Turun Kirjamessut 2016 perjantai ja lauantai – palkintoilosta hiljaiseen hetkeen

Nykyisessä kotikaupungissani olen ollut messuilla jo monena vuonna – ensimmäistä kertaa 2007, kun aloitin opiskelut Turun seudulla. Pari viime vuotta on mennyt myös näytteilleasettajan roolissa. Oltuani viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla raportoimassa ohjelmasta päätin, että tänä vuonna sama on tehtävä viimein myös Turussa. Messuosastolla piti päivystää tietysti tälläkin kertaa jonkin verran, ja otin siinä hommassa hoitaakseni sunnuntaivuoron. Tällöin perjantai ja lauantai vapautuivat ohjelman ja keskustelujen seuraamiseen sekä messutunnelman aistimiseen kierrellen, kirjatarjontaa tutkien ja tuttuja moikkaillen. Turun messuja on sanottu sopivan kokoisiksi ja mukavan tunnelmallisiksi, vaikka väkeä on niilläkin välillä tungokseen asti. Ihmismäärä nousi tämän vuoden messuviikonloppuna yhteensä yli 23 000 kävijään.  Tunnelmaa ja tunteita koettiin toki laidasta laitaan.

Black-out poetrya Varsinais-Suomen kirjastojen messuosastolla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Perjantai 30.9.

Ensimmäisen messupäiväni ohjelmassa oli alkuun ohjelmanumerona #pojatkinlukee-kampanjan esittäytyminen Kuisti-lavalla. Sitä ennen pyörähdin Varsinais-Suomen kirjastojen messuosastolla tervehtimässä tuttuja. Repussa painoi heti päivän aluksi yksi kirja, kun pääkirjaston kierrätyskärrystä oli ollut ”pakko” poimia mukaan kirjastolla aamulla pistäytyessä Halldór Laxnessin Salka Valka. Viikko oli ollut minulle pitkä, mutta messuympäristö sähköisti kyllä oloa kuin iso muki kahvia. Silmäilin hieman kirjoja ja sitten siirryin Kuisti-lavan läheisyyteen. Siellä kerkesin vaihtaa muutaman sanan Pojatkin lukee -kampanjan puuhamiehen Mikko Toiviaisen kanssa ennen tämän esiintymistä Kosmos-kustantaja Mikko Aarnen haastateltavana.

Mikko Toiviainen ja Mikko Aarne. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen tiedottajana työskentelevä Mikko Toiviainen (joka tunnetaan sosiaalisessa mediassa Kalenterikarjuna) on omien sanojensa mukaan ”Suomen vanhin teini” ja Aarne julisti tämän heti alkuun myös somekuninkaaksi, sillä Toiviaisella on paljon seuraajia eri sosiaalisen median kanavissa. Tämän takia Toiviaisen ideoima Pojatkin lukee -kampanja lähtikin niin vauhdilla leviämään tämän Instagram-postauksesta, jonka Toiviainen teki saatuaan idean Kosmos-kustantamon väen ollessa lenkillä, esimerkillistä! Liikkuminen siis virkistää ja tuottaa uusia ideoita todistetusti. Toiviainen halusi tehdä jotakin konkreettista nuorten poikien ja miesten lukemisen edistämiseksi, ja tästä lähtökohdasta kampanja syntyi. Tarkoituksena on innostaa myös sidosryhmiä, jotka ovat tekemisissä kirjallisuuden kanssa kirja-alalla ja opetuksessa. Kiinnostuneita on ollut, sillä nyt kampanjalla on yhteensä yli 6 000 seuraajaa eri some-kanavissa.

Toiviainen kertoi myös poikien lukemisen vähenemisen tilastoista ja asialle pohdittiin mahdollisia syitä. Pelejä on syytelty kirjojen lukemisen vähentämisestä, mutta Toiviainen ei syyttelisi niitä, varsinkin kun pelit myös opettavat paljon, esimerkiksi englannin kieltä. Yleisesti syynä lienee se, että kirjat eivät ole läsnä puheenaiheena nuorten maailmassa kuten aiemmin. Pitkiin teksteihin syventymisen vähenemistä on tapahtunut myös mm. somen ja pikaviestinpalvelujen runsaan käytön myötä. Kirja-alan olisi hyvä olla mukana nuorten maailmassa luontevasti niin sosiaalisen median palveluissa, kuten Instagram, Twitter ja Snapchat, mutta myös fyysisissä tiloissa. Viestintää kirjoista pitäisi tehdä nuorten kielellä heitä innostavasti. Hyvä kysymys on myös se, julkaistaanko tarpeeksi kiinnostavia kirjoja? Rajoja nuortenkirjojen ja aikuisten kirjallisuuden välillä voisi hälventää kirjakauppojen ja kirjastojen esillepanoissa. Verkossa olisi hyvä olla näkyvillä enemmän kirjallisuuspalveluita. Toiviainen mainitsi tässä yhteydessä Kirjasammon hyvänä esimerkkinä, mikä luonnollisesti lämmitti mieltäni, ja kirjastoja kehuttiin muutenkin esimerkiksi vinkkilistojen ja teemahyllyjen kokoamisesta. Monet kirjastot ovat keränneet vinkkejä, joissa nuoret itse suosittelevat kirjoja, joista pitävät. Kirjan formaatilla (paperinen vai e-kirja) Toiviainen ei ajatellut olevan väliä, vaan hänestä tärkeintä on löytää itselle sopivin tapa lukea, mistä olen samaa mieltä, sillä moni nuorikin lukee mieluummin paperilta. Lopuksi kerrottiin vielä, että vaikka kampanjan nimessä puhutaan poikien lukemisesta, osallistua saavat kaikki sukupuolet ja kaikenikäiset!

Seuraavaksi henkilökohtaisessa ohjelmassani oli hieman taukoa, jonka jälkeen pressitilassa oli messujen startti. Siellä julkistettiin Runo-Kaarinan voittaja ja Kritiikin punnusten saajat – tietoa messuilla palkituista voi lukea uutisestamme. Starttitilaisuudesta lähdin kiitämään (tai ainakin yrittämään) kohti Agricola-lavaa, jossa nuorempaa väkeä puhutteleva teema jatkui Henri Pulkkisen eli Paperi T:n haastattelun myötä.

Ensimmäisen runokokoelmansa post-alfan edellisenä päivänä julkaissut Paperi T oli kustantajansa, jo edellä mainitun Kosmos-kustantamon Mikko Aarnen haastateltavana. Kun pääsin läpi aulassa olleesta hieman ahdistavasta eri suuntiin vaeltaneiden ihmislaumojen ruuhkasta A-halliin ja lavan eteen, puhuttiin ironiasta, mikä ei ollut varsinaisesti suunnattoman yllättävä aihe (ironiasta puhumisen ironia, jota kommentoin nyt ironisesti, aargh, tästä tulee loputon kehä). Eli siis, Paperi T kertoi pitävänsä ironiasta ”arkielämän läpänheitossa”, mutta totesi myös, että ironian taakse piiloudutaan paljon. Siksi nykymaailmassa on epäselvää, onko joku tosissaan vai ei. Sanojensa takana pitäisi kuitenkin voida seistä.

Paperi T lukee runokirjaansa Post-alfa. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Runokokoelmansa tekoprosessista Paperi T totesi, että ”tää on käyty läpi tää synnytys”, ja selviydytty on. Luova ihminen ”tekee duuninsa”, mutta muille jää määrittely siitä, ”onko se paskaa vai ei.” Kustantaja totesi arvostelujen olleen ensimmäisinä päivinä kuitenkin hyviä. Esineenä kirjaa ei Paperi T:n mukaan saisi haukkua, sillä ulkoasuun oli panostettu paljon ja hänestä siitä tuli mustine sivuineen hieno. Tärkeää oli, että kirjan saisi taitettua ja laitettua taskuun, joten siitä tehtiin tietysti pehmeäkantinen. Seuraavaksi Paperi T luki ääneen runokirjastaan tietysti ”Turku-tekstin”. Lopuksi kerrottiin teoksen ensimmäisen painoksen olevan kustantajalta jo loppu. Tämä on esikoisrunokirjalle todella harvinaista, varsinkin kun painos oli runoteokselle poikkeuksellisen suuri.

Jatkoin Agricola-lavan yleisössä istumista, sillä seuraavaksi jaettiin runoyhdistys Nihil Interit ry:n runouspalkinnot. Runoteospalkinto myönnettiin Pauliina Haasjoen runokokoelmalle Planeetta. Haasjoki kertoi pitävänsä palkintoa arvossa, sillä tiesi sen jakajien todella pohtivan runoutta arvostavasti. Nihil Interitin runotekopalkinnon sai alan ”moniottelija” Leevi Lehto, joka on tehnyt töitä runouden parissa mm. runoilijana, päätoimittajana ja kustantajana. Jakaja sanoi palkinnon olevan eräänlainen elämäntyöpalkinto, johon Lehto totesi, että ”harvemmin se elämä on kenellekään työ.” Nyt Lehdolla on mahdollisuus katsoa myös taaksepäin sitä, mitä hän on urallaan saavuttanut, vaikka vieläkin on asioita, jotka ovat ”sitku” eli vielä tehtävänä.

Puhujana runotekopalkinnon saanut Leevi Lehto, oikealla Pauliina Haasjoki. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Hetken kuluttua A-hallin nurkan Fiore-lavalla keskusteltiin kirjallisuusviennistä, jota olen aiheena itsekin käsitellyt taannoin artikkelissa. Kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck keskusteli teemasta agentuurinsa listoilla olevien kirjailijoiden Salla Simukan ja Maria Turtschaninoffin sekä kirjallisuuden vientikeskus FILIn johtajan Leena Majander-Reenpään kanssa. Simukka on valloittanut jo 52 maata käännöksillään ja Turtschaninoffilla käännöskieliä on nyt 17. Simukka on ollut lisäksi uutisissa laajalti Hollywood-elokuvaprojektinsa ansiosta, ja Turtschaninoffilla iloittavaa on Maresi-kirjan saaman starred review’n myötä.

Salla Simukka, Elina Ahlbäck ja Maria Turtschaninoff. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Aluksi käytiin läpi kirjallisuusviennin periaatteita – kyse on siis kirjojen kustannusoikeuksien myynnistä ulkomaille. Työtä tehdessä näkemyksenä on oltava, että Suomesta tulee maailman paras kirjallisuus. Tavoitteena on moninkertaistaa kirjallisuusvienti ja nostaa se maamme nopeimmin kasvavaksi luovaksi vientialaksi. Tärkein asiantuntijaorganisaatio on tietysti FILI, ja mukana ovat myös mm. Team Finland, Tekes ja kirjallisuusinstituutit. Simukka nostaisi konkreettisessa vientityössä tärkeimmäksi ”ihmistyön”: ihmisten pitäisi kohdata ja löytää jotakin yhteistä. Kun kirjailija on ulkomailla tekemässä vientityötään, hänen on hyvä myös nostaa esiin muita suomalaisia kirjailijoita, sillä siitä on etua lopulta kaikille. Kirjailijoiden verkostoituminen onkin hyvin solidaarista, ja myös muiden teoksia mainitaan ja kehutaan keskusteluissa.

Majander-Reenpään mukaan kirjallisuusvienti on herättänyt viime vuosina niin kiinnostusta ja uusia ajatuksia kuin myyttejäkin. Korostettiin, että kirjallisuusviennillä tarkoitetaan nimenomaan ammattimaista ja pitkäjänteistä toimintaa, jossa viestitään ja ollaan tavoitettavissa sekä valmiina kommunikoimaan myös vieraalla kielellä. Myös kirjailijalle esiintymistaito on vahvasti eduksi. Simukka kertoi, että voimakkaimmpia kokemuksia vientimatkoilla ovat olleet yksittäiset kohtaamiset lukijoiden kanssa. Näitä saattaa jännittää kovasti hänen tapaamisensa, mutta lopulta he saavat kuitenkin sanottua esimerkiksi, että Simukan kirjat ovat parhaita joita he ovat lukeneet. Majander-Reenpään näkemys oli, että kirjapiireissä tutustuu parhaiten kertomalla, mitä on viimeksi lukenut ja kysymällä, mitä toinen luki viimeksi. Turtschaninoffin mielestä vientikoulutuksen järjestäminen kotimaisille kirjailijoille voisi olla tarpeen. Kääntäminen on hyvin olennainen osa kirjallisuusvientiä, ja osaavia kääntäjiä tarvitaan maailmalla. Siksi suomen kielen asema ulkomaisissa yliopistoissa on tärkeä ja asiaan pitäisi kiinnittää huomiota.

Yleisöstä kysyttiin, että miltä tuntuu lukea omaa tekstiään käännettynä? Turtschaninoffin mukaan erityisesti englanninkielisen käännöksen lukeminen tuntuu hänestä ”tosi siistiltä”, ja Simukka nosti esiin, että kääntäminen antaa mahdollisuuden vielä kerran editoida tekstiin mahdollisesti jääneitä virheitä, sillä kääntäjä lukee teoksen kaikkein tarkimmin. Kysyttiin myös kirjallisuusviennin arvosta ja ulkomaiden myyntimääristä. Tällä hetkellä suomalaisesta kirjallisuudesta tehdään käännössopimuksia noin 2 miljoonan euron edestä. Myyntimääriä ja -tuloja ulkomailta on hankala selvittää, sillä kyse on myös liikesalaisuuksista tai kirjailijan henkilökohtaisista tuloista, joita harva lähtee meillä levittelemään.

Samalla lavalla esiintyi haastateltavana seuraavaksi kirjailija Laura Gustafsson, jonka uusi romaani Korpisoturi ilmestyi alkusyksystä. Gustafssonin romaanin päähenkilö Ahma on noin 35-vuotias mies, joka haluaa lähteä asumaan korpeen, koska ”ei jaksa muita ihmisiä.” Nimensä päähenkilö on valinnut petoeläimeltä, joka ei viihdy laumassa. Mukana on myös paljon muita henkilöitä, kuten Pamsu, Linnea ja Kapu. Gustafsson lisäsi haastattelijan listaan Ahman pihapiirissä kulkevan sian, joka on kirjailijan mukaan ollut lukijoiden suosikki ja sen kohtalosta on oltu jopa huolestuneita.

Laura Gustafsson (vasemmalla) haastateltavana. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Yleisenä teemana puhuttiin myös feminismistä, ja Gustafsson kertoi saavansa välillä itsensä kiinni ”epäfeministisyydestä”, vaikka mielestään kuitenkin on feministi. Kirjassa ovat läsnä myös selibaatti ja seksi, vaikka Gustafsson totesikin kirjan ainoan varsinaisen seksikohtauksen kestävän ”jotain puoli riviä.”

Ihmisen ja eläimen suhteesta keskustellessa todettiin, että ihmislajilla on ollut voimakas taipumus eritellä itsensä muista eläimistä, joille voi sitten tehdä mitä vaan. Gustafsson itse ei tätä hyväksy, vaan hän on esimerkiksi vegaani. Haastattelija luetteli kirjasta Ahman varautumistarpeet ravinnon suhteen, ja Gustafsson totesi omaan varautumiseensa hauskasti, että ”mulla on vaan jotain ketsuppia siellä, tää on hirveä häväistys tällaiselle korpikirjailijalle.” Tässä kohtaa voinee todeta, että practise what you preach -periaate ei ehkä ole sovellettavissa kaunokirjallisuuden kirjoittajiin.

Kiinnostavien uutuuksien kirjoittajien esiintymiset jatkuivat Joni Pyysalolla, joka oli kustantajansa Anna-Riikka Carlsonin haastateltavana. Pyysalon uutuusteos Alaska on hänen ensimmäinen romaaninsa, aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lyhytproosaa. Kirjan alaotsikkona on rakkauskirja, ja päähenkilöiden välillä on traaginen ja koskettavakin rakkaustarina, jossa epäillään, onko rakkautta ylipäätään. Romaanissa puhutaan myös muunlaisista rakkauksista maailmassa. Kirjailija itse on asiassa optimisti ja kertoi uskovansa rakkauden olemassaoloon monin eri tavoin!

Joni Pyysalo ja Anna-Riikka Carlson. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Teoksen päähenkilöiden ongelmia ovat muistamattomuus ja tunteettomuus. He kumpikin ovat kuitenkin sivistyneitä, lukeneita ihmisiä. Kirjassa esitetään myös yhteiskunnallista kritiikkiä esimerkiksi deittimaailmaan, talouteen ja politiikkaan liittyen. Myös metafyysistä pohdintaa on paljon. Pyysalo myönsi hänellä olleen kirjoittaessa välillä vedet silmissä, ja kirjassa koetaan suuriakin tunteita, mutta ”onnettomuutta ehkä vähän onnea enemmän.” Proosassa Pyysaloa kiehtoo mahdollisuus harhauttaa lukijaa, ja sitä Alaskassakin tehdään alusta lähtien.

Peter Sandströmiä olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla, mutta Laura Gustafssonin tavoin oma varautumiseni ravinnon suhteen oli jäänyt heikonlaiseksi ja oli pakko lähteä hakemaan pala pizzaa ruokamessuilta… Tauon jälkeen palasin Fiore-lavalle Pajtim Statovcin ollessa paikalla. HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksestaan Kissani Jugoslavia saaneen Statovcin toinen romaani Tiranan sydän oli ilmestynyt jokin aika sitten. Kirjailija pohti ihmisen rooleja – esimerkiksi Tiranan sydämessä hahmo kykykilpailuun osallistuessaan antoi tarinan, jonka kilpailun tuottajat halusivat kuulla, ja hän pääsi tuon tarinan avulla kilpailussa varsin pitkälle. Haastattelija pohti, miksi henkilö varasti ystävänsä tarinan, sillä teko oli tuntunut lukiessa niin ilkeältä. Statovcin mukaan henkilöt oppivat Albaniassa eläessään häpeämään kotimaataan, mihin liittyy se, että päähenkilö ei koe voivansa antaa ihmisille omaa tarinaansa, koska se ei ole tarpeeksi hyvä. Albaniassa pahinta on ollut kasvojensa menettäminen, ja sitä kirjan henkilöt haluavat viimeiseen asti välttää.

Pajtim Statovci (vasemmalla) haastateltavana. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Statovci pohti myös sitä, miksi todellisuutemme rakentuu näkökulmien varaan. ”Media esittelee ihmiset yleensä tietystä näkökulmasta.” Onko vain osa ikiaikaista tarinoiden jatkumoa, että nykyään ihmisen pitää keksiä tietty tarina, jonka kautta esittelee itsensä muille?

Kirjoittamisprosessinsa Statovci kertoi olevan ”kaoottinen”, mutta hänen onnekseen kustannustoimittaja hillitsee ”yltiöpäistä rönsyilyä.” Statovci sanoi menevänsä mielessään jonkinlaiseen tilaan kirjoittaessaan. Siitä huolimatta hän on suunnitellut kirjoittamistaan etukäteen tarkkaan ja kertoi esimerkiksi käyneensä kaikilla uuden kirjansa tapahtumapaikoilla. Statovci ajattelee kohtaukset visuaalisesti ennen kirjoittamista, mikä välittyy myös lukijalle, joka näkee tekstissä kuvatut asiat selkeästi mielessään.

Virolaiskirjailija Rein Raudia ja hänen suomentajaansa Hannu Oittista haastatteli Agricola-lavalla kirjailija Sirpa Kähkönen. Raudin uutta Täydellisen lauseen kuolema -romaania Kähkönen kehui heti alkuun fantastiseksi. Edellisessä Rekonstruktio-kirjassa oli ollut dekkarin elementtejä, mutta sitä ei suoranaisesti voi laskea siihen genreen. Hyvin sujuvasti myös suomea puhuva Raud vitsaili, että joskus vielä ehkä oppii kirjoittamaan romaanin kokonaan dekkarityyliin. Täydellisen lauseen kuolemassa on sekä neuvostoaikaista kieltä että virolaista slangia. Suomentaja Oittinen ei pitänyt kirjaa erityisen hankalana käännettävänä, vaan kääntäminen oli ollut hänelle hyvä kokemus.

Sirpa Kähkönen, Rein Raud ja Hannu Oittinen. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Ihmiset Raudin romaanissa eivät ole vain hyviä tai pahoja – heissä on sävyjä, jotka syntyvät suurten aatteiden puristuksessa. Raudinkaan mielestä ihmiset eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja. Virolaisten suuri enemmistä ei hänen mukaansa ollut vapaustaistelijoita, vaan he häilyivät ”siinä välissä.” Kähkönen toi esiin, että monet tahtovat vain elää ”omaa pientä elämäänsä”, eikä heitä kiinnosta elää niin sanotusti mielenkiintoisia aikoja.

Keskusteltiin myös kirjan nimestä ja sen merkityksestä. Raud sanoi tehneensä mielestään teoksessa selväksi, mikä on se täydellinen lause. Kähkönen kertoi ajatelleensa aikakautta, jolloin ”suurten tarinoiden” puhutaan kuolleen. Raudin mukaan vallankumouksen aikana ihmisen sekä parhaat että pahimmat puolet moninkertaistuvat. Puheenaiheena oli myös Viron suuri kirjailija Jaan Kross, joka on vaikuttanut Kähköseen hyvin paljon. Raud on hyvin erilainen kirjoittaja kuin Kross, mutta myös häntä Kross on onnistunut koskettamaan varsinkin tuotantonsa alkupään teoksilla.

Lauantai 1.10.

Lauantaina siirryttiin lokakuun puolelle. Messuille tullessa huomasi, että väkeä oli edelleen paljon, vaikka perjantain tapaan koululaisryhmiä ei enää lauantain puolella tietysti nähty. Aloitin messupäivän ohjelman Anja Snellmanin haastattelulla hänen uudesta teoksestaan Lähestyminen. Snellmanin vuoteen 2016 on mahtunut muitakin isoja tapahtumia kuin kirjan valmistuminen – hänen esikoisteoksestaan (jonka valtaosa yleisöstä oli viittauskyselyn perusteella lukenut) on kulunut 35 vuotta, Syysprinssi-kirjan pohjalta tehty elokuva on tulossa lokakuun aikana ja Snellmanista on tehty myös muotokuva. Snellman kertoi, ettei aikanaan olisi uskonut, millainen ”initaatio- ja sukupolvikirja” hänen 7 vuoden ajan kirjoittamastaan Sonja O.:sta tulisi.

Uudessa romaanissa puolestaan lähestytään sen nimen mukaisesti moniakin asioita. Snellman on pitkään kirjoittanut Kreikkaan sijoittuvaa kirjaa, mutta koska Välimerellä tapahtuu nyt paljon (pakolaisuuden ja ihmisten laajamittaisen hukkumisen myötä) hän ei pysty nyt menemään aiheeseen sisälle tarpeeksi. Nyt julkaistava teos kuitenkin lähestyy teemaa ja kuvaa myös Snellmanin mielessä jo kauan olleen kirjan valmistumista. Snellman on työskennellyt päihdeklinikalla, jossa hänelle on tullut mieleen ajatus, että toipuva päihteidenkäyttäjä on kuin maahanmuuttaja, sillä tämäkin joutuu opettelemaan elämässään aivan uuden kielen.

Snellmanille Kreikka on toinen kotimaa, jossa hän on kirjoittanut kirjansa Pelon maantieteestä lähtien. Hän on ollut siellä omanlaisensa maahanmuuttaja ja seissyt virastojen jonoissa albaanien ja slovenialaisten välissä. Lähestymisen päähenkilöllä ei ole nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta. Tässä kohtaa havahduin siihen, että vastaava teema on esillä erityisen vahvana monissa tämän syksyn kotimaisissa kirjoissa. Palattiin vielä Kreikasta kirjoittamiseen: Snellmanin mukaan monet kirjoittavat uudesta kotimaastaan liian nopeasti ”muuttoauton perävalojen näkyessä vielä”, ja vasta nyt 25 vuoden jälkeen hän kokee itse olevansa valmis kirjoittamaan Kreikasta.

Siirryin suuresta salista seuraavaksi runohuoneeseen, jossa esiintyi Sammakko-kustantamon runoilijoita. Sammakko viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa ja kustantamo oli ollut edellisenä iltana järjestämässä Turun Dynamo-klubilla koettua kirjailija, toimittaja ja DJ Wladimir Kaminerin Ryssändiskoa. Runoilijoista ensimmäisenä esiintyneen Henry Lehtosen ääni oli diskossa viihtymisen myötä hieman mennyt, mutta hyvin runojen esittäminen kuitenkin sujui. Lehtonen luki uutta runoteostaan, jolla on niin haastava nimi (Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa), ettei kustantajakaan alkupuheenvuorossaan sitä ensin muistanut.

Toisena vuorossa oli esikoisrunoilija Mia Rönkä, joka oli päässyt antamaan luontoa ja ekologisia teemoja käsittelevän Maanalaiset linnut -runoteoksensa Pentti Linkolallekin.

Mia Rönkä lukee runojaan. Kuva: Tuomas Aitonurmi

J. K. Ihalainen on jo pitkän linjan runoilija, ja hänen Sytykkeitä-runokokoelmansa oli kustantajan mukaan tämän ”varmaan neljäskymmenes”. Ihalaisen uuden teoksen painavan kriittiset mutta myös humoristiset runot tekivät minuun erityisen vahvan vaikutuksen.

Harri Hertellillä oli ollut edellisenä päivänä keikka Dynamossa, ja hänen uusi kokoelmansa Maisema ennen sadetta on hänen mukaansa ”suomalaiseksi harvinainen, koska siinä ollaan hyvällä mielellä.” Hänen aiempi materiaalinsa on ollut ”räyhäkkäämpää”, mutta nyt tunnelmassa on havaittavissa isäksi tulemisen vaikutus.

Susinukke Kosola oli ollut edellisiltana tulkkaamassa Wladimir Kamineria ja kertoi olevansa parhaimmillaan kuuden jälkeen illalla, joten nyt olisi luvassa hidasta ja lempeää esiintymistä. Vauhtiin päästyään runoilija kuitenkin totesi innostuneensa nyt sen verran, että hitaus ja lempeys jäivät Avaruuskissojen leikkikalu -kokoelman runojen lukemisesta.

Susinukke Kosola lukee runojaan. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Lopuksi Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen luki vielä suomeksi kääntämästään Bruno K. Öijerin runokokoelmasta Ja yö kuiskasi Annabel Lee pari runoa.

Pirkko Saisio oli haastateltavana Agricola-lavalla, ja kuulijoita oli penkkirivien täydeltä. Saision vastikään ilmestynyt romaani Mies, ja hänen asiansa on saanut jo paljon kiitosta. Kysyttäessä näytelmien kirjoittamisen suhteesta proosaansa Saisio kertoi niiden heijastuvan toisiinsa ja monologi näyttää nyt olevan hänelle luonteva tapa kirjoittaa. Tätä toteuttaa myös uutuuskirja. Draaman konflikti seuraa myös romaaniin, joka tunnetusti syö mitä vaan. Vanhemmiten Saisio on huomannut päätyvänsä runsassanaisempaan proosaan, vaikka luuli kulkevansa toiseen suuntaan.

Pirkko Saisio haastateltavana. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Haastattelija totesi uuden romaanin olevan hyvin rajattu, sillä päähenkilöstä ei tiedetä juuri mitään, ei edes nimeä, ainoastaan tämän salaisuus. Saision mukaan tärkeää on ollut jännitteen rakentaminen ja siinä hän kokee onnistuneensa, jännite pysyy kirjassa loppuun saakka. Romaanin työnimi oli aluksi ollut Syyttömäksi tuomittu – Saisio oli bongannut nimen lehdestä. Lopulta kyseessä on varsin dostojevskilainen tarina rikoksesta ja rangaistuksesta. Saisio esitti lavalla hauskasti myös sisäisen monologin periaatetta. Lopuksi vielä kirjailijan ytimekäs itseluonnehdinta: ”mua kohdellaan vakavikkona, mutta mä itse pidän itseäni humoristina, ehkä mä olen sitten musta humoristi.”

Tämän jälkeen piti kavuta messukeskuksen yläkertaan, jossa esiintyivät Gummeruksen esikoiskirjailijat Minna Rytisalo ja Inkeri Markkula. Haastattelu aloitettiin heidän kirjoittamisensa lähtökohdista. Lukion äidinkielenopettajana työskentelevä Minna Rytisalo kertoi lähteneensä leikkimään ajatuksella siitä, ”osaisinko”. Hän päätti yrittää rakentaa tarinan, jossa on jännite ja eri kertojia, ja aloitti kirjoittamisen kokeita valvoessaan. Inkeri Markkula puolestaan luki malariasta lehtijutun, jonka yhteydessä oli ollut kuva vakavasti sairaasta lapsesta. Hän lähti käsittelemään eriarvoisuuden teemaa kirjoittamalla. Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa -teoksessa päähenkilö on hänen itsensä lailla biologi. Haastattelija totesi luonnontieteilijöitä olevan kirjoissa päähenkilöinä hyvin vähän. Rytisalon on opettajan työssään ollut pakko oppia keskittymään tekemiseensä, sillä hän lukee ja arvioi noin 2 000 tekstiä vuodessa. Rytisalolla on myös aina ollut rakkaus kirjallisuuteen, erityisesti kotimaiseen, ja tämä traditio varmasti myös näkyy hänen omassa tekstissään.

Minna Rytisalo (keskellä) ja Inkeri Markkula (vasemmalla) haastateltavina. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Esikoiskirjailijoiden romaaneja yhdistää aiheena sattuman merkitys elämässä. Markkulan kirjassa malaria näyttää maailman eriarvoisuuden, ja Rytisalon Lempissä leikki ja hetkeen tarttuminen määräävät ihmisten tarinat. Toinen kirjoja yhdistävä aihe on oikeus rakastaa lasta omanaan, vaikka ei olekaan lapsen biologinen ja virallinen vanhempi. Markkulaa oli mietityttänyt se, että inhimillisen tragedian mahdollisuus jäi pois perheen sisästä adoptiota ja avioliittolakia koskevista keskusteluista. Lempissä nainen, jonka tarina on täynnä osattomuutta ja mustuutta, ottaa huollettavakseen lapset, jotka eivät ole tämän omia.

Markkulan romaani syntyi noin 3,5 vuoden aikana. Ensin hän oli kirjoittanut yöllä, ja aloitettuaan luovan kirjoittamisen opinnot hän antoi itselleen luvan kirjoittaa myös päivisin. Rytisalolla kirjoitusprosessi puolestaan oli ollut todella nopea. Vaikka hän kirjoitti pienissä pätkissä, hän sai teoksen ytimen muodostaneen ensimmäinen version valmiiksi muutamassa viikossa. Sen jälkeen hän alkoi lisäillä siihen kohtia, ja kolmannen version Rytisalo lähetti kustantajalle. Kehuja ja ylistäviä arvioita nyt julkaisunsa jälkeen kerännyt kirja ”kasvoi kuin metsä.” Hauska yksityiskohta oli, että Rytisalo oli kirjoittanut iPadilla. Unelma kirjailijaksi tulemisesta oli elänyt molemmilla pitkään, se vaan oli välillä unohtunut vuosiksi muun elämän viedessä. Markkula kertoi alkaneensa itkeä ilosta, kun oli lukenut Turun Sanomissa ilmestyneen positiivisen kritiikin kirjastaan. Teemoista puhuttiin vielä lopuksi hieman; Lapin sota oli Rytisalon teoksessa lopulta vain poikkeusolot aikaansaava ilmiö henkilöiden taustalla.

Saksalainen kirjailija Jenny Erpenbeck oli messujen vuoden 2016 teemamaan ehkä kiinnostavin vieras. Erpenbeckin viime vuonna ilmestynyt kirja Gehen, ging, gegangen on ollut Saksassa bestseller ja herättänyt suurta keskustelua, sillä se käsittelee maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita osuen ajankohtaisimpaan mahdolliseen kohtaan. Erpenbeck sanoi, että teema on tietysti aiemminkin ollut hänen kotimaassaan läsnä, mutta viime vuonna se kasvoi aivan uudenlaiseksi. Hän oli ajatellut, että nimenomaan pakolaisten kokemuksia ja tuntemuksia pitäisi kirjoittaa, koska sitä oli tehty liian vähän. Samalla piti kääntää katse myös itseensä ja ihmisiin ympärillään: miten on mahdollista, että maailmankatsomuksemme ovat niin erilaiset, vaikka elämme samassa ympäristössä.

”Nimi on vain pinta ja tärkeää on nähdä sen alle”, oli kirjailijan vahva näkemys. Monet turvapaikanhakijoista joutuvat valehtelemaan, tai ainakin liioittelemaan, tarinaansa. Tästä teemasta tuli mieleen myös Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Dilemmana Erpenbeckin teoksessa on, että turvapaikanhakija kärsii traumasta, jonka takia käy terapiassa, mutta tervehdyttyään tämä joutuisi karkotetuksi maasta – haluaako silloin edes lopulta tulla terveeksi? Kirjassa on kyse myös muuttumisesta, siitä miten voi käsitellä sitä, mikä on erilaista.

Messujen lauantaipäivän loppuun katsoin vielä kimaran verran varsinaissuomalaista runoutta Runoviikko ry:n järjestämänä. Ensimmäisenä esiintyi Kalle Talonen, jonka Seiniin kirjoitetut runot -kokoelma ilmestyi viime vuonna vasta kirjamessujen jälkeen, joten nyt hän pääsi viimein Turun Kirjamessuille lukemaan runoja teoksestaan. Heti ensimmäisessä luetussa runossa mainittiin kaupunginkirjaston runo-osasto, siitä erityispisteet!

Aulis Lehtisen runot puolestaan käsittelivät identiteettiä ja itsensä etsimistä sekä kuolevaisuuden ymmärtämistä.

Pirkko Soininen turvautui runojensa lukemisessa kirjan sijaan muistivihkoonsa, sillä hänen luopumista käsittelevä uusi kokoelmansa ei ole vielä ilmestynyt, vaan se on tulossa lokakuun aikana.

Pohjanmaalla syntynyt ja sittemmin turkulaistunut Kimmo Leijala kirjoittaa aforistisia runoja, joita ei itse halunnut nyt lukea, sillä niitä pitäisi esittää kokonaisina teoksina, mihin ei tällä kertaa ollut aikaa. Leijala kutsui kanssaan eteen ystävänsä, irakilaisen runoilija Ahmed Zaidanin. Mosulin kaupungista kotoisin oleva Zaidan kertoi runoilijoiden tilanteesta kotipaikassaan – eräs hänen tuttavansa oli tapettu, koska tämä kirjoitti runoja. Tämän jälkeen Zaidan luki sekä englanniksi että äidinkielellään esittämänsä runon, joka oli omistettu hänen Irakissa edelleen elävälle runoilijaystävälleen. Lopuksi pidettiin pieni hiljainen hetki Irakissa kuolleen runoilijan muistolle. Kyseessä oli varmasti viikonlopun pysäyttävin esiintyminen tapahtumassa.

Seuraavana yleisön eteen tuli italialaissyntyinen Diana Mistera, joka luki suomeksi Tommi Parkon kääntämiä runojaan.

Tapani Kinnunen luki yhdeksättä kokoelmaansa Ranskalainen suudelma, joka oli julkistettu paikan päällä aiemmin samana päivänä. Turun Sanomien arvostelu kokoelmasta oli tosin julkaistu jo edellisellä viikolla, mutta ”kriitikot ovatkin edellä aikaansa”, sanoi Kinnunen ja luki sitten runojaan tutun jämäkkään tyyliinsä.

Matinean päätti Helianne Kallio, joka totesi vain, että ”kaikki on selittäneet kauheesti runojaan, mä menen suoraan asiaan”, ja aloitti runojensa esittämisen. Se oli mukavan seesteinen lopetus elämykselliselle matinealle.

Tämän jälkeen oli aika valmistella lähtöä messukeskuksesta siltä päivältä. Olisi ollut mukavaa jäädä kuuntelemaan vielä Sami Liuhdon taudinkuvaa, mutta iltasuunnitelmat painoivat päälle, ja näin yhtyeen keikan onneksi jo aiemmin syksyllä Kumina-tapahtumassa. Seuraavana päivänä oli vielä tiedossa päivystystä messuosastolla. Paljon ehdin nähdä hienoa ja mielenkiintoista ohjelmaa, ja paljon jäi valitettavasti myös näkemättä, koska aika ei voi riittää kaikkeen. Erityisesti harmitti, etten tullut päätyneeksi seuraamaan ohjelmaa tai keskustelua Satakunnan upean näköisellä messuosastolla, josta en hölmöyttäni ottanut edes kuvaa (ohjaankin siis katsomaan Kirsin kirjanurkka -blogin kuvakoostetta messuilta). Monien kirjailijakeskustelujen osalta voi onneksi täydentää puuttuvia katsomalla niitä Helsingin Kirjamessuilla muutaman viikon kuluttua!

Tuomas Aitonurmi 
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo