Genreen liittyviä linkkejä ja tietoja

Rikosromaani sai lajina alkunsa varsinaisesti 1700-luvulla, vaikka kirjallisuus on aina käsitellyt rikoksia ja rangaistuksia sekä syyllisyyden kysymyksiä. Teoksessaan Der Kriminalroman (1980, 1992) Peter Nusser tekee erottelun rikoskirjallisuuteen (Kriminalliteratur) ja rikolliskirjallisuuteen (Verbrechensliteratur). Näistä jälkimmäinen paneutuu rikoksen syntyyn, vaikutukseen ja merkitykseen kiinnittäen erityistä huomiota rikollisen teon motiiveihin, rikollisen sisäisiin ja ulkoisiin kontlikteihin se kähänen saamaansa rangaistukseen. Näin ymmärrettynä rikolliskirjallisuuteen ovat luettavissa esim. Sofokleen draama Oidipus Tyrannos (n.428 eKr., Kuningas Oidipus), Dostojevskin romaani Prestuplenije i nakazanije (1866, Rikos ja rangaistus) sekä 1700–1800-luvun saksalaiset rosvoromaanit, joiden tunnetuin edustaja on Christian August Vulpiuksen kuusiosainen Rinaldo Rinaldini, der Räuberhauptmann (1797–1800, Rosvopäällikkö Rinaldo Rinaldini). Myös rikoskirjallisuus käsittele rikosta ja rangaistusta, mutta rikokset sinänsä eivät ole kuvauksen keskiössä, vaan toimenpiteet joilla syyllinen pyritään paljastamaan ja saamaan rangaistavaksi.

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:rikosromaani.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:rikosromaani.)

Käsitteen piiriin on usein luettu myös poliisiromaaneja ja muuta rikoskirjallisuutta. Yleensä salapoliisiromaani ainakin uskottelee, että sen logiikka on moitteeton, ja ettei lukijalta salata mitään rikosongelman ratkaisemisen kannalta oleellista.

Lajin kehityksen edellytyksenä oli modernin poliisilaitoksen synty 1800-luvun alussa (ensin Englannissa ja Ranskassa) ja viihdelehdistön kehittyminen. Lajityypin ensimmäinen klassikko oli amerikkalaisen Edgar Allan Poen kertomus The Murders in the Rue Morgue (1841, Rue Morguen murhat), jossa nojatuolisalapoliisi C. Auguste Dupin selvittää ilmiömäisen päättelykykynsä avulla kahden naisen raa'an murhan. Ranskalaisen rikosromaanin ensimmäinen merkittävä edustaja oli Emile Gaboriau, joka debytoi teoksella L'affaire Lerouge (1863, 1866). Gaboriaun kirjojen vakiosankareita oli poliisimies Lecoq.

Englantilaisen salapoliisiromaanin pilotti oli Wilkie Collinsin The Moonstone (1868, Kuunkivi), mutta paljon enemmän lajin kehitykselle on merkinnyt Sir Arthur Conan Doyle (1859–1930), joka julkaisi ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksensa A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus) 1887. Doylen teosten myötä englannin kielessä vakiintuivat käsitteet detective story ja detective novel. Holmesin tavaramerkki on eräänlainen päättelyn tiede (science of deduction). Minkä Poe oli Dupinin hahmossa vasta luonnostellut, Doyle saattoi päätökseen Holmesissa. Pian Sherlock sai kilpailijoita: yhdysvaltalaisen John Russell Coryellin luomuksen Nick Carterin, ranskalaisen Maurice Leblancin sankarin Arsène Lupinin sekä englantilaisten G. K. Chestertonin isä Brownin ja Richard Austin Freemanin tohtori Thorndyken.

1920- ja 1930-luku olivat salapoliisiromaanin kulta-aikaa etenkin englantilaisten Agatha Christien (1890–1976) ja Dorothy L. Sayersin (1893–1957), amerikkalaisten John Dickson Carrin (Carter Dicksonin, 1906–1977), Rex Stoutin (1886–1975) ja Ellery Queenin (1905–1982) sekä belgialaisen Georges Simenonin (1903–1989) ansiosta. Kulta-ajan dekkareissa keskitytään usein oikeaoppisen rakenteen luomiseen (ns. palapeliarvoitus). Etenkin Christie uudisti kerrontatekniikkaa, Carr puolestaan on saanut kuuluisuutta suljetun huoneen arvoituksen mestarina. Simenonin dekkarien sankarina on piippua alati tuprutteleva pariisilaiskomisario Jules Maigret, jonka valttina on syvällinen ihmistuntemus. Näihin aikoihin virisi myös kiinnostus dekkarien tutkimiseen. Itsekin salapoliisiromaanien tekijänä esiintynyt Ronald A. Knox esitti 1924 usein siteeratut "kymmenen käskyä", joissa kehitellään arvoitusdekkarin perussäännöstöä:

1. Syyllisen tulee esiintyä teoksessa varhain eikä vasta loppuluvun suurena tuntemattomana; deus ex machinan käyttö on siis kiellettyä.
2. Yliluonnolliset tekijät ongelman ratkaisuna ovat poissuljettuja. Dekkarin maailman tulee olla rationaalinen.
3. Enintään yksi salainen huone tai yksi salainen sisäänkäynti sallitaan.
4. Tuntemattomat myrkyt kiellettyjä.
5. Epäilyttävät aasialaiset kiellettyjä.
6. Ennalta-arvaamattomat sattumat kiellettyjä.
7. Salapoliisi ei saa itse osoittautua syylliseksi.
8. Tärkeiden johtolankojen pimittäminen kiellettyä.
9. Rikoksen selvittämisessä seuraava Watson-hahmo ei saa salata käsityksiään tapauksesta. Hänen tulee olla keskivertolukijaa hieman tyhmempi.
10. Kaksoisveljesten ja muiden parikkien käyttö luvatonta.

Kovaksikeitetty salapoliisikertomus (engl. hard boiled) esiintyi Black Mask -lehden palstoilla ensi kerran 1920-1uvun alkupuolella. Kovaksikeitetyssä dekkarissa ei ole tärkeintä rikosarvoitus, vaan se miten tarina kerrotaan. 1900-luvun loppupuolella salapoliisiromaani oli edelleen voimissaan. Kirjoittajiin kuului runsaasti myös naisia, maineikkaimpina P.D. James, Sara Paretsky, Patricia Highsmith, Elizabeth George ja Maria Lang. Viime vuosina suosiota ovat saavuttaneet myös parodiset tart noir -dekkarit.

Suomessa salapoliisiromaanin ja yleensä jännityskirjallisuuden ensimmäisiä edustajia olivat Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen), Jalmari Finne, Marton Taiga (oik. Martti Löfberg), Mika Waltari ja Vilho Helanen. Waltarin Komisario Palmu -kirjoja on käännetty lukuisille kielille. Sarjan aloittanut Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) palkittiin pohjoismaisessa salapoliisiromaanikilpailussa. Sotien jälkeen alan ehdoton valtias oli pitkään Mauri Sariola, joka sai 1969 ranskalaisen Prix du Roman d'aventures -palkinnon poliisiromaanistaan Lavean tien laki (1961). Uudemman dekkarikirjallisuutemme eturiviin kuuluvat mm. Eeva Tenhunen, Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Risto Karlsson, Matti Yrjänä Joensuu, Pentti Kirstilä, Reijo Mäki ja Leena Lehtolainen.

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:salapoliisiromaani.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:salapoliisi....)

Trilleri saattaa olla rikos- tai poliisiromaani, kovaksikeitetty dekkari, vakoilukertomus, seikkailuromaani, kauhutarina tms. Lajin juuret ovat goottilaisessa romaanissa ja yleensä kauhukirjallisuudessa, mutta varsinaisesti trilleri kehittyi etenkin anglosaksisissa maissa 1900-luvulla.

Nimekkäitä trillerikirjailijoita ovat esim. englantilaiset John Le Carré, Frederick Forsyth, Alistair MacLean, Hammond Innes, James Hadley Chase, Peter Cheyney ja Eric Ambler, brittiläissyntyinen australialainen Nevil Shute sekä yhdysvaltalaiset Robert Ludlum, Harold Robbins ja Tom Clancy. Trillereiden tyypillisiä aiheita ovat vakoilu sekä poliittiset tai talousrikokset. Clancy edustaa nk. teknotrilleriä, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti esim. atomiaseteknologiaa.

Suomalainen trillerikirjallisuus on ollut toistaiseksi varsin niukkaa; lajin tunnetuin nykyedustaja on Ilkka Remes. Myös Pentti Kirstilän monet dekkarit – kuten Jäähyväiset presidentille (1979) – voi lukea lajin piiriin.

Lisätiedot: Englannin thrill = jännitys, sensaatio

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:trilleri.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:trilleri.)