Marikan kirjajuttuja: kolme tietokirjaa taiteilijaneroista

Teosesittely
21.10.2016

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

 

Kolme tietokirjaa taiteilijaneroista

 

Erno Paasilinna on luonnehtinut kirjailijuutta toteamalla, ettei kirjailijaksi synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Mikäli lausahdus pitää paikkansa, se pätee varmasti kaikkiin muihinkin taiteentekijöihin säveltäjistä kuvataiteilijoihin. Nämä kolme tietokirjaa esittelevät lukijalle kolme taiteilijaa, jotka ovat totisesti eläneet taiteilijan kokoisen elämän. Samalla ne muistuttavat kirjastonkäyttäjää siitä, että elämäkertojen joukosta on mahdollista löytää itselleen kaikkea muutakin kuin puisevia tai hymisteleviä elämäntarinoita.

 

Francoise Gilot ja Carlton Lake: Elämä Picasson rinnalla (Otava 1965, viimeisin uusintapainos 2009, suomeksi kääntänyt Heidi Järvenpää)

Kuusikymppinen Pablo Picasso kiinnitti huomionsa kahteen kauniiseen nuoreen naiseen pariisilaisessa bistrossa vuonna 1943 ja kutsui neitoset ateljeehensa vierailulle. Toinen naisista oli 21-vuotias taideopiskelija Francoise Gilot, josta tuli kohtaamisen jälkeen Picasson muusa ja rakastettu. Näistä kokemuksistaan maailmankuulun kirjailijan rinnalla Gilot kertoo tässä kiintoisassa muistelmateoksessaan.

Gilot eli luomisvimmaisen taiteilijan rinnalla kymmenen vuotta ja Picasson nerous sekä valaisi että synkensi suhdetta. Picasso oli hyvin impulsiivinen ja äärimmäisen taikauskoinen. Sen lisäksi hän oli erittäin dominoiva, eikä suostunut koskaan kompromisseihin. Maalaaminen meni kaiken edelle. Itsekeskeisyydestään huolimatta Picasso ei halunnut rinnalle myötäilevää lapatossua, vaan älykkään naisen, jonka piti panna sopivasti kampoihin, mutta myöntyä lopulta taiteilijan tahtoon. Gilot’n oli hankala täyttää ristiriitaista rooliaan, ja lopulta hän kyllästyi myös miehensä naisseikkailuihin ja muutti lapsineen muualle. Lähdön jälkeen Picasso katkaisi häneen kaikki välit.

Moni nainen katkeroituisi tällaisesta kohtelusta ja kirjoittaisi jälkeenpäin tulikivenkatkuisen paljastuskirjan puolisostaan. Gilot kirjoittaa kuitenkin miehestään lämpimästi ja muistelee yhteisiä aikoja haikeana, vaikkakin toisaalta helpottuneena. Francoise Gilot toteaa elämänsä olleen Picasson rinnalla tuskaista ja vaikeaa, mutta samalla hyvin antoisaa. Hän muistelee hieman yllättäen kiitollisuudella myös sitä, ettei Picasso halunnut enää koskaan eron jälkeen olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Näin tehdessään Picasso pakotti hänet löytämään itsensä uudelleen ja selviytymään, toteaa Gilot syvästi kiitollisena.

Francoise Gilot’n kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen maailmankuulun taiteilijan elämään, mutta paljastuskirjaksi teosta ei voi luonnehtia. Gilot valottaa lukijalle ennen kaikkea sitä, millainen mies Picasso oli yksityiselämässään ja millaista arki oli hänen kanssaan. Picasson lisäksi Gilot kertoilee mukavia anekdootteja muistakin tuon ajan merkkihenkilöistä Marc Chagallista Charlie Chapliniin.

 

Stan Lauryssens: Dalí & minä : surrealistinen tarina (Johnny Kniga 2009, suomeksi kääntänyt Jussi Niemi)

Belgialaisen Stan Lauryssens’n ura taidemaailmassa alkoi sattumalta. Erään aikakauslehden päätoimittaja näki Lauryssens’n esiintyvän runoklubilla ja pyysi häntä töihin. Koska lehteä tehtiin pienellä budjetilla, Lauryssens’n piti kirjoittaa tekaistuja haastatteluja sen hetken kuumimmista nimistä. Pian lehdessä pantiin merkille, että kaikkien parhaiten lehti myi silloin, kun sen kannessa komeili ikääntynyt viiksekäs taiteilija Salvador Dalí.

Koska ihmiset uskoivat Lauryssens’n todella tavanneen kaikki silmäätekevät haastateltavansa mukaan lukien Dalín, häntä pyydettiin seuraavaksi investointipankin laatuvastaavaksi taideasioissa. Hän heittäytyi täysillä mukaan suuren luokan huijaukseen. Lauryssens’istä tuli yksi maailman kuuluisimmista ”Dalí-tuntijoista” ja pikku hiljaa hän pääsi Dalín itsensä lähipiiriin.

Lauryssens kertoo kirjassaan hurjia väitteitä Dalísta ja Dalín teoksista. Hän väittää, että ainakin puolet markkinoilla olevista Daleista on väärennöksiä ja että Dalí itse osallistui aktiivisesti väärentämiseen. Lauryssens’n mukaan taiteilija signeerasi tyhjiä kankaita, jotka joku muu maalasi ja jotka sen jälkeen myytiin aitoina Daleina. Tällä konstilla Dalí sai rahaa yltäkylläiseen elämäänsä, eikä taiteilijaa näyttänyt kiinnostavan se, että kaikki teokset eivät suinkaan ole hänen itsensä maalaamia: pääasia, että niistä saatiin rahaa.

Lauryssens’n kirja on uskomaton tarina surrealismin kiistattomasta kuninkaasta sekä taidekaupan hämäryyksistä. Esipuheessa kerrotaan, että kirja on totta, mutta onko Lauryssens Dalín tapaan sittenkin vain hyvä tarinankertoja? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, sillä teos on kiehtova ja toisinaanhan hyvä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi vain siksi, että se on hyvä tarina. Kirjaa lukiessaan kannattaa pitää mielessä myös Dalín omat sanat: ”Dalí on huijari, joka kertoo aina totuuden.”

 

Maj-Lis Pitkänen (toim.): Kalervo Palsan päiväkirjat : merkintöjä vuosilta 1962-1987 (WSOY 1990)

Suomen omaksi hulluksi taiteilijaneroksi voidaan itseoikeutetusti kutsua kittiläläistä kuva- ja sarjakuvataiteilijaa Kalervo Palsaa. Sekä hänen maalauksensa, jotka kuvasivat ennennäkemättömän rohkeasti alitajuntaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa, että hänen koko epäsovinnainen elämänsä liittävät hänet helposti hullujen nerojen kategoriaan. ”Ihmiset haluavat hullun taiteilijan. Saakoot sen”, hän on todennut ja totisesti eli sen mukaisesti.

Kalervo Palsa syntyi melko köyhiin oloihin Kittilässä maaliskuussa 1947. Nuorimpana poikana hän sai etuoikeuden käydä koulua, mutta piti koulussa opetettuja aineita typerän lapsellisina ja oli jo hyvin nuorena kiinnostunut suurten taiteilijoitten elämästä ja filosofisista kysymyksistä. Hän joutui lapsesta asti näkemään väkivaltaa ja julmuutta, mistä selvitäkseen hän ryhtyi piirtämään. Nuorena miehenä hän seilasi Helsingin kuvataidekoulun ja Kittilän mökkinsä väliä ja eli päihteiden täyttämää elämää. Neljäkymmentävuotiaana hän löytyi kuolleena mökistänsä taideteostensa päälle tuupertuneena.

Palsan pitkäaikainen ystävä Maj-Lis Pitkänen julkaisi taiteilijan päiväkirjat postuumisti Palsan kuoleman jälkeen, sillä niin taiteilija itse oli toivonut. Palsa uskoi saavansa päiväkirjojensa myötä kauan etsimäänsä kuuluisuutta ja halusi niiden avulla toisaalta myös vahvistaa omaperäistä taiteilijalegendaansa.

Päiväkirjat ovat täynnä kiihkoa, kannanottoja ja kirosanoja. Ne sisältävät vasemmistolais-filosofista pohdiskelua, mutta mukana on myös paljon kouluvihaa, runkkausta ja myöhemmin juopottelua ja villiä poikamieselämää. Välillä Palsa hautoo itsemurhaa ja välillä hän on taas maanisen elämänvimman pyörteissä. On todettava, että hän on ollut jo nuorena ikäisekseen poikkeuksellisen lahjakas verbaalisesti, sillä harva pystyy jo 15-vuotiaana näin monipuoliseen ajatteluun ja kielelliseen taidokkuuteen. Palsan päiväkirjoja kannattaisi rohkeasti suositella kouluissa ja kirjastoissa lukemista vieroksuville teinipojille. Jos nämä eivät uppoa, niin sitten eivät mitkään.

 

Marika Helovuo