Fiktiopäivä 15.4.2016
Suomen Kirjastoseuran fiktioryhmän vuosittain järjestämää Fiktiopäivää vietettiin jälleen perjantaina 15. huhtikuuta ja paikkana oli tällä kertaa Keravan kirjasto. Kymmeniä kirjallisuustyötä tekeviä kirjastoammattilaisia oli paikalla koulutuspäivässä, jonka tämän vuoden teemana oli ”kirjallisuus on iloinen asia”, mikä on tietysti monin tavoin erittäin paikkansapitävää. Teema venyikin moneen – puhuttiin sekä humoristisesta kirjallisuudesta ja sen kirjoittamisesta että kirjojen ihmisessä aiheuttamista vahvoista kokemuksista, jotka ovat tietysti elämässä tärkeitä ja siksi iloinen asia.
Fiktioryhmän puheenjohtaja Pirjo Tuomi avasi Fiktiopäivän virallisen ohjelman. Kirjastoseuran fiktioryhmän käynnistämisen jälkeen merkittävänä pyrkimyksenä oli kaunokirjallisuuden tiedonhaun välineiden kehittäminen, ja juuri tällä ajatuksella Kirjasampo-palvelua alettiin tehdä. Pirjo totesi, että sisällöllistä osaamista ja pedagogista työtä kaunokirjallisuuden parissa tarvitaan alallamme edelleen. Kirjasto on ainoa julkinen taidelaitos, jonka tehtävään kuuluu lukemisen ja kirjallisuuden edistäminen – myös aikuisille. Nyt pidetty fiktiopäivä oli eläkkeelle siirtyvän Pirjo Tuomen viimeinen Fiktioryhmän puheenjohtajana. Hän puhui lopuksi vielä siitä, miten nykyajalle ovat tyypillisiä välinearvot. ”Voisiko lukeminen olla vain pelkkä nautinto?” Iloa ja estetiikkaa!
Kaisa Haatanen – Se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa
Kustannuspäällikkö ja kirjailija Kaisa Haatanen oli päivän ensimmäinen esiintyjä. Hän kutsui esityksensä otsikkoa ”työhypoteesiksi”, se on yksi mahdollisuus käsitellä huumoria. Haatasen näkemyksenä oli siis, että useimmiten kun lukija nauraa fiktiolle, hän tulee huomaamattaan nauraneeksi myös itselleen. Poikkeuksiakin tietysti on, esimerkiksi poliittinen satiiri, joka on suorastaan taiteenlaji – vakavaa huumoria, joka kyseenalaistaa vallanpitäjiä. Myös George Orwellin kylmässä satiirissa Haatanen näki olevan omituisella tavalla jotain hauskaa. Yes, Minister -televisiosarjassa yhdistyy poliittinen huumori kohellushuumoriin. Absurdi, surrealistinen huumori (esim. kotimaisessa kirjallisuudessa Ollin pakinat, TV-maailmassa Monty Python) ei myöskään naura itselleen, vaan se perustuu kieleen ja kielen absurdiin pyörittämiseen. Daniil Harms on absurdi humoristi, mutta hän on myös poliittinen. Haatanen totesi huumorissa olevan paljon toisten puolesta loukkaantujia – naurun kohteena oleminen vaatii jotakin, erityisesti intuitiota! Esimerkkinä hänellä oli Neil Hardwickin sarja kehitysvammaisista. Haatanen kirjoitti taannoin pakinan Kotilieteen aiheesta ”bikinikuntoon”. Pointtina siinä oli se, että naistenlehdet ovat nykyisin täynnä puhetta tästä. Myöhemmin hän huomasi Facebookissa, että kolumnista olivat loukkaantuneet sellaiset, joita hän ei tosiaan tarkoittanut sillä loukata.
Haatanen alkoi miettiä kirjoja, jotka ovat naurattaneet ja teki niistä Facebook-kyselyn kavereilleen pohtien sitten, nauretaanko näissä jotain reittiä itselle.
Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille
Naurun kohteena ovat Haatasen mukaan selvästi ”minä ja sinä”. Arthur Dent on ”jokamies”, joka joutuu tuntemattomien, vieraiden ja mahdottomien asioiden eteen kerta toisensa jälkeen.
P. G. Wodehouse – Jeeves-kirjat
Päähenkilönä on hölmö aristokraattinen mies. Kuhnuriklubilla nuoret miehet esim. heittelevät toisiaan kaikella mahdollisella, miespalvelijat ovat hiljainen ja mahdollisimman näkymätön järjen ääni. Huumori perustuu toistoon, kirjoissa ei naureta brittiläiselle yläluokalle vaan se on kohellushuumoria (Haataselle rakkain huumorin laji), osin absurdia ja yllätyksellistä, aina lämmintä. Siinä koheltaja voisi olla kuka tahansa meistä. ”Jokaisella pitäisi olla oma Jeeves”.
Bryson on tietokirjailija, joka on kirjoittanut mm. matkakertomuksiaan ja millaisena amerikkalainen kohtaa Englannin. Hän on kirjoittanut myös n. 700-800 sivuisen kirjan siitä, mitä ihmisen on syytä tietää maailmasta ja maailmankaikkeudesta. Bryson ei piilota itseään tietokirjoissaan – niissä on vahva minäkirjoittaja. Yleisöstä suositeltiin vielä erikseen tämän Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona -kirjaa, josta ovat pitäneet hyvin erilaiset ihmiset.
Kajon kirjoitukset ovat lämmintä huumoria, hän on Haatasen mukaan ”kiltti mies joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään.” Huumori on myös absurdia ja surrealistista.
Erityisesti romaani Liha tottelee kuria sai monta mainintaa, ”ihan varmasti nauretaan itselle.” Kirjassa on esim. dysfunktionaalinen perhe, mutta kyseessä ei ole ilkeä kirja. Supisen voi nähdä Veikko Huovisen seuraajana, erityisesti teoksessa Apatosauruksen maa.
Varsinkin Huovisen novelleissa ääneen nauraminen on helppoa. Tämän tekstit ovat lämmintä ja absurdia huumoria. Huovinen on kirjoittanut todella erilaisia kirjoja.
Haatanen totesi Lipastin ajatusmaailman olevan kuten minun, sinun, meidän. Hän on myös Huovisen hengenheimolaisia.
Tervon huumoria oli hankala määritellä Haatasen työhypoteesiin. Tekniikka, kieli ja lauseiden muoto ovat hänellä olennaisia. Varhaistuotannossa on myös absurdia elementtiä, ei kuitenkaan samaistumisen kohteita ainakaan Haataselle.
Tekstit ovat samastuttavia ja naurun kohteena olemme selkeästi me. ”Osunut kuin piikki monen miehen sydämeen ja sieluun, hauska mutta julma.”
Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Kirja on kehityskertomus lapsuudesta ja nuoruudesta, nauramme omille ja läheisten kokemuksille. Teoksessa on pieni yhteisö, jonka jäsenet ovat universaaleja ja tunnistettavia.
Sue Townsend – Hadrianus Mole -kirjat
Nämä kirjat ovat päiväkirjamuotoisia päähenkilönään älykäs itseriittoinen ja koppava varhaisteini – kukapa ei olisi ollut sellainen tai ainakin tuntenut sellaisia. Viimeisissä kirjoissa mies on tullut jo ”eturauhasvaivojen ikään”. Haatanen itse samastui kirjaan The Woman who went to bed for a year, joka ei ollut niin hauska vaan vakava, mutta toisaalta se oli myös absurdi ja häntä itseään lähellä.
Parvelan mainitsijana olivat erityisesti ”äitityyppiset” ihmiset. Haatanen kuvasi hauskasti, miten Parvela pystyy kirjakauppavierailulla yhdistämään koko perheen!
Hornby on kirjoittanut paljon omasta elämästään: levyistään, Arsenal-fanituksestaan… Romaanit ovat hauskoja, mutta niissä on traaginen ydin.
Naisena olemisen taito on vahvasti omaelämäkerrallinen tietokirja. Se on nykypäivän feminismiä – kertomalla yksityistä kerrotaan maailmasta jotakin merkittävää. Moran kirjoitti tarinan myös romaanin muotoon: Miten minusta tuli tyttö.
Kirjat ovat dekkareita rikollisten näkökulmasta. Eri rikollisporukan jäsenillä on eri tehtävät. Ihmisryöstön käsikirja -teoksessa rikollisjoukolla menee kaikki pieleen, kidnapattu on lapsinero. Hahmoihin kiintyy, kirjat ovat lämpimiä ja rakastettavia sekä kohellushuumoria.
Hannu Raittila
Kirjoittaa hiljaista ”insinöörihuumoria”, jota Haatanen pitää kohellushuumorina: päätetään tehdä jotain kunnolla, mutta mikään ei koskaan mene kuten pitäisi. Lopulta päädytään suorastaan raamatullisiin ongelmiin!
Chick lit -genre
Haatanen halusi kirjoittaa aikuiseksi kasvanutta chick litiä: ”turkey lit”! ”Sitä [kalkkunaa] halutaan vaan kerran vuodessa, jos hyvin käy.” Päähenkilö voisi olla sinä tai minä ja hän haluaa tulla onnelliseksi. Haatanen kirjoitti Meikkipussin pohjalta -kirjassaan itsestään ja toivoi kirjoittavansa samalla yleisemminkin. ”Toivoin, että kertomalla omasta kohdunpoistostani toisin samastuttavaa ja iloa jollekin”.
Karo Hämäläinen – Minäkö hauska? Älä vitsaile!
Seuraavana esiintyi kirjailija ja toimittaja Karo Hämäläinen. Hän ei siis pidä itseään humoristina, ja usein käy niin, että mitä vakavammin kertoo itsestään, sitä enemmän yleisö nauraa. Saman ilmiön hän on huomannut tapahtuvan kirjailija Sinikka Nopolalla. ”Hauska kirjailija” kertoo kirjoissaan siitä, mitä meille tapahtuu, mutta emme uskalla sitä ääneen tunnustaa. Arkielämä ei toimi komedian kaavalla, ja siksi se on hauskaa. Suomalaisen kirjallisuuden klassikot ovat monesti hauskoja, mutta eivät överiksi menevällä tavalla – koomisuus kasvaa vähitellen. Hämäläinen kertoi, miten tapasi juoksulenkillä Kari Hotakaisen, ”kaksi keski-ikäistä mieskirjailijaa tapasivat – luettelivat vaivat ja kävivät kotimaisen kirjallisuuden viimeisimmät kuulumiset läpi”. Tällaista on Hämäläisen mielestä suomalaisen kirjallisuuden perushuumori. Hämäläinen antoi Kaisa Haatasen kirjan lahjaksi äidilleen, ”ei ole kuulunut mitään”, joten hän epäili kirjan uponneen liiankin hyvin.
Hämäläinen puhui Paavo Nurmesta kertovasta, palkitusta ja kehutusta Yksin-romaanistaan – kirjoittaminen ei ollut hauskaa, vaikka kirjan huumoristakin on puhuttu arvioissa. Hän epäili kirjassa kuuluvan kokemuksen äänen ja ylevän sekä alhaisen törmäyttämisen aiheuttavan huumorin, tarkoitus ei ollut kirjoittaa hauskaa teosta.
Urho Kekkonen -kirja puolestaan ”huutaa hauskuutta” kannesta lähtien. Käytössä oli fiktiivisiä (vain kirjailijan päänsisäisiä) lähteitä ja voimakas alhaalta ylöspäin katsova suhde Kekkoseen.
Hämäläinen luki katkelman Mannerheim-tekstistä, jonka kertoja näkee ”johdatusta”, joka vie kohti yleviä saavutuksia, vaikka tapahtumat eivät todellakaan ole yleviä (kuten Mannerheimin erotetuksi tuleminen kadettikoulusta).
Samuli-lastenkirjat kuuluvat Kirjava kukko -sarjaan, jonka kirjat ovat yleensä humoristisia. Hämäläinen inspiroitui niiden kirjoittamiseen Kari Levolan kirjasta. Väärinkäsitys on keskeinen asia lastenkirjallisuudessa. Hämäläinen suosittelee kovasti Daniel Katzia ja kertoi nauraneensa ääneen kohtauksessa, joka alkaa väärinymmärryksestä – sitä ei voi selittää, vaan se pitää itse lukea. Huumori syntyy usein siitä, että lukija tietää enemmän, esimerkiksi ”huonon asian selittäminen hyväksi”. Vakavuus ja tosissaan oleminen on myös hauskaa vierestä seurattuna.
Yleisön jäsen mainitsi Petri Tammisen, joka sanoi ettei pidä vitseistä, mutta tämän kirjat ovat silti hauskoja. Tammisen kirjoissa on ”hiljaista huumoria”. Jari Tervo on onnistunut varhaisessa tuotannossaan saamaan vitsit toimimaan romaanimuodossa. Hämäläinen puhui toiston hauskuudesta, esimerkkinään Pulttibois-sarja. Hän antoi vahvan suosituksen myös Ari Joutsin pakinoille, joita luki ”isomummon luona keinutuolissa”.
Päivän esiintyjiin myös kuulunut Marika Helovuo kysyi Hämäläisen mahdollisesta seuraavasta kirjasta. Hämäläinen kertoi olevansa hänelle harvinaisessa tilanteessa, ettei ole ollut tulossa uutta tekstiä heti edellisen perään. ”Ajatuksia on, että tuohon suuntaan pitäisi mennä” ja ”kirjailijuuden oireet eivät vielä ole riittävän pahoja”, hän kertoi. Hämäläinen pitää Yksin-romaaniaan tähänastisena pääteoksenaan, se oli myös rankka kokemus ja siinä on paljon omakohtaista. ”Voisi kirjoittaa hauskaa raskaan kirjan jälkeen ihan oman mielenterveyteni vuoksi”, hän totesi. Yleisöstä kysyttiin Juhani Ahon Yksin-kirjasta, että onko vaikuttanut nimen valintaan. Hämäläinen kertoi lukeneensa kirjan, mutta ei ole ottanut nimeä suoraan siitä. Hän huomasi vasta jälkikäteen, että Nurmesta on myös kirjoitettu elämäkerta Yksin aikaa vastaan. Hämäläisen kirjan Paavo Nurmea verrattiin Mielensäpahoittajaan, niissä on paljon samaa. Nurmen filosofiset lausahdukset romaanissa, esim. ”se voittaa, joka juoksee nopeimmin” näyttäytyvät myös hauskoina, varsinkin kun ne sanotaan täysin vakavalla naamalla.
Roope Lipasti – Huumori ja kirjoittaminen
Kirjailija Roope Lipasti kertoi seuraavaksi tarkoituksellisemmasta huumorin kirjoittamisesta. Huumori on parhaimmillaan yllättävää – asioita joita ei pitäisi tapahtua. Myös traagisuus on olennaista. Hauska kirja ei voi olla pelkästään huumoria – pitää olla molemmat tasot. Samaa kirjaa voi sekä nauraa että itkeä. Lipasti itse protestoi hieman kuvaansa huumorikirjailijana. Esimerkiksi Perunkirjoitus-kirjassa on hauskoja elementtejä, mutta lopulta on kyse sisarussuhteesta. Linnan juhlat -kirjassa on hauska pintataso, mutta lopulta se on avioeroromaani. Seuraava kirja ”Viimeiset polttarit” on haikea luopumisen kirja. Lipasti luki tulevasta kirjastaan katkelman ja vitsaili sen jälkeen: ”Luin sen vain siksi, että halusin mainostaa uutta kirjaani”, mutta hän analysoi kuitenkin vielä kohtausta ja sitä, mikä tekee siitä hauskan. ”Kun ottaa vitsit pois ja antaa niiden ihmisten sählätä vaan, silloin se muuttuu hauskaksi.”
Lipastilla on kirjailija-Facebook-profiili, johon hän kirjoittaa ”jotain äärimmäisen typerää päivittäin”. Hän on analysoinut myös tykkäysten määriä Facebook-postauksissaan. Ilkeä huumori tai kakkahuumori ei pure kovin moniin, niillä on vain pieni ja vankkumaton tykkääjäjoukko. Lipastin jaetuin ja tykätyin postaus on ”teinin kymmenen käskyä”, johon hän käytti aikaa ”oikeasti minuutti 40 sekuntia”. Hän analysoi sitä: ”lämminhenkinen, tyhjänpäiväinen, mun makuun ällön lässy.” Hänen omasta mielestään todella hauskat jutut eivät saa niin paljon tykkäyksiä…
Lipastin omia suosikkeja ovat arjen sattumukset, joita tapahtuu koko ajan ja joissa on hieman jotain traagista. Myös ”tosi kuiva älykköhuumori” puree, esim. Economist-lehden sivulauseissa olevat ”hyvin kuivat vitsit”. Humoristin ura alkoi toimittajan töiden myötä, ensimmäisestä Ylioppilaslehden jutusta. ”Lapsissa tiivistyvät monet asiat, jotka ovat mukana hyvässä huumorissa”, Lipasti totesi. Pikkulapset ovat usein mukana fyysisessä komediassa. Erityisesti kieli on lapsilla ”loputon hauskuuden lähde.” Tilannekomiikasta voi myös oppia paljon lapsilta. ”Pitää nähdä tapahtumat ja muokata tarinat, että niistä tulee hauskoja.” Lipasti luki esimerkin kirjasta Halkaisukirvesmies.
Toisto huumorin keinona nousi jälleen esiin. Lipasti totesi, että huumorin pitää myös näyttää helpolta. ”Muutaman kerran olen nauttinut huumorin tekemisestä, tai kirjoittamisesta, en yleensä nauti kirjoittamisesta pätkääkään, päinvastoin.” Historioitsijat ovat aina olleet Lipastista hauskoja, ja hän alkoi lopulta kirjoittaa niistä parodiaa, Virtanen-kirjojaan. Hän luki pätkän myös yhdestä näistä kirjoista. Lisäksi Lipasti tekee sarjakuvaa poikansa kanssa. Sitä julkaistaan lehdessä, jonka päätoimittaja Lipasti on, joten sarjakuvassa voi tehdä mitä tahansa. Lipasti lainasi John Cleeseä: huumoria varten mieli tarvitsee avoimen tilan. Se on kiireetön, stressitön, lapsenomainen tila, jossa ei tarvitse pelätä tekevänsä jotain väärää. Luovuudessa on kyse siitä, että luovat ihmiset osaavat vaihtaa ”arkimoodin leikkimoodiin”. Huumori on arjen kääntämistä päälaelleen. Lipasti luki vielä esimerkkinä pakinansa ja käsitteli pakinan rakentamista: aloitus, hullut rinnastukset ja liioittelu.
Marika Helovuon kirjallisuuskoulutus: Kirjallisuus on iloinen asia!
Kirjallisuuskouluttaja Marika Helovuo päätti omassa osuudessaan olla kertomatta hauskoista kirjoista, sillä kirjallisuus tuo iloa, vaikka ei olisikaan humoristista. Helovuo päätti kertoa kirjoista, jotka hänelle itselleen ovat tuoneet kaikkein eniten iloa ja jotka ovat olleet suurimpia elämyksiä, lapsuudesta aikuisuuteen.
Astrid Lindgren - Kultasiskoni
Tämä oli Helovuolle lapsuuden kirjoista se yksi ylitse muiden. Hän kertoi lukeneensa kuvakirjaa vielä ”Viisikko- ja Neiti Etsivä -ahmimisiässäkin”. Kirja kertoo lapsen paosta mielikuvitusmaailmaan pikkusisaruksen synnyttyä. Se on mystinen, surullinen ja hämmentävä lukukokemus lapselle. Lindgren ei jätä käsittelemättä vaikeita asioita, ei lässytä, mutta jättää toivon.
Sergeanne Golon - Angelika-sarja
”Yksi elämäni merkittävimpiä kirjasarjoja”, joka on tuonut Helovuolle myös riemua ja iloa! Hän kertoi rakastaneensa ranskan kieltä pienestä asti. Angelika-sarja on ”höttöistä ja kliseistä viihdettä.” Ne olivat uskaliaita viihdekirjoja sen ajan mittapuulla – sarja alkoi 60-luvulla. Päähenkilö on jumalaisen kaunis, villi ja vapaa. ”Millä tahansa kirjalla voi olla käänteentekevä vaikutus ihmisen elämässä”, siksi hömppääkään ei saa väheksyä! Aikuisten kirjallisuuden ahmiminen lähti Helovuolla liikkeelle Angelikasta.
Helovuon Ranska-innostus näkyy tässäkin valinnassa. Hän luki kirjan lukiossa esitelmää varten. Nykyään tämä olisi Helovuon aution saaren kirja myös siksi, että on paksu kirja. Hän uskoo, että Kurjia voisi kutsua maailman ensimmäiseksi ihmissuhderomaaniksi. Helovuo on lukenut teoksen monta kertaa, eikä sen teho ole hävinnyt edelleenkään.
Helovuo kertoi alkuun isoäitinsä tarinaa: tämä oli 10-vuotias kokiessaan Tampereen tapahtumia vuonna 1918. Kannon kirja kertoo punakaartilaisista kolmen heihin kuuluneen naisen kautta. Kirjassa ei oteta puolia. Helovuo kertoi itkeneensä kirjan viimeisessä kohtauksessa.
Helovuo kertoi järkyttävän tarinan murskanneen sydämen ja tehneen lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti on jäänyt mieleen Ollikaisen lausahdus haastattelussa, että meidän geeneissämme elää edelleen tuolloin koettu pula, siitä on kuitenkin vain kolme sukupolvea. Kolmasosa suomalaisista kuoli tuolloin.
Eeva Kilpi - Perhonen ylittää tien: Kootut runot 1972-2000
Kyseessä on Helovuon suosikkirunoilija – hän ei lue kovin paljoa runoja, mutta rakastaa Kilpeä. ”Maailman viisain nainen” kirjoittaa ymmärrettäviä runoja. Aiheita ovat naiseus, vanheneminen, luonnon kunnioittaminen ja evakkous.
Helovuo päätti esityksensä: ”kirjallisuus on iloinen asia, vaikka itkisi vuolaasti viimeisellä sivulla, ja ehkä juuri siitä syystä.”
Päivän lopuksi Pirjo Tuomi esitteli kirjallisuuteen liittyviä opinnäytetöitä kirjastoalan oppilaitoksissa vuosilta 2015 ja 2016. Monet työt vaikuttivat tarkemmankin tutustumisen arvoisilta. Ammattikorkeakoulujen opinnäytetöitä voi etsiä esimerkiksi Theseus-verkkopalvelusta.
Fiktiopäivän yleisön joukosta raportoi:
Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo
- Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kirjoittaaksesi viestejä.