Marikan kirjajuttuja: Ismail Kadaré – tuleva nobelisti?

Kirjailijaesittely
24.9.2015
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

 

Ismail Kadaré

 


Ismael Kadaré Zürichissä 2002. "Ismail Kadare". Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons 

 

Maantieteelläkin on vaikutuksensa Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Samaan maahan ei ole koskaan jaettu kahta peräkkäistä tunnustusta, vaikka palkinnon ansaitsevia kirjailijoita löytyisi varmasti jokaisesta palkitusta maasta useita muitakin. Palkittujen kirjailijoiden listaa tarkastelemalla voi myös todeta, että toisinaan palkintoraati antaa tunnustuksen muuallekin kuin länsimaihin, vaikka painopiste onkin ollut häpeällisen kallellaan länteen.

Jos pelkkä maantiede painaisi palkintoraadin vaakakupissa tänä vuonna, olisi tunnustuksen mentävä mustaan Afrikkaan. Valtava maanosa on saanut tähän mennessä vain kolme Nobelin kirjallisuuspalkintoa, joista kaksi on myönnetty englanniksi kirjoittaville valkoihoisille eteläafrikkalaisille: vuonna 1991 Nadine Gordimerille ja vuonna 2003 John Maxwell Coetzeelle. Mustaa Afrikkaa edustava nigerialainen Wole Soyinka sai palkinnon parikymmentä vuotta sitten, vuonna 1986. Saattaa siis hyvin olla, että tämän vuoden tunnustus menee vedonlyöntitilastoissakin korkealla keikkuvalle kenialaiselle kikujunkielellä kirjoittavalle Ngũgĩ wa Thiong’olle.

Myös Balkanin niemimaa odottaa toista palkintoaan malttamattomana. Jugoslavialainen Ivo Andrić vei voiton vuonna 1961 ja siitä, mille Balkanin nykyiselle maalle hän kuuluu, kiistellään edelleen. Albaniaan tätä serbokroatiaksi kirjoittanutta kirjailijaa ei ole edes yritetty omia ja piskuinen valtio odottaa omaa palkintoaan, joka saatetaan hyvinkin myöntää Ismail Kadarélle.

Ismail Kadaré'ta voi luonnehtia vanhanaikaiseksi tarinankertojaksi. Hän kirjoittaa haikean surumielisiä ja koskettavia tarinoita karusta ja vuoristoisesta kotimaastaan. Albania näyttäytyy läpi hänen tuotantonsa kovia kokeneena maana, joka on joutunut sotimaan milloin ketäkin vastaan. Kansan syviin riveihin maata moukaroineet sodat ovat jättäneet syvät jäljet ja epäluulon uutta kohtaan. Turvaa ja pysyvyyden tunnetta haetaan ikiaikaisista perinteistä, jotka nykylukijasta näyttävät taikauskoisilta ja julmiltakin. Kadaré kuitenkin ymmärtää kansaansa ja katsoo sitä lempein silmin.

Kadarén esikoisromaani Kuolleen armeijan kenraali ilmestyi vuonna 1963 ja se vie lukijan italialaisen kenraalin mukana Albanian karulle vuoristoseudulle. Toisesta maailmansodasta on kulunut parikymmentä vuotta ja kenraali kumppaneineen on lähtenyt maahan kaivamaan ylös italialaisten sotilaiden maallisia jäännöksiä kotona odottaville omaisille. Karttojen ja paikallisten kaivuujoukkojen kanssa he kulkevat kylästä kylään etsimässä hautapaikkoja ja keräämässä luita kasaan.

Kenraalin tarkat ja säntilliset kartat johdattavat hänet haudalta toiselle ja hän kaivauttaa kymmenien sotilaiden jäännökset esiin. Luiden löytyminen aiheuttaa paikallisissa ärsytystä. Heidän omista kuolleista sotilaistaan ei ole välttämättä jäljellä mitään merkkiä: ei hautaa, ei ristiä, ei mitään. Parhaassa tapauksessa vain yksi surumielinen laulu voi muistuttaa heitä joskus elossa olleesta urhoollisesta sotilaasta. Albania näyttää olevan altavastaajan roolissa myös kuolleiden löytymisessä.

Kenraali saa retkellään hyvin pian huomata, että sodan henkiset haavat arpeutuvat hitaasti. Vaikka tapahtumista on kulunut pari vuosikymmentä, ei Albaniassa entisiin vihollisiin suhtauduta yhtään myötämielisesti. Toisaalta ymmärrystä ei liikene paljon toiseenkaan suuntaan: italialaiset pitävät epäluuloisia ja auttamishaluttomia albanialaisia omituisen jurona kansana, joka ei näytä pääsevän yli menneisyydestä. Länsimainen ylimielisyyskin pilkahtelee silloin tällöin.

Kadaré pohdiskelee uljaassa esikoisromaanissaan ihmisyyttä, kunniaa, vihollisuutta ja veljeyttä monelta eri kantilta. Mikä on ihmiselle kunniakas loppu? Pitäisikö taisteluissa kuolleet jättää lepäämään paikoilleen, vaikka omaiset toivoisivat toisin? Herättääkö hautojen kaivelu henkiin vain vanhat kaunat? Kuka oikeastaan on voittaja ja kuka häviäjä vai onko sodassa sittenkin vain pelkkiä häviäjiä?

Seuraavaksi Kadarélta suomennettiin vuonna 1976 Kivisen kaupungin kronikka. Kirja sijoittuu nyt toisen maailmansodan melskeisiin Albaniassa, jonne sodan alettua ensin ryntäsivät italialaiset, sen jälkeen kreikkalaiset ja viimeisenä vielä saksalaiset. Pieni valtio joutui jälleen isompiensa heittopussiksi, vaikka vastaan yritettiin panna kovasti. Yksi taistelija tuhatta vastaan ei kuitenkaan riittänyt.

Sotaa tarkastellaan Kivisen kaupungin kronikassa pienen pojan silmin ja lapsen näkökulma tuo tarinaan mukaan koskettavuutta ja surumielisyyttä – ja toisaalta myös lapsekasta seikkailunhalua ja maailmankaikkeuden ihmettelyä. Etelä-albanialainen Girokasterin vuoristokylä on tapahtumien keskipisteessä ja kirjan alussa italialaisten miehittämä. Elo on päällisin puolen rauhallista, mutta kyläläiset uskovat noituuden leviävän ja etsivät maailmanlopun merkkejä milloin mistäkin: tulvivasta kellarista, parrakkaasta tytöstä tai silmälasit saaneesta nuoresta miehestä. Kaikki enteet viittaavat taikauskoisen maalaisväestön mielestä siihen, että pahemmat ajat ovat edessä ja kärsimyksiä taas tiedossa.

”Ei ollut helppoa olla lapsi tässä kaupungissa.” toteaa kirjan päähenkilö, noin 10-vuotias nimetön minäkertoja, jota voi hyvin pitää Ismail Kadarén alter egona, onhan hän itse kotoisin samaisesta Girokasterin kylästä. Kyläläiset ovat saaneet pikkupojan pään sekaisin vaahtoamalla pahuudesta ja poika näkee onnettomuuksia kaikkialla. Kuvitellut noituudet äityvät kylässä yhä pahemmiksi ja hysteria leviää.

Sitten alkavat pommitukset ja kaupunkia moukaroidaan joka suunnasta. Viholliset tuovat mukanaan omat tapansa ja tappavat ihmisiä milloin mistäkin syystä. Valloittajat vaihtuvat lopulta niin tiuhaan tahtiin, että vain linnoituksen huipulla liehuva erivärinen lippu kertoo asukkaille vallanvaihdosta. Albanialaiset eivät voi kuin seurata lamaantuneina vierestä, kuinka heidän maataan ja kansaansa taas tuhotaan ja alistetaan.

Pienen pojan traagisen kertomuksen rinnalla Kadaré kuljettaa kylän kronikoitsijan lyhyitä muistiinpanoja tapahtumista. Virallisesta historiakirjoituksesta on riisuttu kaikki ”ylimääräinen”. Kronikoitsija ei kerro yksittäisistä menetyksistä, valloittajien mielivaltaisesta julmuudesta, eikä siitä surusta ja tuskasta, joita tapahtumat kyläläisissä aiheuttavat. Tällä ratkaisullaan Kadaré tuntuu haluavan muistuttaa lukijaa siitä, että lyhyen ja toteavan historiankirjoituksen taakse kätkeytyy on aina valtavan suuria yksilötarinoita ja tunteita.

Ismail Kadaré ammentaa tuotantoonsa elementtejä Albanian rikkaasta kansanperinteestä, myyteistä ja uskomuksista ja vahvimmillaan ikiaikaisten perinteiden voima on hänen kaikkein traagisimmassa teoksessaan Särkynyt huhtikuu (suomennos vuodelta 2006) . Sanotaan, ettei keskinkertaisista kirjoista jää muistijälkeä kuin muutamaksi päiväksi ja loistavatkin kirjat häipyvät ennen pitkää mielestä. Särkynyt huhtikuu on minun muistissani edelleen elävänä, vaikka sen lukemisesta on kulunut jo vuosia. Ovatko jotkut harvat kirjat kuitenkin niin voimakkaita elämyksiä, ettei niiden muisto milloinkaan katoa?

Särkyneessä huhtikuussa siirrytään 1900-luvun alkuun ja Pohjois-Albanian vuoristoylängölle, Kadarélta tuttuihin karuihin maisemiin. Kylien ihmiset noudattavat ikiaikaisia perinteitä ja nk. kanunin laki on perinteistä julmin. Verikostonakin tunnettu päättymätön perinne velvoittaa maksamaan veren verellä. Kirjan päähenkilö Gjorg on tuomittu kostamaan veljensä surma ja tapettuaan syyllisen hän tietää itse joutuvansa surmatuksi. Kuukauden suoja-ajan jälkeen hän on kostoa janoavalle toiselle suvulle vapaata riistaa, eikä verikoston perinteestä ole mahdollista irrottautua oli elämänhalu kuinka suuri tahansa. Suvun kunnia menee kaiken ohi.

Samoille seuduille saapuu kanun-lakien tutkija Bessian Vorps vaimoineen. Vorps suhtautuu verikostoon kuin se olisi jonkinlainen kliininen tutkimuskohde. Hän pyrkii pitämään itsensä viileän analyyttisenä ja ulkopuolisena. Vorpsin nuori vaimo Diana taas näkee tilanteen ihmisten kautta ja verikoston pelkkänä julmana perinteenä, joka aiheuttaa ihmisille valtavaa kärsimystä ja tuskaa. Veljensä surman kostanut Giorg ja Diana kohtaavat sattumalta, eikä mikään ole heidän elämässään enää tapaamisen jälkeen ennallaan.

Särkynyt huhtikuu on synkkääkin synkempi tarina. Lukija seuraa sydän syrjällään oman kuolemantuomionsa allekirjoittanutta Giorgia, jonka elämänhalu alkaa voimistua kuoleman edessä. Kukaan ei voi kuitenkaan tehdä mitään. Ikivanhan perinteen voima jyrää alleen kaiken ja tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti loppua. Toiveikkuus vaihtuu toivottomuuteen ja elämänjano sammuu luotiin. Pysäyttävintä tarinassa on se, että verikosto on edelleen voimissaan joissain Albanian syrjäisimmissä osissa.

Kuolleen armeijan kenraalin, Kivisen kaupungin kronikan ja Särkyneen huhtikuun lisäksi Ismail Kadarélta on suomennettu kaksi teosta. Kolme surulaulua Kosovolle ilmestyi keskellä Balkanin kriisiä, mutta suomeksi tämä eeppisiin mittoihin kasvava pikkuruinen kirja saatiin vasta vuonna 2009. Uusin suomenkielinen Kadaré, trillerimäinen Seuraaja, on vuodelta 2012 ja sitä pitää osata etsiä kirjastojen jännärihyllystä.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon antaminen Ismail Kadarélle olisi ylistys vanhalle kunnon tarinankerronnalle. Kadaré herättää eloon vanhat kansantarinat ja kietoo ne saumattomasti Albanian myöhempiin vaiheisiin. Vaikka maa on ollut suurempien naapureidensa kiistakapulana vuosisatoja ja valloittajat ovat vaihtuneet, ovat albanialaiset onnistuneet säilyttämään omalaatuisuutensa ja tukeutumaan omiin perinteisiinsä – niin hyvässä kuin pahassakin.

Kadaréta on toisinaan syytetty liian läheisestä veljeilystä Albanian kommunistihallinnon ja diktaattori Enver Hoxhan kanssa. On totta, että joskus hän runoili vallanpitäjien mieliksi. Toisaalta Kadaré on todennut, että pysyäkseen hengissä ja saadakseen ylipäätään kirjoittaa hänen oli välillä toteltava. Toisena vaihtoehtona kun olisi ollut teloitusriviin joutuminen. Kirjailijan ja vallanpitäjien välit kuitenkin kiristyivät ja tilanne kävi lopulta kestämättömäksi. Kadaré pakeni ja sai poliittisen turvapaikan Ranskasta, jossa hän on asunut vuodesta 1990. Jos Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään tänä vuonna Kadarélle, saa edellisvuoden voitokas maa Ranska siitä kunniasta myös ripauksen itselleen.

Toimitukselta

Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely
Teemaesittely

Sivut