Helsingin Kirjamessut 2015 perjantai 23.10. ja lauantai 24.10.

Olin tänä vuonna Helsingin Kirjamessuilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Aikaisemmin olin toki vieraillut kotikaupunkini Turun Kirjamessuilla useamman kerran – tänäkin vuonna olin siellä näytteilleasettajan roolissa – mutta Helsingin messuille ei ollut vain tullut lähdettyä. Tällä kertaa kuitenkin päätin, että on aika sivistää itseäni ja lähteä kokemaan astetta suuremmat kirjamessut, tapaamaan alan ihmisiä, ja saisihan siitä kirjoitettua raportin Kirjasampoonkin... Näin siis päädyin viettämään kaksi päivää Suomen kirja-alan vuoden ykköstapahtumassa. Ensi vuonna on ehdottomasti mentävä uudestaan! Niin hienoa oli huomata, kuinka paljon kirjojen, kirjailijoiden ja kirjallisuuden ilmiöiden ympärillä edelleen on parhaimmillaan "pöhinää" ja innostuneita ihmisiä.
 

Näkymä messuille eteläisen sisäänkäynnin suunnasta portailta. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Perjantai 23.10.

Kiirehdin Helsingin Messukeskukselle saavuttuani Pasilaan Turusta vähän ennen kymmentä. Jännitin, ehdinkö ensimmäiseen ohjelmanumeroon ajoissa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun olin akkreditoitunut johonkin tapahtumaan toimittajan roolissa, ja pelkäsin mokaavani jotain sisäänpääsyn yhteydessä... Kaikki meni kuitenkin mallikkaasti, joten tavarat vain lehdistökeskuksen kaappiin ja katsomaan ensimmäistä esiintymistä teemalla "Sateenkaaren kirjo", josta puhuttiin Kullervo-salissa. HLBTQ-aiheisesta kirjallisuudesta olivat keskustelemassa kirjailija Maija Haavisto (paneelin vetäjä), Maria Carole ja Salla Simukka. Elias Koskimies ei ollut päässyt paikalle.

Sateenkaaren kirjo -paneelissa vasemmalta Maria Carole, Salla Simukka ja Maija Haavisto. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Maria Carole totesi heti paneelin alkuun, että hänelle on itsestäänselvyys kirjoittaa teoksiinsa mukaan myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Salla Simukan 13 vuotta sitten ilmestyneet ensimmäiset kirjat olivat ensimmäisiä kotimaisia nuortenkirjoja, joissa ei-heteroseksuaalisuutta käsiteltiin niin positiivisesti. Muissakin kirjoissa toki oli ollut seksuaalivähemmistöön kuuluvia hahmoja. Simukka myöntää nykyään, että hänellä on agenda sisällyttää teoksiinsa näitä hahmoja, niin paljon on määrällisesti vain heteroseksuaalisuutta käsittelevää kirjallisuutta edelleen. Maija Haavisto nosti esiin kliseen, jonka mukaan naiset kirjoittavat homoerotiikkaa, mutta paneelin kirjailijoilla taas hahmoina ovat pääasiassa lesbonaiset. Simukalta olikin kyselty, miksi tämä ei kirjoita miehistä – vastaavaa ei kuitenkaan yleensä kysytä mieskirjailijoilta naisten suhteen. Haaviston Sisimmäinen-kirjassa on hyvin omanlaisensa asetelma, kun parisuhde alkoi siinä heteroseksuaalisena, kunnes toinen osapuoli korjasi sukupuoltaan. Haavisto totesi myös, että "kaikkea ei aina tarvitse määritellä mitenkään." Simukka taas puhui ytimekkäästi kirjoittamisesta: "En koe kirjoittavani niistä, koen kirjoittavani meistä." On siis kirjoitettava juuri ihmisten asioista ja ongelmista, ei enää nimenomaan naisparin ongelmista, vaikka se tuokin toki ylimääräistä jännitettä esim. teini-ikäisiä kuvatessa.

Melko paljon on nuortenkirjallisuutta, jossa homonuoren tarina on selviytymistarina, ja nekin ovat tärkeitä, mutta Carole halusi kirjoittaa ihmisistä, joille suuntautuminen ei ole ongelma, sillä hän tuntee itse paljon sellaisia. Simukka puhui "paremmasta maailmasta", jonka halusi kirjoittaa omiin teoksiinsa. Siitä hän sai myös hieman kritiikkiä, että asiat eivät ole vähemmistön edustajille oikeasti niin helppoja. Simukka on ollut surullinen keskustelusta, joka on saanut ikäviä sävyjä, eikä haluaisi vähemmistöön kuuluvien nuorten joutuvan kuulemaan sellaista. Nyt kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat esillä esim. tv-ohjelmissa, ihmiset kiinnittävät siihen huomiota, eivätkä huomaa valtaosan tarjonnasta olevan kuitenkin edelleen heteroseksuaalisuutta sisältävää, mihin hän viittasi aiemminkin kirjallisuuden osalta. Todettiin myös, että näihin vähemmistöihin kuuluvat hahmot kirjoitetaan helposti joko friikeiksi, pahiksiksi tai ylihyviksi.

Ajatuksia herättäneen ja kymmeniä kuulijoita heti aamusta keränneen paneelin jälkeen kävin tapaamassa ystäviä kahvittelujen merkeissä ja kirjakojuja kierrellen. Sitten oli aika mennä kuuntelemaan Täältä pohjoiseen -kirjan Sentenced-yhtyeestä kirjoittanutta Matti Riekkiä ja 10 vuotta sitten edesmenneen yhtyeen kitaristi Sami Lopakkaa, joka on kirjoittanut bändikokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Marras.

Sibelius-lavalla haastattelussa oikealta Matti Riekki ja Sami Lopakka. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Matti Riekin mukaan Sentencedin tarina oli pakko kertoa, mutta se vaati kypsyttelyä lopulta 10 vuotta yhtyeen lopettamisesta. Lopakan piti myös hieman "pehmitellä" vanhoja bändikavereitaan mukaan: "ei tää nyt varmaan ihan perseestäkään ois." Kirjaprojekti osoittautui terapeuttiseksikin bändin jäsenille, asioista ei ollut aiemmin puhuttu muuta kuin hyvin humalassa... Riekki kertoi monen olettaneen, että kirjaa haastatteluineen on tehty "aivan kännissä", mutta se ei pidä edes paikkaansa. Bändin jäsenet täydensivät muisteluissa toisiaan, joten oli vähintään toisen käden tietoa omista tekemisistään... Riekki totesi: "Sekä musiikissa että sen ulkopuolella, ni eihän tällasta porukkaa oo ollu yhtään missään." Vastaavanlaista yhtyettä ei ole tosiaan ilmestynyt musiikkimaailmaan jälkikäteen, eikä bändiä ole juuri uskallettu coveroidakaan. Lopakka oli yllättynyt, miten paljon laulaja Ville Laihiala oli paljastanut asioita kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa. Lopakalle bändin hajoamiset erilaisten riitojen takia kiertueilla näyttäytyvät hyvin rankkoina muistoina, joita aika ei ole kullannut vieläkään.

Kirjailija Heidi Köngäs oli seuraavaksi Markus Leikolan haastateltavana uudesta romaanistaan Hertta, joka kertoo Hertta Kuusisen elämästä. Aleksis Kivi -lavan edusta oli aivan täynnä yleisöä, joka koostui pääosassa vanhemmasta väestä, heistä joille Hertta Kuusinen oli henkilönä ollut tuttu. Keskustelu on katsottavissa edelleen Ylen sivuilta. Haastattelija Leikola oli "hurahtanut" kirjaan vasta noin 150 sivun jälkeen, ja Köngäs itsekin oli miettinyt, mahtaako kirja tästä aiheesta kiinnostaa ketään. Nyt hänellä oli kuitenkin täysi yleisö. Romaanin tarinaan tihkuu se, että Venäjä ja Neuvostoliitto ovat jatkuvasti läsnä Hertan elämässä. Leikola totesi kirjan henkilöiden kasvavan sisäänpäin, eikä ulospäin. Kirjassa vastavoimana toimii poliisi Riekki, jonka hahmon kirjoittamisesta Köngäs erityisesti piti.

Ehdin katsomaan lopun myös Laura Lindstedtin esiintymisestä. Hänen romaaninsa Oneiron on kerännyt hyvin positiivisia arvioita syksyn aikana. Saapuessani Mika Waltari -lavalle Linstedt luki haastattelija Marko Gustafssonin pyynnöstä katkelmaa teoksestaan.

Laura Lindstedt lukee teostaan Oneiron. Haastattelijana Marko Gustafsson. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Lindstedt kertoi myös kirjoittamisensa "työvälineistä". Tärkein sellainen on tietysti aivot, ja seuraavaksi tulee kynä. Lindstedt nimittäin kertoi, ettei voisi ylipäätään kirjoittaa, jos ei kirjoittaisi käsin päiväkirjaa. Sen avulla hän "tekee itselleen luvan" mennä toisiin maailmoihin, joihin kirjallisuutta luodessa pitää päästä.

Seuraavaksi menin kuuntelemaan, kuinka Rosa Liksom kertoi venäläisen kirjallisuuden suosikeistaan ja keskusteli aiheesta professori Pekka Pesosen kanssa Aleksis Kivi -lavalla. Tallenne keskustelusta on katseltavissa Ylen sivuilla. Liksom on lukenut Dostojevskin Idiootin aikanaan yhdeltä istumalta melkein loppuun, minkä seurauksena päätyi itse kirjoittamaan kirjan melkein yhdeltä istumalta. Edelleenkään hän ei ole lukenut Idioottia loppuun. Seuraavaksi puhuttiin Gogolin Kuolleista sieluista. Liksomin mukaan senkin aikaan Venäjä etsi suuntaa kuten nyt. Ukrainakin on taas pöydällä kuten silloin: Liksom on päätellyt, että mikä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen. Gogolin teoksessa on läsnä mustan huumorin ja arvaamattoman todellisuuden elementti. Liksom vertasi kirjan kuolleiden sielujen ostajaa hauskasti nykypäivän sijoitusneuvojiin. Gogol on Liksomille suuri esikuva ja hän kuvasi Gogolin tekstien ja kerrontatapojen variaatiota mahtavaksi.

Iida Rauma ja Alexandra Salmela olivat myös Marko Gustafssonin haastateltavana myöhemmin Katri Vala -lavalla teemalla "Lahjakas ja ennakkoluuloton x 2".

Kuvassa vasemmalta kirjailijat Alexandra Salmela ja Iida Rauma sekä haastattelija Marko Gustafsson. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Iida Rauman kirjoittaminen lähtee aina liikkeelle teemasta, ei tarinasta. Uudessa Seksistä ja matematiikasta -kirjassa tärkeimpänä teemana on ekologinen kriisi, päähenkilöt "sitten vain puuhastelevat omiaan." Rauman ja Salmelan kirjojen yhteinen nimittäjä oli Gustafssonin mielestä se, ettei ihminen osaa ajatella kuin itseään. Salmela näkee ihmisen heikkona eläimenä, Rauman mielestä taas maailmassa arvostetaan järkeä niin paljon, että ihminen tulee ylimieliseksi. "Ihminen ajattelee, mutta ymmärtääkö?" Salmela totesi, että "jostakin se sankari kuitenkin lopulta nousee." Rauman mielestä koko elämäntapamme on nyt kyseenalainen, joten miten tällaisessa maailmassa voi yrittää elää oikein? Gustafsson oli pyytänyt myös näitä kirjailijoita lukemaan teoksistaan katkelmia. Salmela luki Antisankari-kirjastaan pätkän Meteora-tytön näkökulmasta. Rauma puolestaan luki kirjastaan kohdan, jossa kerrottiin Erika-hahmon tarinaa.

Kuusi tämän vuoden esikoiskirjailijaa oli Aino-salissa kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen haastateltavina. Puttonen kertoi, että kirjailijoiden esiintymisjärjestyksen perusteella heidän kirjojensa teemojen osalta "menemme kauniista kauheaan, ehkä myös rumuuteen." Kirjailijoita pyydettiin kertomaan, keitä he ovat ja mikä on heidän henkinen yhteisönsä. Minna Mikkosen yhteisö muodostui siitä, että hän on kirjailija, kirjoittaja ja kainuulainen. Liisa Rinne kertoi asuneensa nuoruutensa Keravalla. Saara Turunen tulee teatterimaailmasta ja tuntee myös kirjamaailman itselleen kotoisaksi. Pärttyli Rinne kertoi yhteisönsä olevan dramaturgian ja filosofian kautta sanojen ja ajatusten maailmassa. Jari Nissisen lapsuudenkodissa ei ollut taidetta tai kulttuuria lainkaan, nyt hän on kuitenkin päätynyt juuri siihen maailmaan. Esa Mäkinen tuli paikalle myöhemmin, eikä ehtinyt tähän alkuesittelyyn.

Seuraavaksi siirryttiin esikoiskirjoihin. Minna Mikkosen Kivenkerääjät alkoi mielikuvasta, jossa oli poika pudottelemassa veteen kiviä. Hän lähti kuvaamaan, miten lapsi kokee surun ja menetyksen. Mikkonen kertoi olevansa tunnevetoinen kirjoittaja, mutta keskittyvänsä myös kieleen. Liisa Rinne on kirjoittanut omakohtaisen Odotus-kirjan adoptiolapsen elämästä ja identiteetin pohdinnasta. Puttonen kysyi, mistä tulee se tietämisen vimma? Rinne vastasi tähän, että hyvä koti on myös taakka, pystyykö täyttämään odotukset. Saara Turunen vastasi kysymykseen Rakkaudenhirviö-kirjansa päähenkilön feminismistä, että henkilö on fiktiivinen eikä Turunen tiedä, onko tämä feministi, vaikka hän itse sitä onkin. Päähenkilö jää nimettömäksi, sillä Turunen halusi kirjoittaa minä-muodossa ja olisi kokenut nimeämisen jotenkin valheelliseksi. Kotimaa ja suomalaisuus motivoivat Turusta kirjoittaessa eniten, eivät kuitenkaan pahantahtoisessa mielessä. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana -kirja oli messujen aikaan taas valitettavasti ajankohtainen Ruotsissa tapahtuneen koulusurman takia. Teos on kuvaus siitä, miten "mieli alkaa kuvitella yliminämäisiä asioita." Päähenkilön pettymykset ja luisumisen täydentää "vain" kasin saaminen filosofian kokeesta. Henkilön kyky käsitellä pettymyksiä on olematon. Todettiin, että valmiiksi vääristynyt mieli voi saada tukea näkemyksilleen filosofian maailmasta. Esa Mäkisen kirja Totuuskuutio poikkeaa paneelin muista esikoisista selvimmin. Suurin syy kirjan kirjoittamiselle oli Mäkiselle se, että hänestä netti on tärkein maailmaa muuttava voima nyt: miltä näyttäisi diktatuuri netin aikana? "Unohtamisella on hyötyjä, muistamisella on hyötyjä. Missä kulkee raja, mitä on hyvä unohtaa ja mitä muistaa?" Jari Nissiseltä Puttonen kysyi, pitäisikö Paha mieli -kirjan kannessa lukea K-18? Nissinen totesi, että kirja on tosiaan raaka ja raju. Hän halusi kirjoittaa niin, että lukija kokisi fyysisiä tuntemuksia. Hänen päähenkilönsä synty sai inspiraatiota esimerkiksi Nissisen näkemistä nykytaideteoksista, jotka kuvasivat äärimmäistä itsekkyyttä. Henkilö on Nissisen mukaan psykopaatti eikä narsisti, toisin kuin takakannessa todetaan. Tämän mieli on siis paha, siitä tulee kirjan nimi.

Nuoren Voiman Liiton järjestämä Runo-nonstop toi messuille lavarunoutta, kun eri runoilijat lukivat tekstejään yleisön edessä. Tapahtumaa juonsivat Maaria Ylikangas ja Elina Tervonen. Lavarunous on itselleni vielä varsin uusi esitysmuoto, joten tämä oli minulle virkistävä ja hyvin positiivinen kokemus.

Runo-nonstopin juontaja Elina Tervonen ja runoilija Vesa Etelämäki. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Ensimmäisenä esiintyneen Vesa Etelämäen esikoisrunoteos Hikikomori oli syntynyt kuudessa vuodessa. Myös seuraavana esiintynyt Kaija Rantakari luki esikoisteostaan Mikado, jonka runoja hän oli kirjoittanut hyvin kauan, vanhimmat olivat syntyneet 8 vuotta sitten. Virolainen Asko Künnap luki vastikään suomeksi ilmestynyttä Yösi ovat luetut -teostaan, jossa on kuvitusta, sillä hänestä teksti ja kuva "eivät pääse toisistaan". Viron PENin puheenjohtajana toimivan Kätlin Kaldmaan myöskin tänä syksynä suomeksi ilmestyneen Rakkauden aakkoset -kokoelman runot on ensin kirjoitettu englanniksi ja sitten käännetty viroksi. Osa runoista jäi englanniksi, sillä ne eivät olleet käännettävissä. Tähän väliin on hyvä todeta, että virolaiset kirjailijat lukivat runojaan suomeksi, mikä oli hyvin viehättävän kuuloista! Lopuksi esiintyi Miki Liukkonen, jonka piti lukea uusinta kokoelmaansa Raivon historia, mutta hänellä ei ollut sitä mukana, joten hän luki edellistä runoteostaan Elisabet. Jälkimmäisen piti jäädä Liukkosen viimeiseksi runokirjaksi, mutta tämä kirjoittikin sitten seuraavan proosateoksen "harjoitukseksi" Raivon historian. Purkkaa jauhaneen Liukkosen esiintymistä katsellessa piti taas miettiä, onkohan mies tosissaan vai onko kaikki vain hänen luomansa hahmon hämmentävää performanssia...

Päivän eniten odottamani esiintyjä oli lopulta kirjailija Emmi Itäranta, jota haastatteli Marko Gustafsson Katri Vala -lavalla. Itärannan mukaan paineet toisen romaanin kirjoittamiseen olivat kovat, mutta hän totesi itse olevansa lopputulokseen "suhteellisen tyytyväinen", kun puoli vuotta aiemmin hän oli ajatellut vielä, ettei Kudottujen kujien kaupunki tule valmiiksi kirjaksi lainkaan. Englanninkielinen versio romaanista on Itärannalla vielä työn alla ja se saattaa kustannustoimittamisen myötä poiketa hieman suomenkielisestä versiosta, vaikka Itäranta toivoisi ettei näin käy.

Kirjailija Emmi Itäranta ja haastattelija Marko Gustafsson. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Itärannan maailmallakin menestynyt esikoisromaani Teemestarin kirja oli alun perin luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö. Uuden kirjan pääteemana on identiteetti. Jonkun totutun asian pois ottaminen teemana myös jatkuu toisessa romaanissa, jonka uniteema syntyi Itärannan nähtyä lomamatkalla painajaisen. Itärannan mukaan fantasia yleensä kertoo miesten tarinoita, siksi hän on halunnut laittaa kirjojensa päähenkilöiksi nimenomaan naisia.

Fantasia-aiheessa pysyen seuraavaksi olikin hyvä mennä seuraamaan Kuvastaja-palkinnon jakoa. Palkintoa jakaa Suomen Tolkien-seura vuosittain parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle suomalaiselle fantasiakirjalle.

Kuvastaja-palkittu Helena Waris Louhi-lavalla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Pienellä ja sympaattisella Louhi-lavalla jaettu palkinto meni Helena Warikselle jo neljännen kerran ja hän on saanut palkinnon toistaiseksi kaikista kirjoistaan. Waris sai nyt palkinnon romaanistaan Vuori.

Kuvastajan jakamisen jälkeen samassa paikassa kerrottiin vuoden 2017 Worldcon-tapahtumasta, joka järjestetään ensi kertaa Suomessa! Helsingin Messukeskus on tuolloin tapahtumapaikkana järjestyksessään 75. Worldconille. Tapahtumaan pyritään saamaan lähes 1 000 ohjelmanumeroa. Viisipäiväisen ohjelman tarkka ajankohta on 9.–13.8.2017 ja tapahtumalla on viisi kunniavierasta. Paikalle odotetaan tuhansia ihmisiä Suomesta ja maailmalta, mutta Worldconin tunnelman kerrottiin olevan läheinen ja mukava.

Pitkän päivän ja kattavan ohjelman jälkeen oli hyvä poistua odottelemaan seuraavaa päivää messuilla.

Lauantai 24.10.

Lauantaiaamuna ei tarvinnut onneksi enää jännittää toimittajana messuille saapumisen onnistumista. Päivä alkoi itselläni kirjallisuusalan kollegojen tapaamisella, josta lähdin seuraamaan (presidentin ja Jörn Donnerin keskustelua katsomaan menneestä massiivisesta väkijoukosta poiketen) Nuori Aleksis -palkinnon jakoa. Äidinkielen opettajain liiton kokoama lukuraati oli arvioinut edellisvuoden kirjat ja raadin ahkerimmat olivat päässeet loppuraatiin, joka päätti voittajan. Tämä viiden hengen loppuraati oli jakamassa palkintoa, jonka sai Tommi Kinnunen romaanistaan Neljäntienristeys. Matkalla olleen Kinnusen puolesta palkinnon vastaanotti WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson, joka luki Kinnusen kirjeitse lähettämät terveiset, joissa tämä mm. kertoi lahjoittavansa palkintosumman Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastolle. Lisäksi Carlsonia haastateltiin teokseen liittyen ja hän kertoi kustannuspäätöksen syntyneen luettuaan käsikirjoitusta noin sivulle 17 asti, mikä oli hyvin poikkeuksellista.

Suomen Kirjailijaliiton ohjelmaa oli Takauma-lavalla, jossa kirjailija ja kääntäjä Marja-Leena Mikkolaa haastatteli venäläisen runouden kääntämisestä kirjailija Paula Havaste. Mikkolan käännökset venäläisestä runoudesta ovat saaneet palkintoja.

Paula Havaste (vas.) haastattelee Marja-Leena Mikkolaa Takauma-lavalla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Ensin puhuttiin Anna Ahmatovasta. Mikkola kertoi päätyneensä Neuvostoliiton kirjailijaliiton tapahtuman jatkoille, jossa hänelle ojennettiin kasetti Ahmatovan runoista, ja tästä innoitus lähti. Mikkola itse pitää paljon venäjän kielestä, se on hänestä viehättävä. Kääntämisessä täytyy hallita venäläisen runouden poljentorytmi, mitä on vaikea selittää, koska se tulee Mikkolan mukaan sisältä. Myös kulttuurin tuntemusta tarvitaan. Mikkola katsoo erityisesti laulurunouden tekemisen auttaneen käännöstyötä. Osip Mandelstamin ja Boris Pasternakin kääntämisestä hän totesi, että "sit oli vaan pakko jatkaa, kun oli tälle tielle lähtenyt." Mandelstam oli Mikkolan mukaan "harvinaisen sivistynyt runoilija." Pasternakin runoudessa puolestaan "luonto on subjekti." Marina Tsvetajeva puuttuu suomennoksena vielä ns. hopea-ajan nelikosta ja hänen runoudestaan Mikkolalta ilmestyy ensi vuonna laaja käännöskokoelma. Tsvetajeva kirjoitti nuorena Moskovasta, joka silloin oli ja sittemmin hävisi. Tällä oli myös kirjeenvaihtorakkaus Boris Pasternakin kanssa. Mikkola luki haastattelun yhteydessä pätkiä kääntämistään runoteoksista, ja kokonaisuudessaan tämä oli mielestäni Kirjamessujen vaikuttavin esiintyminen, joka sai ainakin itseni kiinnostumaan venäläisestä runoudesta paljon aikaisempaa enemmän.

Seuraavaksi suuntasin dekkarilauantaihin kuuluvaan keskusteluun, jossa aiheena oli politiikka dekkareissa. Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki haastatteli Jyrki Erraa, Kari Häkämiestä, Leena Lehtolaista ja Arttu Tuomista.

Mika Waltari -lavalla vasemmalta kirjailijat Leena Lehtolainen, Arttu Tuominen, Kari Häkämies, Jyrki Erra sekä haastattelija Leena Korsumäki. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Häkämiehen mukaan politiikka on vähän kuin rakkaus: kyse on vallasta ja sen tavoittelusta, ja on helppo luoda dramaattisia tilanteita. Lehtolainen seuraa politiikkaa tarkasti, eikä maailman tilanne ole ainakaan rauhoittumassa. Kunnallispolitiikkaa ei ole kirjallisuudessa juuri käsitelty: se on vielä tuntematon maailma, siksi ei uskalleta tarttua. Aiheesta kirjoittaneelle Tuomiselle on kommentoitu, ettei kirja kiinnosta, jos mukana on kunnallispolitiikkaa. Jyrki Erran mukaan kunnallispolitiikka elää nopeammin, joten sieltä päivänpolttavien aiheiden löytäminen vaatii mielikuvitusta. Politiikasta kirjoittamista käsiteltäessä tuli ilmi, että Lehtolaiselta on tivattu Venäjällä tiukasti, miksi on kirjoittanut kirjoissaan Putinin politiikasta. Häkämies totesi omasta dekkarimaustaan, ettei ole kiinnostunut vakoilukirjallisuudesta eikä teknotrillereistä.

Otavan järjestämän nuortenromaanikilpailun voittajateoksesta Rambo oli kertomassa kirjailija Nadja Sumanen Louhi-lavalla kirjakalliolaisten haastateltavana.

Nadja Sumanen (kesk.) Louhi-lavalla haastateltavana. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Sumanen kertoi julkaisun jälkeen jännittävänsä, miten Rambo nyt pärjää maailmalla. Palkintoa tärkempää hänelle oli tulla ylipäätään julkaistuksi. "Muhun on kertynyt vuosikausia tämmösiä tarinoita", hän sanoi. Edelleen hän kertoi tuntevansa hieman epävarmuutta, löytääkö kirja lukijansa. Tärkeänä teemana Sumasella on ollut, miten vanhempien ongelmat vaikuttavat lapsen elämään. Myös häpeän kokemusta ja siitä selviämistä käsiteltiin kirjassa haastattelijan mielestä hienosti. Sumanen on halunnut kuvata nimenomaan sitä, mitä hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen ihmiselle merkitsee.

Ehdin katsella pienellä Kirjakahvila-lavalla hetken myös professori Matti Klingen haastattelua, jonka teki tämän entinen oppilas, Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Stig-Björn Nyberg. He puhuivat Klingen runojen kirjoittamisesta.

Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Stig-Björn Nyberg (vas.) ja professori Matti Klinge Kirjakahvila-lavalla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Klinge oli kirjoittanut jo lukioiässä runoja, mutta hänen julkaisemansa runot ovat kuitenkin viime vuosina syntyneitä. Leikkimielisesti todettiin, että runojen julkaiseminen on vanhojen herrojen osoitus siitä, että "täällä me vielä olemme, jotakin vielä pyörii siellä."

Hyvin kiinnostava esiintyminen oli vuorossa seuraavaksi: kirjailija Kaari Utrio haastatteli Takauma-lavalla kirjailija JP Koskista, aiheena oli kirjailijan toimeentulo vuoden aikana.

Kirjailijat Kaari Utrio ja JP Koskinen Takauma-lavalla. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Alkuun todettiin Helsingin Kirjamessujen olevan kirjailijoillekin vuoden kohokohta. JP Koskinen on nyt kirjoittanut 20 teosta 10 vuodessa: "pakko tehdä monipuolisesti, jos meinaa pysyä hengissä." Marraskuusta kevättä kohti on hänellä aktiivisinta kirjoitusaikaa, sillä kevät on korjausten ja tarkistusten aikaa, syksy kirjan myynnin aikaa. Syksyn vilkkaus kirjamaailmassa on nimenomaan suomalainen ilmiö, Ruotsissa ja Saksassa ei Utrion mukaan ole samanlaista. Markkinointiteksti kirjasta saatetaan kirjoittaa valmiiksi jopa ennen kuin kirjasta on kirjoitettu merkkiäkään. Koskinen piti vuoden ajan kirjaa kirjoittamisesta ja kirjallisuuden tekemisestä saamistaan ansioista, jotka vaihtelivat runsaasti kuukausittain välillä n. 50 – 5 000 euroa. Lisätöinä kirjallisuuden kirjoittamisen lisäksi kirjailijalla on yleensä kolumneja, jatkokertomuksia, koulu- ja kirjastovierailuja... Valtiovallan näkökulmasta kirjailija on yrittäjä, joka maksaa yrittäjäeläkettä kirjoittamisesta saaduista tuloistaan.

Viimeinen katsomani tapahtuma lauantaina ja koko Kirjamessuilla oli M. A. Castrenin seuran kirjallisuuspalkintojen jako Katri Vala -lavalla.

Kirjailija Sofi Oksanen (vas.), M. A. Castrenin seuran pj. Anne Helttunen (oik. laita) ja seuran kirjallisuuspalkinnoilla palkittuja. Kuva: Tuomas Aitonurmi

Palkinnot on tarkoitettu huomionosoitukseksi ja kannustukseksi uralilaisilla kielillä kirjoittaville kirjailijoille, jotka ovat osallistuneet kansallisen kirjallisuutensa kartuttamiseen ja kirjallisen ilmaisun kehittämiseen äidinkielellään. Palkintoja olivat jakamassa seuran puheenjohtaja Anne Helttunen ja kirjailija Sofi Oksanen.

Helsingin Kirjamessut 2015 täyttivät tapahtumana täysin odotukseni, ja oli ilo kuulla, että myös monien näytteilleasettajien mielestä messut olivat erittäin onnistuneet. Harmi, etten päässyt paikalle vielä torstaina, ja sunnuntaiksi päätin jo etukäteen olla menemättä, sillä voimat olivat matkustelun täyttämän viikon jälkeen lopussa. Messujen perjantai ja lauantai olivat joka tapauksessa täynnä kiinnostavaa ohjelmaa ja hyviä kohtaamisia!

Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo