Kirjailijahaastattelut Viking Amorellan kirjallisuusristeilyllä 10.4.2016

Olin nyt toista kertaa esiintyjänä mukana risteilyllä, jonka teemana on ”laiva on lastattu tarinoilla”. Konsepti on kirjallisuustapahtumalle Suomessa aivan uudenlainen. Tähän mennessä Viking Linen Amorella-laivalla Turun ja Tukholman välillä järjestetyt risteilyt ovat sisältäneet kirjailijoiden haastatteluja ja sähkökirja- sekä kirjastopalvelujen esittelyjä, kirjailijoiden ja lukijoiden tapaamisia sekä kirjallista karaokea! Erityisesti kävijät ovat kehuneet sitä, miten kirjallisuuskeskustelua alan ammattilaisten kanssa pääsee laivalla käymään aivan eri syvyydellä kuin esimerkiksi kirjamessujen hektisessä tunnelmassa. Tunnelma kirjailijoiden ja lukijoiden tapaamisosuudessa on laivalla selvästi rennompi kuin tyypillisessä tapahtumassa, jossa kirjailija on haastateltavana. Tämä juttu referoi risteilyn kirjailijahaastatteluja tuoden lukijoidemme eteen nyt kirjoitetussa muodossa nämä hienot keskustelut, joita aiheena olleista kirjoista laivalla käytiin. Haastattelijana oli matkan risteilyisäntänä toiminut Esa Silander.

Katja Raunio – Käy kaikki toteen (Teos 2015)

Ensimmäisenä haastateltuna oli Katja Raunio, jonka viime vuonna julkaistu romaani on saanut Kalevi Jäntin palkinnon – sitä harvoin jaetaan esikoiskirjalle. ”Sä leikit tässä kirjassa tietyllä tavalla jumalaa”, Esa Silander totesi kirjasta. Raunion mukaan kertojahahmo ajautuu ”hybriksen valtaan” ja näyttää voimaansa lukijalle. Teoksessa tulee esiin kirjailijan valta. Rauniota kiinnosti tarinankerronnan vallankäyttö, jota hän alkoi heijastella kertojahahmoon. Oman kerrontatavan löytäminen oli tärkeää, Raunio eteni se edellä kirjoittaessaan. Käy kaikki toteen -kirjan kirjoittaminen olikin hänelle löytämis- ja oppimiskokemus. Teos liikkuu yliopistomaailmassa ja siinä kuvataan paljon keskusteluja, jotka vaikuttavat filosofisilta, Silander tosin kuvasi niitä myös ”hölynpölyksi”. Keskusteluissa kuvataan valtataisteluja liittyen esim. puheenvuorojen jakamiseen – se mistä puhutaan muuttuu toisarvoiseksi. Henkilöhahmot kipuilevat rooliin päätymisestä, sillä haluaisivat tehdä asiat uudella tavalla. Romaanissa käytetään erilaisia kirjallisia keinoja, juoni ei ole niin olennainen. Kerrontatekniikoiden kokeilu on merkittävässä osassa, kohtauksia esitetään esimerkiksi näytelmän tavoin. Haastattelijan mielestä se oli hauska ratkaisu, kirja on tietynlainen leikki. Raunion mukaan tällainen voi olla myös riskialtista, siitä tulee lukijalle helposti ”kikkailuolo”. Teos-kustantamo julkaisee Silanderin mukaan ”rohkeasti nuorten naisten kirjoja”, ja niissä etsitään myös hyvän maun rajoja, nykyään ei kuitenkaan ehkä voi joutua raastupaan kirjoitusten vuoksi… Raunion kirja menee ”melkein kannibalismin puolelle” yhdessä kohtaa. Kirjailijan mukaan teoksessa oli myös kohtia, joita oli epämiellyttävä kirjoittaa. Television katsominen nuorena on hänen mielestään vaikuttanut paljon kerrontaan. Silander kertoi erityisesti ihastuneensa kirjan loppuun – ”suorastaan niskakarvat pystyyn nostavaa proosaa”.

Laura Paloheimo – Puppiduu (Otava 2016)

Laura Paloheimon uuden kirjan nimenä on Marilyn Monroen tunnetuksi tekemä lausahdus. Haastattelun aluksi todettiin, että chick lit on genrenä Suomessa edelleen uusi. Paloheimon mukaan hänen lukijoissaan on myös 70-vuotiaita miehiä, jotka pitävät hänen huumoristaan! Jo Jane Austen oli aikansa chick lit -kirjailija, ja Helen Fielding kirjoitti kirjansa kunnianosoituksena Austenille. Suomessa tietä ovat raivanneet erityisesti Anni Polva ja Hilja Valtonen, jotka kirjoittivat naisen kasvusta omassa ympäristössään huumorin keinoin – nainen on toimija, eikä vain ota asioita niin kuin ne annetaan. Uusin villitys puolestaan on nyt ”bitch lit”. Paloheimon Puppiduu-kirjan päähenkilö on klassinen chick litin hahmo, sisustussuunnittelija Jane. Paloheimo luottaa huumoriin ja vauhtiin kerronnassaan, kuten elämässäänkin. Eroottinen vapaus ja jännite ovat genressä olennaisia. Paloheimon mukaan naisilla nykypäivän Suomessa on vapaus valita ja oikeus vaatia tasa-arvoista kohtelua. Tätä tuodaan chick litissä esille, genren on tarkoitus myös kasvattaa lukijansa itsetuntoa – miten monella tavalla nainen voi elämänsä elää. Paloheimoa on ärsyttänyt se, että naisia vaaditaan olemaan tässäkin genressä miellyttäviä ja hän on halunnut kirjoittaa myös ikäviä asioita tekeviä hahmoja. Paloheimo itse oli kirjaa kirjoittaessaan hetken munkkiluostarissa, ”munkit näyttävät nykyään samalta kuin DJ:t Helsingissä”! Puppiduun kertomus on myös kasvutarina ja siinä on vakavampiakin sävyjä. Tarinaa voi lukea myös hieman dekkarimaisena. Keskustelua tuli myös Marilynista, siitä mitä hän heijastaa naisena ja miten hänestä ihmisillä ollut kuva oli lopulta vain illuusio. Kaikki kirjallisuuden eri genrejen kirjoittajat ovat vahvasti lukemisen asialla, ja Paloheimokin haluaa saada ihmiset tablettien ruutujen äärestä välillä kirjan pariin.

Paula Havaste – Maan vihat (Gummerus 2015)

Keskushenkilönä Paula Havasteen romaanissa on vahva nainen, kuten muissakin hänen kirjoissaan. Maan vihat on kirjasarjan itsenäinen toinen osa. Kirjassa kirjoitetaan historiaa hieman uusiksi ja se keskittyy piispa Henrikin surmaan. Päähenkilönä on Lallin, kirjassa Larrin, vaimo Kertte. Tämä haluaa suojella miestään ja lupautuu toiselle miehelle vaimoksi lähtien tämän mukaan ulkomaille. Havaste ei voinut hyväksyä sitä, että lähinnä vaimoa syytettiin pahaksi piispa Henrikistä kertovassa legendassa, ja hän halusi kuvata sen, miten kaikkeen olisi mahdollisesti päädytty. Pakanallinen maailma tuntuu nykyihmisestä kiehtovalta – monet pohtivat, ollaanko ennen oltu paremmassa suhteessa luontoon. Nykyihmiselläkin on kuitenkin Havasteen mukaan luontoa koskevia käsityksiä, jotka ovat tulleet hyvin pitkän ajan takaa. Lisäksi jotkut ajattelevat nykyisin löytävänsä luonnosta lääketieteen korvikkeita. Havaste ei halua kannustaa tällaiseen, mutta kuvaa sitä, miten jo 1100-luvulla on ollut keinoja hoitaa – ne ovat olleet aikansa huippulääketiedettä, nykyään on oma lääketieteensä. Havaste hankkii aineistonsa menneiden aikojen kuvausta varten tutkimalla eri kansanperinteitä ja vertailemalla sitä, mikä on niissä samaa. Kirkon ensisijainen tavoite ristiretkien aikaan oli hankkia verorahoja, mitä tehtiin myös sotavoimin. Kirjailija kertoi pitävänsä kirjansa Arimo-hahmosta, koska tämä on niin epämiellyttävä mutta virheineen inhimillinen. Hahmot ovat kirjassa yleisesti ”kauppamiehiä”, varsinkin Arimo. Havasteelle on historiaa tutkiessaan ollut yllätys, miten pieniä nykyiset suuret kaupungit olivat. Silti pieni Turun kyläkin on romaanin Kertelle aivan liian suuri paikka, koska hän ei ollut tottunut olemaan muiden ihmisten ympäröimänä. Myös merimatkat ovat olleet hurjia pienillä ja heiveröisillä veneillä. Kirjassa on mukana myös Birgit, joka on prostituoitu ja ansaitsee rahaa päästäkseen elättämään lapsiaan. Havaste haluaa välittää teostensa myötä erityisesti avarakatseisuutta.

Niina Repo – Kompleksi (Siltala 2016)

Silanderin mukaan Kompleksi on nimensä mukainen kirja. Kollegatkin ovat kuiskailleet Niina Revolle kirjasta, että se on rohkea. Teoksessa on avainromaanin piirteitä, mutta lukijat tulkitsevat omalla tavallaan – mitä mietitään leikistä, joka kirjaan on rakennettu. Kirja todettiin myös mainioksi lukuromaaniksi, mutta se poikkeaa perinteisestä juoniromaanista. Keskuksena on Kompleksi, tiede- ja taidelaitos, jossa on käynnissä yt-neuvottelut. Lisäksi päähenkilöllä on kompleksi itsensä kanssa. Tässäkin kirjassa on rikosromaanin piirteitä – Revon mukaan sellaista on herkullista kirjoittaa, hänhän pääsi kirjoittaessaan tutkimaan katoamistapausta. Silanderin mukaan ”erokeskustelua” kuvataan viiltävästi. Kompleksissa on erilaisia tekstilajeja, mikä on myös osa ”kompleksin” käsitettä. Maailman käsitteleminen kirjoittamalla on kirjassa tärkeässä osassa. Repo on toiminut kirjoittamisen opettajana Turun yliopistossa vuodesta 2009 alkaen, ja hän nauroi oppineensa itsekin nyt kirjoittamaan (toim. huom. Niina Repo julkaisi ensimmäisen kirjansa Pimeä huone vuonna 1993). Myös liiallinen kiltteys on yksi Kompleksin teemoista ja päähenkilö luo itselleen tähän liittyen vastaparin, Tanjan. Henkilöt niin työelämän yt-kierteissä ja aviokriisissä kokevat, etteivät voi vaikuttaa asioihin – samalla pohditaan sitä, miten ihmiset selviytyvät tällaisista asioista. Mikä on mielikuvitusta tai totta, sitä ei lopulta kirjassa kerrota. Teos on saanut paljon arvioita, mutta yllättävän harvassa pohditaan ovia, joiden kuvia kirjassa on toistuvasti. Silanderin mukaan kirjan jälkeen jäi olo, että lukukokemusta täytyy pohtia hetken aikaa.

Teemu Keskisarja – Kirves (Siltala 2015)

Teemu Keskisarjan tietokirja kuvaa kuusi ihmistä kirveellä surmanneen Toivo Harald Koljosen rikosta ja rangaistusta. Keskisarjan mukaan Koljonen oli ”tolkuttoman työläs” päähenkilöksi, koska tämä ei osannut kirjoittaa, joten ei ollut esim. päiväkirjaa tutkittavaksi. Esan mukaan on yllättävää, että Keskisarja on löytänyt tällaisen ihmisen ja tapauksen. Koljonen oli viimeinen suomalainen, joka on teloitettu ns. normaalin suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä. Tapaus on jäänyt paitsioon historiassa, koska se sattui jatkosodan aikaan 1944. Koljonen ei ole samaistuttava eikä kuitenkaan absoluuttisen vastenmielinen ja paha henkilö, joten hänestä ei kirjailijan mukaan saisi aikaan tv-sarjaa. Keskisarja oli törmännyt Koljoseen akateemisessa projektissa ja tämä oli jäänyt mieleen pyörimään ”painajaisena”. Keskisarja halusi myös kokeilla rajojaan: miten paljon lähteitä tällaisesta tapahtumasta voi löytää ja pystyykö niistä kokoamaan kirjaa. Oikeassa maailmassa murhaajat ovat Keskisarjan mukaan usein lähtöisin alaluokkaisista oloista, eivätkä he ole kieroutuneita hyvien perheiden mustia lampaita. Sodassa traumatisoitumista ei voi syyttää Koljosen teosta yksistään. Koljosen tarina on elänyt Huittisilla hyvin vahvana ”kummitustarinana” – kun Keskisarja oli kirjastossa puhumassa, kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälle. Kirja kertoo paljon myös suomalaisesta vankeinhoidosta 1940-luvulla. Suomen historian tyyppipappi on Keskisarjan mielestä armon tuoja, ja he ovat lohduttaneet esimerkiksi vankeja, joiden kanssa muut eivät ole olleet tekemisissä. Nykyaikainen historiankirjoitus on tarinankerrontaa ja lähestyy proosaa – Keskisarja totesi tämän olevan itse asiassa vanha tapa, ja tarinoillahan on tapana olla alku, keskiosa ja loppu. Jos haluaa kirjoille lukijoita, niiden on oltava hyviä luettavia ja selkeää kieltä. Keskisarja uskoo, ettei nykyään ole enää tabuja historiantutkimuksessa: kukaan ei menetä virkaansa, vaikka kirjoittaa arkaluontoisena pidetystä aiheesta.

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo