Sinikka Vuola oli ollut mukana myös Mahdollisen kirjallisuuden seuran kollektiiviromaanissa, eli ”proosaneitsyys meni vähitellen, ei tehnyt kipeää”. Kollektiiviromaanin tekeminen auttoi Vuolan mukaan hänen oman ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisessa.

Eva Frantz kertoi kirjoittaneensa aina, esimerkiksi blogia jo 12 vuoden ajan. Hän työskentelee Ylellä radiotoimittajana ja myös romaanin kirjoittaminen oli ollut suunnitelmissa niin kauan kuin hän muistaa.

Vesa Haapalasta proosan puolelle hyppääminen tuntui hyvältä, ja jo esikoisromaania ennen hän oli kirjoittanut asiaproosatyylistä tekstiä. Moni on sanonut Haapalan romaanista, että se näyttää runoilijan kirjoittamalta. Runouteen verrattuna mittasuhteet joutui nyt laittamaan uusiksi, sillä proosan mittakaava on niin erilainen.

Hanna Weselius on kulkenut ”pitkän ja kivisen” tien proosakirjailijaksi. Hän oli kirjoittanut jo 14-vuotiaana romaanin ”pöytälaatikkoon”. Kirjan vuosi 2015 -kilpailu, jonka Weselius voitti, tuli juuri sopivaan kohtaan, sillä romaani oli jo tekeillä. Weselius oli lisäillyt asioita kirjaansa vielä kilpailun deadline-päivänä.

Jyri Vartiainen piti kirjan lopullista julkaisemista ”aika triviaalina” käsikirjoituksen parissa työskentelyyn verrattuna. Hänen aiemmat kirjoituksensa olivat olleet lähinnä ”rustailua”, ja vasta romaanin kirjoittamisen myötä hän oli saanut otettua itseään niskasta kiinni kirjoittamisen tavoitteellisuudessa.

Seuraavaksi alettiin keskustella lopullisista tuotoksista, julkaistuista kirjoista. Eva Frantzin romaani Sommarön sisältää jännitysjuonen, jossa luonto iskee takaisin. Kirjassa on kyse sekä ihmissuhdefarssista että dekkarista. Miljöön esikuvana oli Yleisradion lomasaari, jossa Frantz oli alkanut miettiä, mitä tapahtuisi, jos sieltä ei yhtäkkiä pääsisikään pois. Mitä jos nettikin lakkaisi toimimasta? Suljettu saari on dekkariteemana hyvin klassinen. Romaanissa nousee esiin myös feministisiä teemoja, mikä tapahtuu Kylmälän lukijanäkökulman mukaan pakottomasti.

Vesa Haapalan Karhunkivi on romaani kirjastonhoitajana työskentelevästä perheenisästä, joka yrittää tulla toimeen käytökseltään oirehtivan poikansa kanssa. Vastaavanlaista isä-poika-suhteesta kertovaa romaania Haapala ei itse muistanut ennen lukeneensa. Teoksessa syvällisyys ja runollisuus nousevat erityisesti kirjailijan käyttämästä kielestä. Isyyteen liittyvät kirjassa vahvasti toivottomuuden ja suorastaan epätoivon tunteet. Todettiin, että nykyajan kuvauksesta tulee tämän hetken kirjallisuudessa helposti synkkää.

Jyri Vartiaisen Aurinko on pienoisromaani, jossa pariskunta asuu ränsistyneessä talossa ja ”puuhailee kaikenlaista”. Toinen heistä on taiteilija ja toinen keräilee perhosia. Kirjan hahmot ovat samanaikaisesti ”mytologisia ja banaaleja”, he ovat niin sanotusti hieman pihalla siitä, mitä ovat oikein tekemässä. Kylmälän mukaan tässä hyvin omintakeisessa kirjallisessa teoksessa on käsinkosketeltava maailma. Vartiaisen mielestä kirjoittaessa pystyy kokemaan ”materiaalisen tason”, joka toteutuu vain kirjassa ja sen omassa tilassa. Esimerkiksi nostettiin seksin harrastaminen, joka teoksessa tapahtuu mm. kivien kanssa tai niiden välityksellä…

Sinikka Vuolan Replika on kirjana myös vaikea kuvailtava. Siinä lapsi kulkee läpi ylisukupolvisten traumojen, ja romaani kertoo myös muistista ja selviytymisestä. Vuola halusi tutkia kasvukertomusta myyttien kautta ja minän symbioosia – lapsella on kirjassa äidistään olemassa sekä hyvä että paha hahmo. Vuolan teos on ”ehdotus romaaniksi”, eikä sille ole kirjailijan mukaan olemassa mitään esikuvaa. Teos lainaa tyyliään myös musiikin tekniikoista: on mm. toistoa ja muunnelmaa, jotka runoudessa toki esiintyvät usein, mutta proosassa harvemmin. Kieli muodostuu Replikassa jopa yhdeksi keskushahmoista. Vuola totesi, että kirjailijan pitää luoda oma näkökulma tai suhde kielensä muotoihin, mikä on vaikea tie. Romaanissa toistuu teemana myös Pinokkio!

Hanna Weliuksen Alma! kertoo monin tavoin kuvien vahvasta vaikutuksesta maailmaan. Keskushenkilö Alma Mahler oli aikansa juorulehtijulkkis, säveltäjä, jonka tuotanto jäi kuitenkin pieneksi. Mahler ei saanut aikanaan tehdä taidettaan, ja Weselius halusi tarkastella, miten nykyään ”ihmiset estävät toisiaan toteutumasta”. Kirjassa käsitellään niin Johanna Tukiaista kuin siepattuja nigerialaisia koulutyttöjä. Yleisvaikutelma kirjasta saattaa olla pessimistinen, mutta Weselius itse näkee kirjoittaneensa mukaan myös optimismia. Asiat eivät ole tulkittavissa mustiksi tai valkoisiksi, ja kun sen huomaa, kaikki näyttää Weseliuksen mukaan harmaalta. ”Kuvat ovat vallankäytöä, aina, oli sitten kuvaaja tai kuvattava.”

Auditorioissa istumisen jälkeen lähdin lounaalle ja kiertelemään suuren salin puolelle. Seuraavaksi ohjelmassani oli ensimmäistä kertaa näillä messuilla varsinaista lavaohjelmaa, kun Juhani Karila ja Helmi Kekkonen olivat Antti Arnkilin haastateltavina. Saavuin paikalle, kun keskusteltiin esikoisteoksen kirjoittamisesta ja julkaisusta verrattuna kummankin kirjailijan uuteen kirjaan. Karila kertoi, että esikoisen julkaisun aikaan oli ”valtava tunneryöppy ja -lataus”, mutta nyt toisen teoksen kanssa se tunne meni ohi nopeammin ja myös melankolisia tuntemuksia ilmeni. Kekkonen sanoi esikoisteoksen aikaan kaiken olleen yhtä iloa ja onnea, mutta nyt neljännen kirjan kohdalla oli ollut myös ”raskasta ja kauhunsekaista”, kun odotukset omaa työtä kohtaan olivat kasvaneet. Jos kukaan ei sano mitään valmiista kirjasta, tuntuu, ettei sitä ole olemassa.

Arnkil kysyi kirjailijoilta taitojen karttumisesta: tuntuuko tekijöistä itsestään, että osaamista on nyt aiempiin kirjoihin verrattuna tullut lisää? Karila totesi halunneensa kirjoittaa tällä kertaa erilaista tekstiä, mutta ei ajatellut sitä niin, että jotakin taitoa olisi nyt ilmestynyt lisää. Kekkonen kertoi ainakin toivovansa, että taitoa on kirjailijanuran aikana karttunut. Hän koki nyt pystyneensä työskentelemään deadlinen lähestyessä hyvin tehokkaasti, sillä Vieraat-romaani joutui kokemaan suuren muutoksen lähes viime metreillä kustannuspäällikön kommenttien perusteella. Romaanin tapahtumien keskiössä ovat lähestyvät illalliskutsut, joita edeltää kotona hyvin jännittynyt tunnelma. Kirjoittamisen loppuvaiheessa tuli näkemys siitä, että kirjan henkilöiden pitää tavata ja kutsut järjestää, vaikka ensin näin ei ollut tarkoitus käydä. Kekkonen oli saanut kerrontaansa vaikutteita luettuaan kirjoittamisen aikana Taiye Selasin Ghana ikuisesti -kirjan.

Siinä missä Helmi Kekkosen kirja on erittäin psykologinen romaani, Juhani Karilan Omenakrokotiilin kuolema -novellikokoelmassa "hylätään psykologia" kokonaan. ”Mun kirjoittamistapa on aika imbesilli”, Karila luonnehti. Hän menee kirjoittamisessaan vahvasti tunne edellä, ja ”siitä on järki kaukana”. Kekkonen ei uskonut, että kirjoitustyyliään voisi kokonaan valita. Hän on monesti saanut palautetta kauniista ja lyyrisestä kielestä, minkä myötä hänen on tehnyt mieli osoittaa, että osaa muutakin kuin vain sitä kaunista!

Karilan novellit ovat nopeatempoisia, usein väkivaltaisiakin. Esikoisteostaan kirjoittaessa hän oli juonut paljon energiajuomaa, minkä hän oli maininnut kerran haastattelussa, jonka jälkeen asia oli paisunut suorastaan myyttisiin mittoihin ja se oli otettu esiin seuraavissakin haastatteluissa… Oikeasti Karila ei kuulemma ”tankannut” juomaa koko ajan.

Kekkosen romaani Vieraat oli lähtenyt liikkeelle hänen mieleensä tulleesta yksittäisestä kuvasta, jossa nainen makaa sängyllä ja odottaa juhlia, mutta kaikki ei ole kohdallaan. Kirjan yhtenä selkeänä teemana on lapsettomuus ja siihen liittyvä ruumiillisuus, mutta Kekkonen itse näkee suurimman teeman olevan kohtaamattomuus ja alati jatkuva ulkopuolisuuden tunne.

Pienen tauon jälkeen oli taas luvassa ohjelmaa Aino-salissa, jossa olivat haastateltavina ihmissuhteista humoristisesti kirjoittavat bloggaaja-kirjailijat Sami Minkkinen ja Henriikka Rönkkönen. Molemmilla on varsin rohkea ja tunnustuksellinen omanlaisensa tyyli, josta kysyttäessä Minkkinen totesi, ettei alkuun uskonut parisuhdeaiheisen bloginsa saavan kovin paljoa lukijoita. Kun niitä sitten alkoi kertyä, hän oli alkanut pohtia kertomisen rajoja, mutta totesi, ettei enää kannattanut muuttaa tyyliään. Rönkkönen puolestaan aloitti bloggaamisen City-lehdessä ja piti sitten vuoden verran taukoa ollessaan Yhdysvalloissa, mutta kirjoittamisen palo syttyi uudestaan hänen kohtaamiensa sydänsurujen myötä. Hän ajatteli jakaa lukijoille tunnettaan, jonka suurin osa meistä on kokenut.

Rönkkönen totesi, ettei osaa sanoa mitä sitten tapahtuisi, jos hän alkaisi seurustella. Hän ei halua ottaa kirjoituksiinsa mukaan muita läheisiä ihmisiä, koska kirjoitustyyli on niin ronski. Minkkinen totesi värittävänsä omia tarinoitaan tosielämään verrattuna melko paljon.

Kirjan Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita julkaissut Rönkkönen halusi valottaa sitä, miksi sinkkua pidetään monesti jonain ”puolittaisena” ihmisenä ja miten suhde-elämä määrittää meitä. Hän haluaisi asenteisiin myös muutosta. Rönkkönen ei kuitenkaan näe suhtautumisen johtuvan siitä, että sinkkuja pidettäisiin jotenkin uhkana.

Minkkiseltä, jolta on ilmestynyt kirja Havaintoja parisuhteesta, kysyttiin parisuhteissa toistuvista piirteistä. Tämä myönsi, että parisuhteen ”draaman kaari” on hänen elämässään toistunut monesti pelottavankin samanlaisena. Hän myöntää olleensa suorastaan läheisriippuvainen. Minkkinen kertoi myös uskovansa elämänmittaiseen rakkauteen.

Rönkkösen kasvatus oli ollut hyvin konservatiivista, mikä poikkeaa täysin siitä, millaisia hänen tekstinsä ovat yleensä tyyliltään. Hän kertoi alkaneensa ”bongata” niitä asioita, joista ei ollut sopivaa puhua, joten ronskit ilmaukset ovat tuolloin vain ”tarttuneet mukaan”. Rönkkösen kirjassa puhutaan paljon seksistä, mutta lisäksi siinä tulevat esille yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet. Minkkinen totesi, että säännöllisen seksin harrastaminen on asia, johon liittyen parisuhteessa pitää oikeasti tehdä töitä, mutta oikean kumppanin kanssa seksi parisuhteessa on kuitenkin parasta, mitä voi olla. Uskollisuutta sekä parisuhteesta että sinkkuelämästä kirjoittava pitivät tärkeänä asiana. Minkkiselle uskollisuus liittyy vahvasti avoimuuteen ja rehellisyyteen (eli pitää sanoa ääneen, vaikka ajattelisi seksin aikana Peter Nymania…) ja hän piti onnekkaana asiana sitä, että vaimo on huumorintajuinen ihminen! Rönkkönen vertasi ihmissuhteita peileihin – voimakkaita tunteita herättävät ihmiset kertovat jotain meistä itsestämme, eli esim. ihastukset muihin parisuhteen aikana liittyvät jotenkin oman parisuhteen tilaan.

Lopuksi puhuttiin siitä, mitä sinkku kadehtii parisuhteesta ja päinvastoin. Rönkkönen kertoi heti kadehtivansa parisuhteesta seksiä ja Minkkinen puolestaan sinkkuudesta mahdollisuutta nukkua yksin sängyssä, koska hänellä on levottomat jalat!

Humoristisiin tunnelmiin oli mukavaa päättää torstaipäivän ohjelmani virallinen osuus.


Kirjojenn kansikuvin koristeltuja tyynyjä WSOY:n ja Tammen osastolla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

 

Perjantai 28.10.

Helsingin Kirjamessujen perjantaipäivän päätin aloittaa spekulatiivista fiktiota käsittelevällä paneelikeskustelulla. Tällä kertaa pysyin suunnitelmassani ja olin paikallakin ajoissa. Keskustelun tarkka aihe oli ”Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin”. Mukana olleet neljä kirjailijaa käsittelivät aihetta hyvin improvisoidusti, kuten Johanna Sinisalo keskustelun alkuun totesi, sillä he olivat olettaneet paneelilla olevan erillinen vetäjä, mutta näin ei ollutkaan.

Kirjailijat esittelivät alkuun itsensä. Maija Haavistolta oli tänä syksynä julkaistu hänen ensimmäinen tieteisromaaninsa Adeno. Kari Välimäen kolme tähän mennessä ilmestynyttä kirjaa ovat kaikki spekulatiivista fiktiota. Anu Holopainen on kirjoittanut monipuolisesti spefiä ja realismia niin aikuisille kuin nuorillekin. Johanna Sinisalo käyttää mieluiten tuotannosta nimenomaan spekulatiivinen fiktio -nimitystä, ja hän on kirjoittanut useita romaaneja ja yhden lastenkirjan.

Kirjailijat pohtivat, kirjoitetaanko spekulatiivista fiktiota siksi, ettei uskallettaisi ottaa kantaa realismin muodossa. Haavisto kertoi, ettei halunnut tehdä kirjastaan perinteistä dystopiaa, koska totalitaristisia maailmoja on kirjallisuudessa kuvattu jo niin paljon. 2050-luvulle sijoittuva kirja peilaa asioita myös nykymaailmasta. Holopainen ei koe, että kirjoittaisi spefiä koska ei uskaltaisi kuvata asioita realismin kautta, vaan koska spefi on hänelle luonteva kirjallisuudenlaji. Ihon alaiset -nuortenromaanistaan hän totesi, että joku voi lukea sitä dystopiana, joku taas utopiana. Välimäen mielestä jokainen näkee itsensä tekstin läpi. Suuret kustantajat eivät juuri julkaise spefiä, mikä on jo itsessään tavallaan sensuuria. Välimäki totesi, että esim. talouskysymyksistä voi olla helpompi kirjoittaa spefin muodossa, jotta niitä pystyisi avaamaan paremmin. Myös Sinisalo koki, että tiettyjä aihepiirejä on helppo käsitellä etäännyttämällä, jolloin saa sanoman läpi ”hieromatta sitä lukijan naamaan”. Esimerkiksi tästä Sinisalo otti Ennen päivänlaskua ei voi -romaaninsa teemat ihmisen luontosuhteesta tai toiseuden kokemuksesta – spekulatiivinen fiktio tyylinä antoi mahdollisuuden välttää ”sormi pystyssä saarnaamisen”.

Haavisto totesi, että spefissä käsitellään paljon toiseutta, mikä on monissa tieteiskirjallisuuden klassikoissa ollut aika näkyvääkin: erilaisten avaruuden olioiden kohtelu on helposti verrattavissa rasismiin. Sinisalon mukaan Tove Janssoninkin tarinoista voi nykylukija löytää ajankohtaisuudessaan relevantteja teemoja, esimerkkinä hän mainitsi Taikatalven. Lukijoiden erilaisista tulkinnoista puhuttaessa Holopainen totesi, ettei tulkinnoilta ole turvassa kukaan kirjoittaja, ja hänet oli ehditty tuomita jo homofoobikoksi ja holtittoman seksin tyrkyttäjäksi nuorille. Välimäki oli samoilla linjoilla – erityisesti minäkerronnassa ajatellaan, että kertoja on kirjailija itse. Tämä on totta vain osittain, vaikka kirjailija toki antaa tekstilleen lukuohjeen kirjoittaessaan. Haavisto oli saanut ensimmäisestä kirjastaan kustantajalta hylkäyskirjeen, jossa tekstiä luonnehdittiin omaelämäkerralliseksi, vaikka se ei sitä ollut. Sinisalo puolestaan on joskus määritelty homoseksuaaliksi vain sillä perusteella, että hänen ensimmäisessä kirjassaan päähenkilö on homo. Eräälle kriitikolle Sinisalo ei ole antanut täysin anteeksi vieläkään tämän syytettyä kirja-arviossaan Sinisaloa saarnaamisesta, vaikka oikeasti kirjassa saarnasi 17-vuotias eläinaktivisti blogissaan. Haavisto on kirjoittanut Sisimmäinen-romaanissaan lampaan älykkyydestä, mutta ei nimenomaan halunnut saarnata, eli kirjassa kukaan ei ala kasvissyöjäksi sen takia, että lampaat olisivat liian älykkäitä.

Kantaaottavuus ei useinkaan ole kirjan perimmäinen tarkoitus, ja Holopainen kertoi aloittaneensa monesti teoksen kirjoittamisen positiivisesta ideasta, mutta mukaan on myöhemmässä vaiheessa tullut epäkohtien käsittelyä. Ihon alaiset puolestaan syntyi Holopaisen nähtyä järkyttävän dokumentin, jossa häpyhuulten korjausleikkauksia tehtiin Yhdysvalloissa ilman varsinaista syytä. Haaviston kirjoittamiseen oli vaikuttanut hänen ärsyyntymisensä latteisiin tulevaisuusvisioihin, joissa esimerkiksi diabetes on räjähtänyt käsiin ja autot lentävät, mutta muuten eletään samaan tapaan kuin nykyisin. Oman ajankuvansa vaikutuksilta ei välty kukaan – Sinisalo mainitsi 50-luvun scifi-kirjan, jossa kaikki polttivat tupakkaa avaruusaluksessa. Sinisalon viimeisin romaani Auringon ydin on hänen mukaansa ”tiettyjen miesten utopia ja kaikkien naisten dystopia”. Sinisalo oli nähnyt kaupassa kirjat, joiden nimet olivat suunnilleen ”prinsessasatuja tytöille ja seikkailusatuja pojille”. Hän muisteli omaa lapsuuttaan, jolloin sukupuolirooleja ei korostettu vastaavasti, eikä ollut tyttöjen ja poikien värejä. Totesimme yleisössä vieressäni istuneen kollegan kanssa, että vaatteiden ja tavaroiden myynti ja markkinointi ovat varmasti vaikuttaneet ”vaaleanpunaista tytöille ja sinistä pojille”-ilmiöön. Toinen sysäys Sinisalolle Auringon ytimen kirjoittamiseen olivat kommentit siitä, että nuorten miesten ongelmat johtuvat seksin puutteesta. Sinisalolla oli vahva näkemys, että spefin tehtävä on tehdä näkyväksi sellaiset asiat, joita ei osata kyseenalaistaa arkielämässä.

Panelistit antoivat kuulijoille myös lukuvinkkejä spekulatiivisesta fiktiosta. Välimäki vinkkasi Gulliverin retkiä aikansa spefinä ja yhteiskuntakritiikkinä. Välimäen oma Sikafarmari-kirja käsittelee taloutta ja sen vaihtumista ”rengistä isännäksi”. Myös Sinisalon Linnunaivot ja Kädettömät kuninkaat olivat jääneet vahvasti mieleen.

Holopainen vinkkasi Sheri Tepperin romaania Portti naisten maahan, joka käsittelee sukupuolten suhdetta biologisesta näkökulmasta. Lisäksi hän kehotti lukemaan Philip K. Dickin kaikki kirjat!

Haavisto suositteli Aldous Huxleyn Saarta ja Sinisalon kirjoja. Hän kehotti tutustumaan myös novelleihin, jotka eivät saa samanlaista julkisuutta, vaikka niitä julkaistaan paljon alan antologioissa ja lehdissä. Suomalaiset tekijät kirjoittavat laadukasta spefiä kansainväliselläkin tasolla.

Sinisalokin komppasi novellien lukemista ja sitä, että suomalaiset pärjäävät myös kansainvälisessä vertailussa. Sinisalon mukaan monet vieroksuvat spekulatiivisen fiktion teoksia ensivaikutelman perusteella, ja esimerkiksi hän otti H. G. Wellsin Aikakoneen, jossa itse aikakone on lopulta lähinnä operatiivinen käsite. Wells eli suuren eriarvoisuuden aikaa teollistuneessa yhteiskunnassa ja visioi, että yläluokka ja työväenluokka eriytyisivät kokonaan eri lajeiksi kymmenien tuhansien vuosien kuluttua. Yleisöstä vinkattiin vielä Maarit Verrosen yhteiskunnallisia tieteiskirjoja.

Loppuun keskusteltiin vielä tulevaisuusnäkymistä. Holopainen sanoi, että ”jos ei ihminen opi edes omasta historiastaan, ei se opi dystopiastakaan”. Haavisto totesi myös futurologian olevan lopulta spekulatiivista fiktiota.

Seuraava kiinnostava paneeli järjestettiin viereisessä salissa heti perään. Tiedonjakaja vai tarinankertoja -otsikon alla keskusteltiin siis tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden kirjottamisen eroista Hanna ”Morre” Matilaisen johdolla. Maija Haavisto oli mukana myös tässä paneelissa – häneltä on julkaistu viisi tietokirjaa ja kuusi romaania. Saara Henriksson on kirjoittanut kaksi tietokirjaa, joista toinen on pian ilmestymässä, ja kaksi romaania. Tiina Raevaara on julkaissut kaksi tietokirjaa, ”ehkä viisi” romaania (tarkistin ja hänen yksin kirjoittamiaan romaaneja on tosiaan viisi) sekä novellikokoelman. Risto Isomäki on jo pitkän linjan tekijä, kaunokirjallisia teoksia hän on julkaissut 10 ja tietokirjoja ”hyvin paljon”.

Haavisto on aloittanut toimittajana jo 16-vuotiaana ja halunnut pienestä pitäen kaunokirjailijaksi. Tietokirjojen kirjoittaminen tuli luontevasti mukaan toimittajan työn myötä. Henrikssonilla oli työhistorian osalta varsin samanlainen tausta kuin Haavistolla. Hän totesi, että tietokirjalla voi jatkaa ja laajentaa journalistista työtä, joka on hänelle edelleen hyvin tärkeää. Kaunokirjallisuus tuli hänellä mukaan vasta myöhemmin. Raevaara luki lapsena todella paljon, mutta ei vielä silloin haaveillut kirjailijaksi ryhtymisestä. Hän ajattelee kirjoittamista lukemisen jatkeena, sillä pitkää tekstiä kirjoittaessa uppoutuu samalla tavoin kuin lukiessa. Raevaara kirjoitti koirista tietokirjan, minkä jälkeen aihe siirtyi myös hänen kaunokirjalliseen tekstiinsä. Joskus blogitekstien teemat ovat myös kehittyneet kaunokirjallisuuden aiheiksi – näin kävi esimerkiksi perhesurma-aiheisen blogikirjoituksen ja Laukaisu-romaanin kanssa. Isomäellä oli myös ollut samankaltainen tausta kuin Haavistolla – hän halusi kirjailijaksi jo ennen kuin oppi lukemaan ja kirjoittamaan! Isomäen toimittajatausta on opettanut hänet käsittelemään suuria tausta-aineistoja nopeasti, mistä on paljon apua kirjailijana. Kaunokirjailija Isomäestä tuli lopulta, kun hänen käsikirjoituksensa oli löydetty Kirjayhtymän hylättyjen käsikirjoitusten pinosta ja se palautui takaisin harkittavaksi.

Haaviston mukaan ”toimittajat kirjoittavat koko ajan, eivätkä voi odottaa inspiraatiota”, mikä jää sitten helposti päälle ja kirjoitustyö jatkuu. Lehdet toivovat monesti hyvin lyhyitä tekstejä, joiden kirjoittamisen jälkeen jää olo, ettei aihetta ehdi käsitellä tarpeeksi. Paneelia vetävä Matilainen puolestaan ei ole toimittajataustainen – hän kirjoitti tietokirjan ”vahingossa” ystävän ehdotettua spekulatiivista fiktiota käsittelevän kirjan tekoa. Tänä syksynä Matilainen julkaisi esikoisromaaninsa Tuonen tahto nimellä Hanna Morre.

Raevaara sanoi kaunokirjallisen teoksen kirjoittamisen olevan sinänsä todella vapaata, mutta kaikki se vapaus voi muodostua myös raskaaksi ja ahdistavaksi. Tietokirjaa kirjoittaessa tulee toisenlainen vapaus – ei tarvitse keksiä itse, vaan voi valita olemassa olevasta tiedosta suunnat, joihin lähteä. Haavisto totesi romaanienkin vaativan taustatyötä (kirjoja, elokuvia, dokumentteja) ja erityisesti tieteiskirjallisuus on surullisen kuuluisa ”infodumpeista”, jotka jättävät tarinan varjoonsa. Isomäki kokee tietokirjan kirjoittamisen prosessina helpommaksi kuin kaunokirjan. Tietokirja vaatii vain rungon, lähteet ja sen, että aloittaa kirjoitustyön. Romaanin kirjoittamisen Isomäki kokee kerroksittaiseksi. Hänellä on paljon ”romaanin alkioita” varastossa. Henriksson on tehnyt paljon taustatyötä romaaneihinsa, esimerkiksi valaista Moby Doll -kirjaansa varten. Toiseen kirjaansa hän keräsi materiaalia tanssitreeneistä. Kolmas romaanikin on tulossa: se sijoittuu Budapestiin ja valmistuminen on ollut ”hankala prosessi”. Tietokirjoittamisessa Henrikssonilla on ollut apuna informantti ja työskentely on ollut suorastaan leppoisaa. Haavistolla on hieman erilainen näkemys kuin muilla – hänelle romaanien kirjoittaminen on lomaa ja tietokirjat puolestaan työtä. Valaiden tultua puheeksi Isomäki intoutui puhumaan valasharrastuksestaan ja hehkuttamaan erityisesti sinivalasta, joka on ”kuin toisesta maailmasta”.

Raevaara kertoi muuttuvansa tietyssä vaiheessa kaunokirjan kirjoittamista ”hirveäksi ihmiseksi”, jolloin työ vaikuttaa hänen suhtautumiseensa itseensä ja muihin. Erirytmisten tekstien kirjoittaminen välillä tekee kirjoitustyölle hyvää. Haaviston mukaan pakkomielle tietoon ja kirjoittamiseen yhdistää kirjailijoita, ”siksi olemme välillä vaikeita ihmisiä”. Sekä Haavisto, Isomäki että Raevaara ovat kokeneet, että kaunokirjan aiheet voivat elää ja aluksi suunnitellut pääteemat muuttua lopulta epäolennaisiksi. Henriksson kokee usein rimakauhua huomatessaan, että jostakin aiheesta on olemassa vielä paljon tietoa, johon hän ei ole perehtynyt. Siitä tunteesta on vain päästävä yli. Raevaara on huomannut, että on haastavaa kirjoittaa myös muille ihmisille merkitykselliseen tapaan aiheista, jotka itse kokee erittäin kiinnostaviksi. Haavisto on huomannut, että kustannustoimittajan ”punakynästä” oppii paljon tietokirjan kirjoittamisessa, mikä hyödyttää kaunokirjallistakin kirjoitustyötä, ja sama voi tapahtua myös päinvastoin. Isomäen ohjenuorana on tehdä kirjoista lukijalle toimivia ja jännittäviä tyylilajin ehdoilla. Suurinta paloa hän itse kokee ”maailmanparannuksessa”. Vahva kantaaottavuus voi kuitenkin suututtaa potentiaalisia lukijoita. Henriksson totesi kokevansa lukijana antoisammaksi kirjan, jolla on jotain sanottavaa. Raevaara oli vahvasti sitä mieltä, että myös lukijalta voi vaatia jotain.

Narratiivisesta journalismista on viime vuosina puhuttu paljon, ja Raevaaran mielestä kyse on jo vanhasta asiasta – ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita välittäessään tietoa. Isomäki kertoi vierastaneensa tietokirjoissaan narratiivisuutta. Vain Salpausselkiä käsittelevässä kirjassaan hän myönsi kokeilleensa dekkarimaista rakennetta. Myös Henriksson ja Haavisto olivat kirjoittaneet tietokirjoissaan ”suoraa asiaa” ilman tarinallisia elementtejä.

Tämän jälkeen lähdin pitämään taukoa ja kiertelemään messuosastoilla. Kävin tervehtimässä kollegaa, joka oli messuhallin nurkassa sijainneella pienkustantajien kansoittamalla alueella markkinoimassa sarjakuvateosta Pako Vulcanokselta, jonka oli käsikirjoittanut. Siirtymä messukävijästä oman teoksen esittelijänä toimimiseen oli kuulemma ollut mielenkiintoinen, ja ensimmäinen messupäivä meni lähinnä paikan ilmapiirin tunnusteluun.

Seuraavana ohjelmassani oli Säröilevä siirtolaisuus -paneeli, jossa keskusteltiin erityisesti ruotsinsuomalaisuudesta. Tutkija Kukku Melkas totesi, että ihmisillä on hyvin erilaisia syitä lähteä alkuperäisestä kotimaastaan. Syyt voivat liittyä sekä historiallisiin että poliittisiin tilanteisiin. Tutkijan roolissa myös keskustelijana ollut Outi Oja on asunut kolme vuotta Ruotsissa, mutta ei miellä itseään siirtolaiseksi, varsinkin kun on vielä ”toinen jalka Suomessa”. Ojan mukaan siirtolaisuus on Ruotsissa monimuotoinen kysymys. Suurin osa suomalaisista tuli maahan 60- ja 70-luvuilla Suomessa olleen työvoiman ylitarjonnan takia. Nykypäivän suomalaisten siirtolaisuus Ruotsiin on hyvin erilaista – lähtijät ovat akateemisesti koulutettuja tai nuoria, jotka lähtevät Ruotsiin opiskelemaan.

Petteri Nuottimäen vanhemmat päättivät lähteä, kun ”isä halusi muuttaa isoon maailmaan”. Perheen piti muuttaa alun perin Australiaan, mutta he päätyivät sitten Ruotsiin. Ensin he asuivat Boråsissa kadulla, jossa asui lähes pelkästään suomalaisia ja kaikki olivat töissä samassa tehtaassa. Kouluissa joka luokalla oli tuolloin suomalaisoppilaita, eivätkä he Nuottimäen mielestä juuri eronneet toisistaan. Jossakin vaiheessa oli jopa cool olla suomalainen! Yleisökeskustelua syntyi siitä, löytyikö tuolloin Ruotsiin muuttaneiden pariskuntien kummallekin osapuolelle töitä. Kuulemma löytyi.

Kirjallisuudessa esitetty kuva ruotsinsuomalaisuudesta ei kuitenkaan ole kovin ”fint”. Nuottimäen romaania Varaudu pahimpaan on pidetty ensimmäisenä negatiivisesta kuvasta selvästi poikkeavana teoksena. Suomessa tutumpia ruotsinsuomalaisuutta käsitteleviä kirjoja ovat kuitenkin esimerkiksi Susanna Alakosken teokset, kuten August-palkittu Sikalat. Myös kehityskertomukset ovat tyypillisiä ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa. Nuottimäki kertoi, ettei tarkoituksella lähtenyt kirjoittaessaan murtamaan tätä kuvaa. Hänellä oli tarina ja hän kirjoitti asiat siten, miten ne itse mielessään näki.

Outi Oja oli kuullut, että suomen kieli nähdään Ruotsissa edelleen negatiivisten asioiden kautta, esimerkiksi suomea julkisesti puhuva saattaa kuulla muilta suomenkielisiä kirosanoja. Ruotsin kirjallisuuteen on tullut stereotyyppisenä hahmona juoppo ruotsinsuomalainen. Joskus kirjailija saattaa tulla liitetyksi toiseen kirjalliseen traditioon, jolloin ruotsinsuomalaisuus jää taka-alalle – esimerkiksi Eija Hetekivi Olsson yhdistetään työväenkirjallisuuden perinteeseen. Ruotsinsuomalaisuuteen liittyy nykyisin paljon karsinointia ja rajanvetoa, että kuka on ”oikea ruotsinsuomalainen” riippuen siitä, miten kauan on asunut maassa. Edellä mainittu Hetekivi Olsson on puolestaan halunnut välttää kategorisointia ruotsinsuomalaiseksi kirjailijaksi.

Puhuttiin vielä Nuottimäen kirjasta – se oli alun perin tarkoitettu elokuvan käsikirjoitukseksi, eikä siitä ollut tarkoitus tulla romaania, mutta teksti lähti muokkautumaan sellaiseksi. Tutkijat pohtivat, onko tärkeintä kuitenkin tarina eikä traditio? Kirjailijan näkökulmasta olennaisin on tietysti tarina, mutta tutkijoiden ja kriitikoiden on keskityttävä myös traditioihin. Instituutiot lopulta määrittelevät, ketkä kuuluvat eri traditioihin.

Puhujilla oli eri kokemuksia siitä, siedetäänkö Ruotsissa huonon ruotsin puhumista vai suhtaudutaanko siihen yhtä negatiivisesti kuin meillä huonoon suomeen. Todettiin, että Asko Sahlbergin ja Tiina Laitila-Kälvemarkin on ollut hankala löytää Ruotsista kustantajaa, vaikka Suomessa heidän teoksistaan on pidetty. On joitakin ruotsinsuomalaisia kirjallisuuden tekijöitä, jotka ovat Ruotsissa tunnettuja mutta Suomessa heitä ei tunneta, eikä heidän tuotantoaan ole juuri käännetty suomeksi. Esimerkkinä mainittiin Tuija Nieminen Kristofersson, joka on suosittu runoilija Ruotsissa, mutta suomeksi häneltä on julkaistu vain muutama yksittäinen runo.

Messuperjantain ja näiden Helsingin Kirjamessujen viimeiseksi viralliseksi ohjelmanumeroksi katsoin Kirja-Suomi 2017 -hankkeelle lähtölaukauksen antaneen keskustelun, jossa vaikuttavimmasta lukukokemuksesta messujen ohjelmajohtaja Jan Erolan haastateltavina kertoivat Tommi Kinnunen, Jenni Pääskysaari ja Paleface.

Tommi Kinnunen kertoi lukuhistoriastaan, että hänen synnyinkodissaan on luettu aina, vaikka eivät olleetkaan akateeminen perhe. Sunnuntaipäivät vietettiin heillä niin, että kukin luki hiljaa tahollaan! Jenni Pääskysaari puolestaan kuvasi itseään tuurilukijaksi, vaikka lukeminen onkin aina kuulunut elämään ja kotona on ollut aina kunnon kirjahylly. Nykyäänkin Pääskysaari yrittää päivittäin lukea jotain. Trillereitä hän kertoi kuitenkin lukeneensa lapsena niin paljon, ettei niihin enää viitsi tarttua. Paleface sen sijaan kuvasi itseään kirjallisuuden ”litrahuuleksi”, joka lukee useampaa kirjaa rinnakkain. Paleface artistina on siis vähintään yhtä paljon kirjahyllyn kuin levyhyllyn seurausta. ”Vääjäämätön tapahtumakulku on se, että joskus vielä räppäri voittaa Nobelin”, hän naureskeli. Kirjan muoto on Palefacella mieluiten ”analoginen” paperikirja, vaikka hän ei e-kirjaakaan väheksy.

Pääskysaari on kirjoittanut kirjat tytöistä ja pojista nimenomaan siksi, että syntyisi nuorille suunnattuja kirjoja, joihin uppoutua. Kinnunen totesi nykyhetken sirpaloituneen sosiaalisen median myötä. Kirja tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä ja vain olla. 30 oppilastakin voi saada olemaan äidinkielen tunnilla keskittyneenä, hiljaa ja kenties tirskumaan itsekseen, kun luetaan vaikkapa Aleksi Delikourasin Nörttiä (vaikka ensimmäiset 20 minuuttia tunnista menisikin protestointiin). Pääskysaari on havainnut omankin keskittymisensä huonontuneen nykyisin. Paleface on käyttänyt rap-lyriikan kirjoittamista ongelmanuorten kanssa, mikä on saanut jotkut näistä innostumaan kirjoistakin.

Haastateltavilta kysyttiin heidän omista vahvimmin vaikuttaneista kirjoistaan. Paleface lukee paljon tietoa, ja viime aikoina erinomainen tietokirja on ollut Suomi öljyn jälkeen, jota Paleface kuvasi säväyttäväksi ja pysäyttäväksi. Pääskysaari päätyi aikanaan selailemaan äitinsä hyllystä kirjaa nimeltään Laulu rakkaudesta, joka sisältää Eeva Kilven runoja ja Ellen Thesleffin maalauksia. Hän palaa kirjan pariin toistuvasti ja ihailee Eeva Kilpeä paljon. Pääskysaari kuvasi tämän runoja elämän hauraisiin murroskohtiin sopiviksi. Kinnunen luki toka-kolmasluokkalaisena Maailman nähtävyydet -kirjaa, joka pienessä kylässä kasvaneelle teki ”aivan mielettömän vaikutuksen”. Hän lainasi kirjastosta 8-osaisesta sarjasta 7 osaa, mutta viimeistä ei, koska siinä oli luontokohteita ja luontoa näki tarpeeksi Kuusamossakin.

Palefacen tytär oli tiivistänyt hyvin, että kirja on mielikuvitusharjoitus. Pääskysaari pohti, mitä jää jäljelle, jos ei ole enää intohimoa ja kiinnostusta erilaisia asioita kohtaan niin paljon, että haluaisi lukea siitä kirjallisuutta. Kinnunen totesi ihmisen ajattelevan pelkästään kielen avulla. Laajentaessaan sanavarastoa lukeminen laajentaa myös ajattelua ja ymmärrystä.

Helsingin Kirjamessuilla pääsi taas tutustumaan monesta näkökulmasta kirjoihin ja niiden taustalla olevaan hienoon työhön. Oli mukavaa tavata tuttuja, ja erityisesti kirjabloggaajille lähetän terveisiä ja kiitoksia mukavista kohtaamisista bloggaripisteellä! Monia netin kautta tuttuja kasvoja jäi vielä tapaamatta, mutta tilaisuuksia tulee varmasti vielä. Nyt on aika päästää viimein messuraportti maailmalle ja keskittyä jännittämään huomista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistusta.

 

Tuomas Aitonurmi 
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo

Toimitukselta