Raportti: Fiktiopäivä 17.4.2015

Suomen kirjastoseuran järjestämää fiktiopäivää vietettiin Tampereella perjantaina 17.4.2015. Tämä raportti päivästä perustuu paikalla olleen Kirjasammon toimittajan omiin muistiinpanoihin.

 

Ensimmäisenä ohjelmanumerona nähtiin diaesityksenä fiktioryhmän puheenjohtajana toimivan, Oulun ammattikorkeakoulun kirjastoalan koulutusohjelmassa opettavan Pirjo Tuomen oppilaiden tekemä hauska kirjavinkkaus teemalla ”romantiikkaa miehille”. Vinkkauksessa päästiin arvuuttelemaan rakkausromaanien mieshahmoja ja lähestyttiin kirjallisuudenlajia muutenkin miesnäkökulmasta. Erityisesti jäi mieleen termi ”testosteromantiikka”.

Tunteita ja toimintaa – kurkistus chick lit -kirjojen maailmaan

Päivän ensimmäisenä esiintyjänä oli kirjailija Laura Paloheimo, joka puhui chick lit -genrestä.

Paloheimo totesi, että lajityypin henkilöhahmojen kirjo on laajentunut, eivätkä hahmot enää ole vain kaupunkiympäristössä eläviä nuoria naisia.

Genren merkittävimpiä tekijöitä Suomessa on ollut Tuija Lehtinen.

Chick litin todettiin olevan myös tyttökirjojen amerikanserkku. Genre hakee vaikutteensa popkulttuurista ja uuden median maailmasta. Päinvastoin kuin yleensä aloittevia kirjoittajia neuvotaan, chick lit on tarkasti aikaansa sidottua. Kyse on ensisijaisesti päähenkilön oman äänen löytämisestä!

Esille tuli käsite ”turvallinen maailma” – kirjoissa ei käsitellä suuria uhkia tai vaikeita aiheita, mutta niiden maailma ei kuitenkaan ole naiivi tai lapsekas. Asioita ei vatvota, selitetä eikä teoretisoida. Tässä kohtaa Paloheimo paljasti, että esityksen otsikon lainaus ”tunteita ja toimintaa” on peräisin hänen kustannustoimittajaltaan.

Paloheimo kärjisti hauskasti myös stereotypian genren kirjoittajista: ”Kaikki chick lit -kirjailijat on bimboja, niin kuin kaikki dekkarikirjailijat on murhaajia.”

Pitkäksi venähtäneen nuoruuden ilmiö nousi esille rakkausromaaneissa 2000-luvun alussa. ”Voi kun olis jotain, mut kun luonne on tietty ja asenne on tietty.” Erityisesti Bridget Jonesin päiväkirjat olivat tästä esimerkkinä.

Ymmärrys chick litiä kohtaan tuntuu lisääntyneen viime vuosina. Paloheimo pohdiskeli, johtuisiko tämä siitä, että menestymisen pakosta on päästettävä irti, kun taloudessa menee huonosti? Tämä tekee helpommaksi tuoda esille omaa epätäydellisyyttään. Chick lit rikkoo tyttökirjan perinnettä. Feministiseksi näkökulmaksi voisi nostaa sen, että päähenkilöt ovat toimijan roolissa seksuaalisessa elämässään – toisin kuin harlekiineissa… Ei suostuta häpeämään!

Suomineito seikkailee -teeman yhteydessä mainittiin kirjailijoista Sari Luhtanen ja Pia Heikkilä sekä Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaara -kirja.

Vakavampiakin näkökulmia genressä otetaan. Esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjoissa sellaisena voi nähdä arvottomuuden tunteen täyttämisen shoppailulla.

Muotia ja kotoisia tunnelmia -teemaa edustaa puolestaan teoksissaan kirjailija Veera Vaahtera.

Paloheimo totesi, että on tärkeää luoda maailmoja, joita ei oikeasti ole olemassa, joissa asiat menevät aina lopulta hyvin.

Kaveriperheestä hyvänä esimerkkinä oli mm. Will & Grace -sarja. Teemoina vastaavissa kirjoissa ja sarjoissa ovat suvaitsevaisuus ja kasvu – vanhempien toiveet ja kasvatus tulevat kuitenkin vahvasti läpi kaupungissa elävien hahmojen elämässä, kun välillä vanhemmat tulevat vierailulle, mikä aiheuttaa erinäisiä konflikteja...

Candace Bushnellin Sinkkuelämää oli sarkastinen ja totuudenmukainen – TV-sarja muodostui hyvin erilaiseksi kuin kirja, siitä tuli viihdettä jossa vapaus oli olennaisessa osassa. Toisella puolella maailmaa tästä teemasta voi puolestaan tulla satua: Rajaa Alsanean Riadin tytöt on eräänlainen Sinkkuelämää Saudi-Arabiassa.

Chick litiä tarkasteltaessa feministisen tutkimuksen kautta voi todeta, että genreä kirjoittavaa naista yritetään vähätellä ja ”pienentää pois”. Herää kysymys: mistä nainen saa kirjoittaa? Paloheimon omissa kirjoissa hänelle on tärkeää, että sankaritar tekee jotain, koska haluaa!

Seuraavaksi tulevat granny lit ja seniorikirjat?! Virginia Ironside on tästä esimerkkinä. Bridget Joneskin on uusimmassa kirjassa jo hieman vanhentunut ollessaan viisikymppinen leski.

Eat, pray, love -kirja on käynnistänyt omanlaisensa kansanliikkeen. Tärkeäksi siinä on noussut itsensä ja ympäröivän maailman arvostaminen, meditaatio, rakkaus ja pelosta irti päästäminen.

Paloheimo itse on kirjoittanut lapsesta asti ja hän on ollut myös mm. tanssijana, ompelijana, konsulenttina. Hän oli ensin lähettänyt käsikirjoituksia kustantamoille 20 vuotta. Lopulta hän pärjäsi Kariston viihdekirjakilpailussa (omasta mielestään melko huonolla käsikirjoituksella). Tämän jälkeen syntyi sopimus Otavan kanssa. Hän sanoi, ettei pyrkinyt tarkoituksella chick lit -kirjailijaksi, mutta tekeillä ollut kirja vain muotoutui sellaiseksi. Suomalaisessa kirjallisuudessa kaivattaisiin Paloheimon mielestä tilaa uudenlaiselle kirjailijakuvalle ja uusille toimintamalleille. Hän kirjoitti toista kirjaansa miehen ollessa vakavasti sairaana. Esikoiskirjavuodesta tuli heille yhteinen projekti. Omiin kirjoihinsa Paloheimo on kirjoittanut myös tummia sävyjä. Hän on kokenut myös burnoutin, jonka jälkeen alkoi uusi jakso: ”Mama Mojo, jooga ja bloggaus”.

Pirjo Tuomi totesi esityksen jälkeen, että chick litillä hyvin laajasti alagenrejä, esim. afroamerikkalaiset ja uskonnolliset chick litit, jotka pitävät genren eläväisenä. Hän pohti myös, miten kustantaja ohjailee ja tuleeko kirjoista kuitenkin liian samanlaisia? Paloheimon mukaan genre elää myös uusien kirjoittajien myötä, joita tulee koko ajan, ja hän itse alkaa pian vetää genren kirjoittamisesta kursseja, joita odottaa innolla.

Marika Helovuo kysyi Paloheimon tulevasta kirjasta. Tämä suostui kertomaan sen verran, että uudessa kirjassa ”ollaan toisessa maailmassa, kyse on muutoksesta, jälleen kerran!”

Kaunokirjallisuus historiankirjoituksen täydentäjänä

Kirjailija Sirpa Kähkönen puhui historiasta kirjoittamisensa taustalla ja toisaalta siitä, miten kirjallisuus täydentää historiaa. Hän itse oli otsikoinut esityksensä: Löytöretkellä pimeässä laaksossa – kysymyksiä kirjailijan ja tutkijan toimista. Kähkönen kertoi aluksi Tampere-muistoistaan ja unestaan, jonka näki viime vuoden Finlandia-ehdokkuuden jälkeen!

Aristoteles määrittelee: historioitsija kirjoittaa, mitä nähtiin ja koettiin, runoilija siitä, mitä voisi tapahtua. Kähkösen oma määritelmä on, että kaunokirjallisuus alkaa siitä, mihin faktat päättyvät. Kaunokirjallisuutta käytetään nykyään tyylikeinona myös tietokirjallisuudessa ja journalismissa, minkä myötä narratiivisuus asiatekstissä voi olla ajoittain pitkästyttävää. Toisaalta tietokirjallisuus elävöittää fiktiota. Kirjailija herättää historialliset henkilönsä eloon oman elämänkokemuksensa avulla. Kähkönen itse on pyrkinyt kirjoittamaan kaanonia vastaan, esimerkiksi Lakanasiivet-romaanissa kaupunkiin saapuukin vieraan miehen sijaan vieras nainen.

Kaksi omaa ensimmäistä kirjaa (nuortenromaanit) olivat Kähköselle oman teeman etsimistä, ja tämä teema (30-luku, jota varjostivat vuoden 1918 tapahtumat) löytyi ennen Mustat morsiamet -romaania, jota hän pitää tavallaan esikoisteoksenaan. Hannu Salaman Se tavallinen tarina on ollut Kähköselle merkittävä kirja: siinä nainen tulee kaupunkiin ja tälle käy huonosti. Kaupunki on menneisyyden ihmisille merkinnyt suurta harppausta, maalla asuvat nähtiin mitättöminä. Omassa kirjassa yhdistyivät suvun totuus ja arkistojen (esim. poliisi) kertomat totuudet. Mikrohistorian kannalta kiinnostavimpia ovat (ajatus)rikolliset. Kähkönen ei halunnut kirjoittaa sodasta, koska suvun tausta oli ollut punainen – ajatus siitä, että isänmaata ei ole koettu samaksi kuin sisällissodan voittaneilla, on siirtynyt sukupolvelta toiselle aineettomana perintönä. Kuopio-sarjassa on tullut esille se vaiettu asia, että sisällissodan ajalla vangittuja on ollut vankeina vielä 30-luvulla. Tutkimuksessa on tullut esille, että vuosina 1902–1904 syntyneet miehet ovat olleet erityisen väkivaltainen sukupolvi, he kokivat sisällissodan teini-iässä. Kähkösen kirjoissa on teemana myös ”ruumiin arkistot ja niiden vähittäinen avaaminen.” Vihan ja rakkauden liekit -kirjan kuvaus pakenemisesta Neuvostoliittoon perustuu isoisän entisen naisystävän tarinaan.

Kirjastot ja kirjastonhoitajien apu on ollut Kähköselle hyvin tärkeää. Hän totesi, että vaikka hän itsekin osaa etsiä tietoja, kirjastot ovat parhaita tiedonlähteitä ”kummallisten kysymysten” vastausten löytämisessä! ”Aina on saanut apua, aina on jotakin löytynyt.”

Kähkönen kirjoittaa fiktiota, mutta oman suvun tarina on ”polttava iso aines, joka on kerran itse koettu”.

Kähköseltä kysyttiin, että innoittaako kaunokirjallisuus tutkimusta? Hän totesi siihen, että yhteiskunta oli valmis ottamaan vastaan punaisten puolen sisällissodasta 50 vuotta tapahtuneen jälkeen, eli samaan aikaan kuin Väinö Linnan Pohjantähti ilmestyi. Tutkimusta aiheesta alettiin tuolloin tehdä paljon, ja Väinö Linnan merkittävä työ oli sen taustalla. Kähkönen pohti, että tutkimuksen teko saattaa olla vapaampaa kaunokirjallisuuden puolella.

Menneisyyden tulevaisuus – miten kirjailijat kertovat menneistä ajoista

Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen avasi oman esityksensä lainauksella Günter Grassilta, joka oli kuollut saman viikon maanantaina.

Puttonen esitti näkemyksen siitä, että ”sattumat alkavat pistää läpi nuorempien nykykirjailijoiden tuotannossa.”

Ensimmäiseksi mainittiin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja – mikä selittää sen menestyksen? Ensin hän oli ajatellut, että ”ihmiset nauttivat siitä, että on vanha jäärä, joka tietää asiat paremmin kuin nuorempi polvi.” Nykyään Puttonen ajattelee, että se nuoremman väen näkemys, joka tunkee läpi kirjoihin, on myös osaltaan suosion syy – kirjat eivät olisi olleet näin suosittuja 90-luvulla, kun ”kekkoslaisuudesta” oli liian lyhyt aika.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjassa on hauska asetelma, kun Joe laitettiin kuvittelemaan 90-luvulla, millainen Suomesta ei voisi tulla (virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyt areenat, sähköyhtiön massiiviset optiot), mutta tuli kuitenkin. Valtonen ei rajannut tulevaisuudenkuvaansa tiettyyn aikaan. Kirjassa käytettävän iAm-laitteen nimi tulee kuulemma Raamatusta (kun jumala ilmoittaa itsensä: minä olen se mikä minä olen). Puttonen kiitteli, että kirja ei ole ”sukupolvilaahusromaani”.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä puhuttaessa Puttonen kiitteli puolestaan kirjailijan rohkeutta, että tämä uskalsi uhrata niin rakastettavan henkilöhahmon niin aikaisessa vaiheessa kirjaa.

Elina Hirvosen tänä vuonna ilmestynyt Kun aika loppuu -romaani ajoittuu noin 20 vuoden päähän, kun ilmastonmuutoksen uhat ovat toteutumassa. Tämä on ajanut pojan ekoterrorismiin. Teos on selkeä dystopia, mutta siinä on eri sävy ja teema kuin Valtosella. ”Onko tulevaisuus tavallaan menneisyytemme vanki tai sen sanelema”. Kirja on myös täysin erilainen tyyliltään kuin Hirvosen Kauimpana kuolemasta, ja yleisesti ottaen Kun aika loppuu on kyyninen ja kylmä kuva tulevaisuudesta. Kirja on Puttosen mukaan erittäin hyvä, mutta hän toivoo, etteivät näin kylmät kuvaukset tulevaisuudesta yleistyisi. Teos tuo esiin sen, että joillekin ihmisille tulevaisuuden haaveet ovat jo nyt menneisyyttä – menneisyyden tulevaisuus. Kirjassa ei selitetä, miksi perheen pojasta tulee sellainen kuin tulee. Tällaisiin ei-selittäviin kirjoihin kuuluu myös mm. Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ihmiset joutuvat sattumien vangiksi, sattumat ovat liikaa heille. Myös Marisha Rasi-Koskisen Valheet on vastaava: kirjassa on outoutta, joka ei selity. Puttonen toteaa, että ”ihmisten täytyy totuttaa itsensä sattuman, kaaoksen ja epäjärjestyksen maailmaan.”,

Puttonen kertoi usein pohtivansa kaunokirjallisuutta lukiessa: ”Miksi uskon sen, että tämä on ikään kuin totta?” Hän mainitsi Konrad Lehtimäen kirjan Ylös helvetistä, joka on kirjoitettu 1916 Amerikassa ja oli tulevaisuudenkuva jo tuolloin. Tämä pakottaa miettimään, mikä oikeastaan on historiallinen romaani. Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus puolestaan rikkoo kesken kaiken rakenteen ja kertoo tarinan erilaisella tavalla. Lukija ei ymmärrä, miten kaikki lopulta meni. Tämä kuvaa laman vaikutusta – mikään asia ei kirjassa selity ehjäksi.

Puttosen mukaan kirjailija yleensä pyrkii ”magneetin ytimeen”, mahdollisimman lähelle realismia ja totuutta.

Seuraavaksi puhuttiin kirjallisuudessa yleisistä aihepiireistä ja niiden käsittelytavassa tapahtuneista muutoksista.

Uskonnon merkitys on vähentynyt yhteiskunnassa, tämä murros tapahtui selkeimmin 60-luvulla. Nykyään julkaistaan vain harvoja uskonnollisia kirjoja: viime vuosien ainoita tällaisia on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, tosin siinäkin pyritään pois uskonnon asettamista rajoista.

Politiikasta Puttonen totesi: ”Ei kukaan kirjailija enää kirjoita yhteiskuntaluokista.”

Talous: Ennen oli ihmisten varallisuudessa selkeät erot: piiat olivat piikoja, herrat herroja ja niin edelleen. Nykyään rahasta on kirjoittanut mm. Kari Hotakainen, joka on tuonut kirjoissaan rahan tavallisten ihmisten väliseen suhteeseen. Riku Korhosen Nuku lähelläni tuo vielä Hotakaistakin selkeämmin rahan ihmisten välisiin mitä intiimeimpiin suhteisiin.

Moraali: Menneisyyden hyvin tiukka moraali tulee esille esim. Minna Canthin Anna Liisassa – nykypäivän nainen tekisi todennäköisesti hyvin toisenlaisen ratkaisun. Nykyään sana moraali tuo Puttoselle mieleen sosiaalisen median, vihan ja häpäisemisen siellä. Marko Kilven Kadotetut-kirjassa on hyvin kova ja raskas maailma, kuten myös Maaria Päivisen Pintanaarmuissa. Kaikki tämä saa aikaan inhon ja pelon, että maailma menee vain kovemmaksi. Markus Nummen Karkkipäivän (2010) teemaa hän vertasi Eerikan murhaan 2012 – romaanin teema oli kammottava, mutta myöhemmin tapahtui tosielämässä jotain vielä pahempaa.

Rakkaus: Konrad Lehtimäen maailmassa rakkaus oli hyvin erilaista kuin vaikkapa Jari Järvelän Romeo ja Julia -romaanissa Nykyään korostuu vaihtuvien ja vaihtoehtoisten rakkauksien maailma. Enää ei kirjallisuudessa juuri kirjoiteta rakkauden puhtaudesta ja kaikkivoipaisuudesta.

Häpeä, kunnia, syyllisyys: Lea Rojola on esittänyt kärjistetysti, että ”suomalainen identiteetti on rakentunut häpeän varaan.” Monet kirjailijatkin kirjoittavat häpeästä. Häpeä näyttäytyy voimakkaampana kuin syyllisyys. Sofi Oksasen Puhdistus ja Jari Tervon Layla kertovat häpeästä. Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa kyläyhteisö syyllistyy yhteiseen tekoon. Sami Hilvon Viinakortissa puolestaan miesten välinen rakkaus sodassa aiheutti häpeän. Nykyään homoseksuaalisuus ei yleisesti ottaen ole enää niin iso asia, että sitä lähdettäisiin kuvaamaan häpeän kautta. Kinnusen Neljäntienristeyskin sijoittuu menneisyyteen.

Muutos tapahtuu siinä, miten kirjoissa ”kipuillaan” edellä esiteltyjä aihepiirejä.

Viime kuukausina on ilmestynyt kirjoja, joissa koulusurmat ovat olleet esillä, erityisesti Pärttyli Rinteen Viimeinen sana kertoo aiheesta. Puttonen muisteli Karo Hämäläisen sanoneen, että romaanikirjailija ottaa aiheensa yleensä noin 30 vuoden takaa. Koulusurmista Suomessa on nyt kulunut 6-7 vuotta.

Lukuromaanien aatelia maailmalta

Päivän päätteeksi oli kirjallisuuskouluttaja Marika Helovuon kirjavinkkausta. Hänen missionaan on saada ihmiset lukemaan enemmän ja levittää lukemisinnostusta erityisesti kirjastojen kautta.

Esittelyssä oli erityisesti naislukijoille suunnattuja ja sopivia kirjoja, ovathan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset merkittävä asiakasryhmä myös kirjastoissa. Helovuo sanoi näiden kirjojen olevan kepeitä, kivoja ja onnellisia hyvän mielen romaaneja, mutta hän totesi mukana olevan kuitenkin myös vakavampia lukuromaaneja.

Nicolas Barreau – Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Hurmaava aikuisten satu”

Epäuskottavia juonenkäänteitä, ihan pikkuisen jännitystä, Hollywood-meininkiä... Pariisi miljöönä kuvataan hienosti.

Jessica Brockmole – Kirjeitä saarelta

”Lohdullinen ja lempeä kirjeromaani”

Kirjassa käydään kahta kirjeenvaihtoa eri aikatasoissa. Kirjeisiin on vangittu ajan henki ja niiden kautta nähdään kaksi sotaa ja suuri rakkaus. Sopii rauhallisen kerronnan ystäville.

Hélène Grémillon – Uskottuni

”Koukuttava ja yllätyksellinen”

Kirjeet näyttelevät suurta osaa tässäkin. Paljastuu, että kirjeet liittyvät päähenkilön suvun historiaan. ”Vanhanaikainen, ihana rakkaustarina”.

Julie Orringer – Näkymätön silta

”Hieno ja surumielinen tiiliskivi”

Suvun salaisuudet, joita kirjailija on selvittänyt, ovat tässä pääosassa. Teos kertoo kirjailijan isoisän tarinaa. Paksu, mutta nopeasti luettava, ”täydellinen lukuromaani”.

Rhidian Brook – Talo Elben rannalla

”Vakava ja ajatuksia herättävä”

Kertoo heti toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista. Käsittelee Saksaa ja sinne saapuvien sodan voittajien suhtautumista hävinneisiin saksalaisiin. Samalla kirja on myös avioliittoromaani. Kerronta etenee rauhallisesti.

Emma Hooper – Etta ja Otto ja Russell ja James

”Elämänmyönteinen ja haikea”

82-vuotias Etta ei ole koskaan nähnyt merta ja päättää lähteä kävellen meren rantaan, yli 3 000 kilometrin matkan. Vaikeuksia kokeneet ihmiset eivät kuitenkaan ole katkeria. Kirja on lämminhenkinen, ei kuitenkaan kovin viihteellinen.

Vicki Myron – Kirjastokissa

”Lämminhenkinen tositarina”

Kirjaston palautusluukusta löytyi kissa, joka päätettiin ottaa kirjastoon asumaan. Kissa oli kirjastossa yli 20 vuotta. Osoitus siitä, että tietokirja voi toimia lukuromaanina.

Alan Bennett – Epätavallinen lukija

”Hauska, helppo ja nopea”

Kertoo lukuhulluudesta, jonka valtaan joutuu itse kuningatar Elisabet, joka käy ensimmäistä kertaa kirjastoautossa. Tämä on todellinen hyvän mielen kirja!

 

Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo