Arvosteleva kirjaluettelo – suorasukaista kirjallisuuskritiikkiä menneiltä ajoilta, osa 1: viihdettä

Arvosteleva kirjaluettelo oli lehti, jota Kouluhallitus julkaisi vuosina 1922-1988 ja alan järjestöt 1908-1921. Lehdessä julkaistiin kirjastoalan ammattilaisille kirjavalinnan tueksi kirjoitettuja lyhyitä arvioita uusista suomenkielisistä kirjoista. Lehteä jaettiin Kirjastolehden liitteenä. Kirjasampoon on digitoitu näitä arvioita suomeksi yli 10 000, ja ruotsinkieliseltä puolelta löytyy yli 5 000 Resonerande bokkatalogin arviota.

Arvostelevan kirjaluettelon arviot toimivat aikalaisnäkemyksenä vanhempaan kirjallisuuteen ja asettavat sen aikansa kulttuuriseen, ja ehkä laajemminkin yhteiskunnalliseen, kontekstiin. Niistä näkee myös asenteiden ja suhtautumisen muutoksen vuosikymmenten saatossa: monet klassikkokirjat ovat olleet aikalaisten silmissä varsin mitäänsanomatonta kirjallisuutta ja niitä on suositeltu jopa olemaan hankkimatta. Arviot tuovat ajoittain esiin myös laajempaa pohdiskelua esimerkiksi vaikeatajuisemman korkeakirjallisuuden merkityksestä kirjastoissa, myös niissä pienemmissä yksiköissä.

Arviot ovat parhaimmillaan (no, useimmiten oikeastaan pahimmillaan) suorasukaisia ja niitä lukiessani olen saanut itse kokea naurunpyrskähdyksiä työpäivien aikana, mikä on aina tietysti piristävää. Siitä syntyikin idea jakaa aikalaisarvioiden parhaimmistoa ja niistä viihdyttävimpiä myös sivuston lukijoiden kanssa, sillä harva todennäköisesti alkaa niitä yksitellen selata, kun kyseessä on yli 10 000 arvion massa. Nauttikaa siis tästä sukelluksesta menneiden aikojen kirjallisuuskritiikkiin!

HUOM! Aikalaisarviot sisältävät paikoin juonipaljastuksia, olen pyrkinyt kuitenkin välttämään niitä tekemissäni lainauksissa tässä artikkelissa.

Osa 1: viihdettä

Kirjastonhoitaja, toimittaja, suomentaja ja tietokirjoittaja Kerttu Manninen arvioi lehdessä paljon mm. viihdekirjallisuutta ja rakkausromaaneja, ja myös kyseisissä kirjallisuudenlajeissa tasoerot ovat olleet selkeästi nähtävissä.

Viihderomaaneistaan ja erityisesti Helena-sarjastaan tunnettu Aino Räsänen ”pääsi” Mannisen arvioimaksi monesti, ja mielipide Räsäsen tuotannon laadun tasosta tuli tuskallisen selväksi, kuten esimerkiksi kirjan Helena ja etelän tyttö arvostelussa (AKL 3/1960):

Mutta onhan Räsänen kasvattanut kirjaansa uuden villikon, oikein "etelän tytön", joten ... uhkaako kenties tekeillä oleva jatko?! Tuiki tarpeeton kirjastoissa.

Myös Helena-sarjan ulkopuolisista teoksista oli sanottavaa, kuten Katariina ja Anu-Riikka -kirjasta (AKL 1/1966):

…lukija on kuollakseen väsynyt uskomattomiin osan vaihtoihin ja väkinäisesti rakennettuihin rakkauden riitoihin. Tekijänsäkin heikoimpia suorituksia.

Räsänen kirjoitti myös dekkarin Leikki leikkinä ja henki pois, eikä siitäkään arviossa juuri kiitosta kuulunut (AKL 2/1967):

Ei liioin ole vaikea keksiä murhaajaa, mutta ei moinen löytäjänilo korvaa lukijan ajanhukkaa ja tyylikorvan särkyä tämän lajissaan huonosti kirjoitetun romaanin suhteen. 

Aina ei tietenkään onnistuttu käännösviihteenkään puolella, kuten Aivokirurgi-kirjassa (AKL 9/1963):

Aivokirurgia ei viihdekirjailijankaan käsissä saa olla niin yksinkertaista, että rakkauden tuskissa huokaileva ja esimiehensä epäsuosion ahdistama sankari lujakätisenä ja kaikkitietävänä ryntää leikkauksesta toiseen alati onnistuen, mikäli vain kasvain ei ole pahanlaatuinen, mikä ei tietenkään ole lääkärin syy. Heikko tuote.

Angelika-seikkailukirjojen sarja kirvoitti arvioijasta tulista tekstiä heti alusta lähtien, ja sarjan uusien kirjojen ilmestyessä tuskastuminen alkoi käydä hyvin selväksi, kuten Angelika ja sulttaani -teoksen kohdalla (AKL 8/1962):

Helpotuksesta henkäisten totean alusta saakka olleeni Angelika-vastainen, sillä joutuisipa tässä liemeen, jos sarjan nähtävästi yhä jatkuessa (onhan uusia maanosia ja miehiä vielä käyttämättä) olisi ryhdyttävä tyrehdyttämään sen tuhotulvaa kirjastoissa.

[– –]

juoneen käytetyt mausteyrtit vain väkevöityvät etovuudessa. Lukemisen tuskastuttama ei-huuto.

Historiallinen rakkausromaani Catherine linnanrouva saa Mannisen kyseenalaistamaan jopa ammatinvalintaansa! (AKL 4/1980):

Halajaisin nähdä sen muistineron, joka vielä tässä pitkin väliajoin ilmestyneen sarjan seitsemännessä kirjassa erottaa toisistaan ne lukemattomat miehet, jotka aikaa ja järisyttäviä kolhuja menestyksekkäästi uhmaavan sankarittaren elämässä tuolloin tällöin palaavat syöksemään hänet kurjuuden alhoihin tai tempaamaan kuoleman kidasta.

[– –]

Näiden äärellä sitä väkisinkin ihmettelee ammatinvalintaansa ja sen ehtoja, sillä kritiikkiä ne eivät kestä ja tulkittavaa niissä ei ole.

Oscar-palkitun Hellyyden ehdoilla -elokuvan pohjana ollut kirja ei kuitenkaan päätynyt arvostelusuosikiksi ainakaan meillä (AKL 2/1985):

En nähnyt filmiä 'Hellyyden ehdoilla' enkä siis tiedä, missä määrin se ansaitsi ylenmääräiset kehunsa ja Oscar-patsaiden pinonsa. Sen tiedän, ettei tämä filmin pohjana ollut romaani ainakaan hurraahuutoihin houkuttele.

[– –]

lukija ei lopulta tiedä, onko tekijä ollut tosissaan vaiko tehnyt tieten tai tietämättään parodiaa pikkuvarakkaiden ja toimettomien nykyamerikattarien kustannuksella. Lavertelevaa tunnesekoilua todesti otettuna, liian näköistä ja hampaatonta parodiana.

Häämatka Pariisiin -viihderomaani päätyi muistuttamaan mittatilaustyönä tehtyä matkakertomusta (AKL 10/1982):

Viihderomaaniksi juonta ja jutun juurta tässä vähän kuivankälppeässä Pariisiin suuntautuneen turistimatkan kuvauksessa on tuskin nimeksikään

[– –]

mutta itse koko tämä ryhmämatka on kyllä erityistä mittatilaustyötä, sillä enpä ole kenenkään tavallisen ryhmämatkalaisen vielä kuullut kertoneen loistoaterioista jossakin Le Coq Hardyssa, Thoiryn safareista tai lukuisista retkistä Pariisin ulkopuolella oleviin linnoihin.

Leonella-kirjan jatko-osa teki todeksi arvostelijan pahat aavistukset ja herätti mielikuvia kustantajan ”kaupalliskyynisestä hymystä”, jollainen taisi lopulta jäädä tulematta, sillä sarjan suomennokset näyttävät loppuneen toiseen osaan (AKL 5/1975):

Oikeinpa sarjan ensimmäisen osan parodisuuden tahattomuuden ounastelin (Akl 1973: 11), sillä tässä jatkossa entisen varieteetaiteilijan huono maku viettää totisia riemuvoittojaan eikä parodiaviritteestä ole jälkeäkään nähtävissä.

[– –]

ja itkettää jo ennalta, kuinka monta tämän sarjapohjanoteerauksen osaa vielä joutuu nielemään. Ja kenkkumaista ajatella kustantajan kaupalliskyynistä hymyä: jos ei kirjasto hanki, niin sitä enemmän yksityinen ostaa, onhan ensimmäisestä kirjasta jo 3. p. meneillään.

”Ruotsin Anni Polvan” eli Sigge Starkin uusi tuleminen Me naitamme äidin -kirjan myötä ei herättänyt hurraa-huutoja sekään (AKL 1/1972):

Sanon vain, että jos tämä löperö tarina leskiäidilleen rikasta aviomiestä hankkivasta lapsikatraasta olisi ilmestynyt nuorisokirjallisuudessa nyt, olisi nuortenkirjakritiikki oikeutetusti tuohtunut – eikö kukaan suojele aikuisia perinteiskaavamaisilta tyttökirjoilta, jotka eivät heidän lapsilleen kelpaa.

Alice Ekert-Rotholzin Kultainen verkko oli kustantajan mielestä ”mahtava eksoottinen panoraama Kaukoidän siirtomaista” sekä eheä ja kiinnostava kokonaisuus. Arvostelu oli hieman eri mieltä (AKL 3/1961):

Tuppotäyteen tapahtumia, ihmisiä ja maisemia sullottu romaani, joka alkaa 1920-luvun loppupuolen Singaporesta ja päättyy nykypäivien Amsterdamiin.

[– –]

Suurin osa on tuskastuttavaa jaaritusta ja tahmeaa tunteilua eksotiikan säestyksellä, pieni hiven kaiketi myös olojen tuntemusta, mikä ei kuitenkaan lisää tämän tyhjänpäiväisen seurapiirikronikoinnin nautittavuutta. Suotta kirjastoissa.

_________________________________________________

Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo

Osa 2: klassikoita tai sitten ei