Helsinki Lit 2015 -festivaaliraportti: lauantai 23.5.

Teema
26.5.2015

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Festivaalin lauantaipäivän ohjelma alkoi kello 11.15 ruotsin kielellä, kun keskustelijoina olivat Lena Andersson ja Jörn Donner. Yleisö sai hupia heti alussa siitä, että Donnerin mielestä kirjailijoiden teosten piti olla pöydällä esillä eri puolilla, ja hän vaihtoi niiden paikkaa. Donner totesi, että heidän pitäisi puhua Ruotsista ja rakkaudesta ja kysyi Anderssonilta, voiko näin tehdä, mihin Andersson vastasi ”ei”, ja yleisöä huvitti jälleen.

Keskustelu kuitenkin alkoi, ja Andersson puhui alkuun Ruotsin viime vaalien tuloksesta sekä tähän liittyen ruotsidemokraattien puolesta ja maahanmuutosta. Donnerin mielestä oli huvittavaa, että Suomessa käydään keskustelua 1 000 pakolaisen ottamisen ongelmista, kun Ruotsissa vastaava luku on 100 000. Donner kysyi, missä tulee raja vastaan pakolaisten ottamisessa esim. Syyriasta, ja Andersson vastasi rajan olevan toki jossain kohtaa, eivät he voi sentään miljoonia ihmisiä lisää maahansa ottaa.

Sitten puheet siirtyivät rakkauteen ja Anderssonin kirjoihin. Donnerin tulkinta tämän romaanista Vailla henkilökohtaista vastuuta (ilm. suomeksi tänä vuonna, kääntäjänä Sanna Manninen) oli, että siinä on ”kiimainen nuori nainen, joka jahtaa halutonta näyttelijää.” Todetiin myös, että romaanissa on jonkinlaista hulluutta ja Donner kuvasi teosta jännittäväksi. Tässä kirjassa sekä sen edeltäjässä, August-palkitussa Omavaltaista menettelyä -romaanissa esiintyvää Esterin hahmoa analysoitiin myös, Andersson itse sanoi pitävänsä hahmosta.

Andersson totesi kirjoittavansa itse vain asioista, joista on kiinnostunut ja joista on jotakin omakohtaista kokemuspohjaa.

Donner kysyi Anderssonilta Suomesta. Tämä on vieraillut Suomessa paljon, mutta ei ehkä haluaisi asua täällä, koska asuu mieluummin maassa jossa voi aina puhua äidinkieltään.

Andersson halusi puhua myös Donnerista ja tarttui tämän kirjoittamaan toteamukseen "pitäisi elää joka hetki kuin viimeinen", ja sanoi olevansa eri mieltä: jokainen hetki pitäisi elää kuin se olisi ensimmäinen.

Lopussa kirjailijat keskustelivat vielä suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta.

Seuraavana vuorossa olivat tanskalainen Jonas T Bengtsson ja jo perjantaina esiintynyt Sofi Oksanen, joka kehui Bengtssonin olevan yksi hänen suosikeistaan nykykirjailijoiden joukossa. Keskustelu käytiin englanniksi.

Bengtsson kertoi olleensa lukijana siten erilainen, että hän luki paljon klassikoita mutta ei juuri tuntenut Tanskan nykykirjallisuutta eikä ollut mukana maan kirjallisessa ”skenessä”, mihin Oksanen totesi samaistuvansa ja kertoi lukeneensa ”vain kuolleita kirjailijoita.” Myös kirjailijana Bengtsson totesi pilke silmäkulmassa olevansa siten epätyypillinen, että hänellä kirjailijaksi ryhtyminen on nostanut varallisuutta, toisin kuin yleensä käy…

Oksanen kehui Bengtssonin tekevän teoksiinsa täydellisiä kohtauksia. Bengtsson totesi suorastaan rakastavansa kohtausta käsitteenä ja epäilee sen tulevan jo lapsuudesta, sillä hänen vanhempansa ovat olleet töissä teatterissa. Bengtsson totesi yleisön kyllästymisen olevan pelottava ajatus kirjoittaessa, ja että monet ratkaisevat tämän lisäämällä kirjoihin verta ja vauhtia, mutta hän itse luottaa juuri kohtausten voimaan; jännitteellä on paljon merkitystä. Hänen mukaansa kukaan ei voi sijoittaa kohtausta rannalle vain siksi, että ranta on miljöönä hieno, vaan takana on oltava jokin muu merkitys.

Oksanen kertoi ajatelleensa, ettei ikinä kirjoittaisi tarinaa jossa on murha. Hän ihaili Virginia Woolfia ja oli sitä mieltä, että tarina pitäisi voida kirjoittaa vaikka täplästä seinässä. Hän totesi sitten, että lopulta kuitenkin hänen kirjoissaan on kuolleita siellä ja täällä…

Kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että monet ajattelivat liikaa muita kirjailijoita kirjoittaessaan. Oksasen mielestä oli tylsää, kun kirjailijat kirjoittavat kirjailijoista tai kirjallisuuden professoreista yliopistomaailmassa. Bengtsson totesi nuorten miesten päätyvän liian usein kirjoittamaan itsestään (luettuaan esim. Hemingwayta): ”minähän juon myös liikaa, enkä osaa puhua tytöille”.

Bengtsson ja Oksanen puhuivat kirjan kirjoittamisen ja elokuvanteon eroista tullen siihen tulokseen, että kirjoittamisessa on enemmän vapauksia, ei tarvitse miettiä budjettia jos haluaa vaikkapa lisää henkilöhahmoja tai tapahtumien sijoittuvan eri maihin.

Lopuksi keskusteltiin tarinan siirtymisestä kirjan muotoon. Jokin asia voi olla kulkenut mielessä kymmeniä vuosia ennen kuin kirjailija ymmärtää, että kyseessä on tarina, jonka voi kertoa. Bengtssonin mukaan mitä pidempään asia on kulkenut mukana, sitä parempi se on lopulta kirjoittaa tarinaksi. Bengtssonin tänä vuonna suomennoksena ilmestyneen Submarino-romaanin (suom. Päivi Kivelä) tarina oli syntynyt alun perin tämän kirjoittaessa käsikirjoitusta lyhytelokuvaan. Oksanen totesi Bengtssonin kirjoittaneen tarinaa mielessään pitkään tietämättään sitä itse. Tämä näkyy Oksasen mukaan tarinan kypsyydessä. Myös kirjojen nimeämisestä oli keskustelua – Oksasen syksyllä ilmestyvän romaanin nimi on Norma, hän totesi olevansa nyt viehtynyt lyhyisiin nimiin.

Lounastauon jälkeen jaettiin ensimmäistä kertaa Jarl Hellemann -palkinto, jonka sai kääntäjä Riina Vuokko Mo Yanin romaanista Viinamaa. Palkinnosta ja muista ehdolla olleista on lisätietoa Kirjasammon uutisessa aiheesta (4.11.2014).

Oksasen ja Bengtssonin puheet kirjailijoista, jotka kirjoittavat kirjailijoista tai itsestään toimivat hauskana aasinsiltana seuraavina esiintyneisiin Märta Tikkaseen ja Juha Itkoseen – he nimittäin puhuivat juuri siitä, mitä on kirjoittaa itsestään tai kirjailijoista yleensä!

Itkonen luki alkuun sitaatin Märta Tikkasen edesmenneeltä aviomieheltä Henrik Tikkaselta.

Sitten siirryttiin 70-luvulle. Tuolloin Tikkasten ja Christer Kihlmanin kirjoja kutsuttiin paljastuskirjallisuudeksi, mistä erityisesti Henrik Tikkanen oli kuulemma ollut vihainen. Itkonen kysyi, miksi juuri suomenruotsalaiset kirjoittivat tällaista kirjallisuutta. Märta Tikkanen totesi, että heidän vähemmistöasemansa oli varmasti osasyynä; heidän tuli tällöin pohdittua enemmän juuriaan ja sukuaan.

Itkonen kertoi kirjoittaneensa Myöhempien aikojen pyhiä -esikoisromaanissaan aiheesta, joka oli kaukana hänen omasta maailmastaan. Toinen kirja Anna minun rakastaa enemmän oli puolestaan hänen mukaansa ”se, jonka olin ajatellut kirjoittavani” ja se oli lähellä hänen omaa elämäänsä. Itkonen luki tuolloin Tikkasia, Kihlmania ja Pentti Saarikoskea. Tikkanen totesi, että ”jos on tarpeeksi henkilökohtaista, se on yleispätevää.” Kun Tikkanen itse aloitti kirjoittamisen, oli hänen mukaansa ”todella rumaa kirjoittaa itsestään”.

Puhetta tuli myös häpeästä, josta Tikkanen kertoi miehensä Henrikin sanoneen, että siitä juuri pitää kirjoittaa.

Viime aikojen kirjallinen tapaus maailmanlaajuisesti on ollut Karl Ove Knausgård, joka on vienyt itsestään kirjoittamisen äärimmilleen. Itkonen ja Tikkanen pohtivat, olisiko vastaanotto ollut näin hyvä, jos vastaavaa kirjallisuutta olisi kirjoittanut nainen. Tikkanen uskoi, ettei olisi. Hänen näkemyksensä on, että yhteiskunnassa kaikki, mitä mies tekee, on suurta. ”Tai roistomaista, joka sekin on suurta”

Julkisuudesta puhuessaan Tikkanen totesi, että hän ja miehensä eivät koskaan riidelleet kirjojensa sisällöstä, mutta niistä kirjoitetuista lehtijutuista saattoi tulla sanomista. Tikkanen on kirjoittanut lastensa vaikeistakin ongelmista, kun lapset olivat itse pyytäneet, että näistä asioista pitää kirjoittaa, jotta ihmiset ymmärtäisivät paremmin. Tärkeintä on, että kaikki on rakkaudella kirjoitettua. Itkonen on ottanut juttuja suoraan poikansa suusta (”jos sellainen aarre ihmettelee maailmaa ja kirjailija istuu vieressä, niin totta kai kirjailija varastaa kaiken”) ja totesi, että jatkossa pojan kasvaessa tämän sanomisten käyttämisestä tulee kuitenkin vaikeampaa. Tikkanen tiivisti, että kirjailijan pitää olla kylmäverinen, muttei kylmäsydäminen.

Tikkanen analysoi omaa tuotantoaan ja parisuhteestaan kirjoittamistaan. Hän totesi, että ”Henrik kirjoitti minusta kauniisti, minä hänestä aika ilkeästi.” Tikkanen luonnehti myös Kuka välittää Doris Mihailovista -kirjaansa synkimmäksi ja pessimistisimmäksi teoksekseen ja kertoi pohtineensa paljon, voiko kirjailija esitellä näin synkkää maailmankuvaa. Hän tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, että synkistäkin aiheista pitää kirjoittaa, jos siitä syntyy hienoa kirjallisuutta.

Myös lukemisen vähenemiseen otettiin kantaa. Tikkanen on huomannut sen lapsenlapsissaan, eivätkä hänen omat poikansakaan juuri lue. Itkosella on juuri poikia, joten hän kertoi miettineensä poikien lukemisen vähenemistä erityisesti. Kirjailijat totesivat kuitenkin, ettei joka asiassa voi olettaa, että lapset toimivat samoin kuin he itse.

Itkonen kysyi, millaiseksi kirjoittaminen muuttuu ikääntymisen myötä, ja Tikkanen totesi, ettei ainakaan helpommaksi, kun itsekritiikki kasvaa entisestään. Pakko on kuitenkin kirjoittaa, ”sitten kun en enää kirjoita, ei kannata elää.” Tikkanen kertoi vuosista, jolloin lapset olivat pieniä, että koki olevansa kuitenkin parempi äiti seuraavana päivänä, vaikka oli kirjoittanut yöllä eikä juuri ehtinyt nukkua, kunhan vain sai kirjoittaa.

Lopuksi oli vielä keskustelua Itkosen Ajo-romaanista, jossa hän kirjoittaa sukuunsa liittyvästä tarinasta.

Seuraavaksi lavalle nousivat Nura Farah ja Nadifa Mohamed, joita haastatteli englanniksi Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski. Somalitaustaisten naiskirjailijoiden kirjat sijoittuivat molemmat Somalian historiaan, 60- ja 80-luvuille. Niitä yhdistävät myös vahvat naishahmot. Aittokoski kysyi, miten he päätyivät kirjoittamaan juuri tällaiset kirjat. Lontoossa asuva Muhamed kertoi, että oli keskustellut isoäitinsä kanssa. Tämä oli hyvin kiinnostava ihminen, sillä oli vammautunut Somaliassa auto-onnettomuudessa eikä voinut paeta maasta silloin kun muut niin tekivät. Oli yleistä, että juuri sairaat ja vanhat jäivät tuolloin taakse, ja Mohamed halusi kertoa heidän tarinansa. Hän kertoi myös tarkemmin hahmoista, jotka esiintyvät romaanissa Kadotettujen hedelmätarha (ilm. suomeksi viime vuonna, kääntänyt Heli Naski).

Farah oli todennut, että jotta hän voisi selittää ihmisille, miksi hän mustana naisena päätyi Suomeen, hänen olisi palattava Somalian historiaan ja siihen, miksi Somalian unelma romahti. Farah totesi olevansa ensimmäinen somalitaustainen maahanmuuttaja, joka kirjoitti ja julkaisi kirjan suomeksi, mutta toivovansa ettei ole viimeinen. Hän halusi tuoda Aavikon tyttärissä esille erityisesti naisten tarinoita lisäten kuitenkin, että toki on hyvä, jos myös somalimiehet alkavat kirjoittaa. Mohamed kertoi kirjoittaneensa ensin miesten maailmasta esim. artikkeleissaan, mutta siirtyneensä sitten kuvaamaan naisia. Hän sanoi, ettei ole varma, ovatko hänen hahmonsa varsinaisesti ihmisinä vahvoja, paitsi katulapsi Deqo. Farah totesi, että poikien merkitystä somaliklaaneissa pidetään hyvin suurena. Hänen mielestään naisten ympärileikkauksista myös somalien itsensä on kirjoitettava ja todettava että se on väärin, eikä ole vain länsimaiden tehtävä muistuttaa asiasta.

Farah kertoi monien Suomen somalien kehuvan häntä rohkeudesta, koska hän uskalsi kirjoittaa kirjansa suomeksi. Jotkut myös kritisoivat häntä, esimerkiksi sukupuolinäkökulman ottamisesta, mistä keskusteleminen kyllästyttää jo Farahia. Mohamed ei ole juuri saanut negatiivista kommentointia kirjoittamisestaan. Hän kertoi kirjoittaneensa niin kuin asiat todella ovat ja tehneensä ensin paljon tutkimusta siitä. Farah kertoi kyselleensä sukulaisiltaan, millaista elämä oikeasti ennen oli, ja myönsi että kirjassa paljon on myös täyttä fiktiota, hänen itsensä keksimää.

Aittokoski kysyi, kiinnostaisiko kirjailijoita mennä joskus paikan päälle Somaliaan kirjoittamaan. Farahia kiinnostaisi mennä Mogadishuun ja kirjoittaa poliittisesta järjestelmästä, joka on siellä hyvin korruptoitunut. Myös Mohamed haluaisi kirjoittaa Mogadishussa, jota pitää hienona paikkana. Kirjailijat totesivat, että Somalimaalla, eli entisellä Pohjois-Somalialla, menee nykyään selvästi paremmin kuin ennen. Somalian asukkailla puolestaan ei ole mahdollisuutta nähdä muuta maailmaa muuten kuin laittoman maahanmuuton kautta.

Farah kertoi pelkäävänsä, että kirjoittaessaan Somaliasta hän vahvistaa länsimaiden saamaa stereotyyppistä kuvaa maasta. Mohamed muistutti, että myös Euroopan historiassa on ollut väkivaltaa ja nykyäänkin ongelmia on, esim. Britanniassa lasten hyväksikäyttö on noussut otsikoihin viime aikoina. Suomen historiasta puhuttaessa Mohamed kertoi huomanneensa, että suomalaiset ovat empaattisempia Somalian kokemuksista kuin monet muut, koska Suomessakin oli rankka sisällissota.

Tulevista kirjoitusprojekteistaan kirjailijat kertoivat sen verran, että Farah on kirjoittamassa ”jostain Suomen ja Somalian väliltä”, Mohamed puolestaan ihmisen menestymisestä uudessa kotipaikassa.

Monikulttuurisella linjalla jatkettiin, kun vuorossa oli Hassan Blasimin tarinan lukemista arabiaksi ja suomeksi. Arabiankielisestä lukemisesta vastasi Blasim itse, suomennoksen lukemisesta aikaisemmin jo esiintynyt Juha Itkonen. Esityksen alkujuontojen aikana yleisöstä esitettiin kritiikkiä siitä, ettei Blasimin teoksen suomentajaa (Sampsa Peltonen) ensin mainittu alustuksessa lainkaan.

Blasim piti ennen tekstien lukemista varsin teräväsanaisen puheenvuoron pääosin englanniksi, hieman myös suomeksi. Hän oli huvittunut siitä, että hänet oli kutsuttu vain lukemaan arabiaksi tarinaansa eikä häntä haastateltu ja kyselty millaista on elää Suomessa ja miten hän päätyi tänne, mikä ulkomaisia medioita yleensä puolestaan kiinnostaa. Hän kritisoi jonkin verran suomalaisia medioita siitä, etteivät ne olleet kiinnostuneet hänestä ja hänen kirjoituksistaan ennen kuin huomiota alkoi tulla ulkomaisessa lehdistössä. Nyt Blasimista oli kuitenkin tullut ”hyvä mamu”.

Blasim puhui myös arabian kielestä, ja miten se nähdään vain muslimien uskonnollisena kielenä: bussissa vanha nainen oli kysynyt häneltä, lukeeko hän Koraania, ja Blasim oli todennut, että ei vaan Kafkaa. Yleisöllä oli tässä kohtaa hauskaa.

Blasim esitti kritiikkiä myös siitä, että Irakin asioista pyydetään puhumaan vain kantasuomalaisia asiantuntijoilta eikä sieltä päin kotoisin olevia maahanmuuttajia, ja epäili syynä tähän olevan maahanmuuttajien kielitaidon.

Sitten päästiin itse tekstikatkelmien lukemiseen. Luettu tarina oli Blasimin ensimmäisestä suomennetusta novellikokoelmasta Vapaudenaukion mielipuoli.

Festivaalin viimeiset esiintyjät olivat muusikko-kirjailijat Emma Hooper ja Maija Vilkkumaa, keskustelu käytiin englanniksi. Vilkkumaalta ilmestyi 2013 hänen esikoisromaaninsa Nainen katolla. Hooperin kirja Etta ja Otto ja Russel ja James ilmestyi juuri suomeksi (kääntäjänä Sari Karhulahti). Kanadasta kotoisin oleva, nykyisin Iso-Britanniassa asuva Hooper oli käynyt Suomessa ennenkin ja sanoi sen muistuttavan Kanadaa. Vilkkumaa vitsaili, että Suomi ja Kanada ovat rinnakkaistodellisuuksia, joissa hän ja Hooper ovat toistensa vastineita.

Hooperin romaani on käännetty jo 18 kielelle ja hänestä oli outoa, että se on käännetty esim. suomeksi ja vietnamiksi, joita hän ei osaa yhtään, kirjojen kannessa vain on hänen nimensä. Hooper kertoi, että se seutu Kanadassa, josta hän kirjoittaa romaanissaan, on hänen mielestään ”niin tylsä, että se on hieno”.

Vilkkumaa ja Hooper keskustelivat tietysti muusikkouden ja kirjailijuuden yhdistämisestä. Hooper pitää hienona sitä, että jos kirjoittaminen ei tunnu sujuvan, voi mennä soittamaan musiikkia. Vilkkumaa totesi vanhan sanonnan mukaan, että on hyvä, ettei ole pannut kaikkia munia samaan koriin. Musiikki on Hooperilla vaikuttanut myös kirjan nimeen, siinä on selvä rytmi.

Vilkkumaa kertoi kokevansa, että musiikkiinsa sanoja kirjoittaessaan melodia ja rytmi vain saavat ne sanat hänestä ulos, mitä hän demonstroi Ei-kappaleensa alkua hyräilemällä. Romaanin kirjoittaminen oli hänelle paljon vaikeampaa, kun siihen ei suoraan liittynyt musiikkia. Hooper totesi kuuntelevansa myös proosaa kirjoittaessaan paljon musiikkia.

Hooper sanoi kirjoittavansa mielellään niin, ettei aloittaessaan tiedä, mihin teksti tulee viemään. Hän ei esimerkiksi suunnitellut kirjaansa puhuvaa kojoottia, se vain ilmestyi siihen. Hooper kertoi myös kirjoittamisensa alkavan paikasta, johon se sijoittuu. Vilkkumaan mukaan Hooperin romaanin maailma on kaunis, mutta syvemmälle nähdessä sieltä löytyy vaikeuksia, surua ja tragediaa. Hooperin mukaan näin se toimii oikeissa ihmissuhteissakin, varsinkin kun ne ovat kestäneet hyvin kauan. Naisen ja miehen roolit myös käännetään kirjassa ympäri. Todettiin, että ihminen ei vietä paljoa aikaa nykyisyydessä, vaan jatkuvasti pohditaan mennyttä tai tulevaa. Vilkkumaa muisti Monika Fagerholmin sanoneen joskus, että jokaisen meistä sisällä on myös aikuisena edelleen se pieni tyttö tai poika. Mukanamme ovat edelleen menneisyyden versiot itsestämme.

Lopuksi Emma Hooper esitti yhden kappaleensa lainaksi saadun ukulelen säestyksellä. Yleisö sai ajoittain liittyä mukaan viheltäen ja laulaen mukana.

Näin Helsinki Lit 2015 oli tullut päätökseensä. Yleisesti ottaen tapahtuman jälkeen saattoi todeta, että ohjelma oli ollut täynnä kiinnostavia keskusteluja, jotka innostivat varmasti kuulijoita lukemaan aiheena olleita kirjoja. Itse suurena musiikin ystävänä olin tietysti iloinen, että festivaaliin sisältyi myös musiikkiesityksiä perjantaina puolituntisen konsertin verran ja lauantaina Hooperin esittämän kappaleen muodossa. Ainut kuulemani kritiikki tapahtumasta koski kääntäjien unohtamista kirjailijoiden teoksista puhuttaessa, mikä on kyllä huomionarvoinen asia, kun festivaali on kansainvälinen ja käsittelee paljon juuri käännöskirjallisuutta. Palautetta tästä onkin kuulemma välitetty tapahtuman järjestäjille.

Loppujuonnossa ohjelmajohtaja Philip Teir kertoi, että festivaali saa jatkoa myös ensi vuonna, mikä oli mahtava uutinen. Suomeen on todella tervetullut pysyvästikin tällainen tapahtuma, joissa saa kuunnella kirjailijoita keskustelemassa rauhassa ilman tavanomaista messujen hälinää ja tiukkaa aikataulua. Nyt keskustelut laajenivat monesti kirjailijoiden teoksista myös niiden takana oleviin suuriin teemoihin ja syvälliseen pohdintaan. Käännöskirjallisuuden viime aikoina heikenneille markkinoille tapahtuma on joka tapauksessa hieno kädenojennus. Näin maailmankirjallisuus tulee lähemmäksi suomalaista lukijaa ja laajentaa käsitystämme tämän hetken maailmasta.

 

Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo

Festivaalin perjantaipäivän raportti Kirjasammossa