Maarit Verronen - oman tiensä kulkija

Teema
30.1.2012

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Lähes parikymmenvuotisen kirjailijauransa aikana Maarit Verronen (s. 1965) on ehtinyt julkaista tiuhaan tahtiin, vuoden tai kahden välein, koko joukon romaaneja ja novellikokoelmia, sekä yhden matkakirjan. Verronen aloitti uransa kirjoittamalla novelleja scifi- ja fantasialehtiin, kuten Aikakoneeseen ja Porttiin ja myös hänen alkupään teoksensa ovat lajityypiltään fantasiaa ja reaalifantasiaa, kun taas viimeisimmät teokset ovat enemmän kiinni tässä todellisuudessa, poikkeuksena tieteisromaani Karsintavaihe (Tammi, 2008). Realistisimmillaankin Maarit Verronen on kotimaisen kirjallisuuden kentällä oman tiensä kulkija. Kirjailijan tyyli on kaukana suomalaiseen kirjallisuuteen syvään juurtuneesta arkirealismista, mitään tavanomaisia avioliittodraamoja ei hänen kirjojensa sivuilta voi löytää, vaan henkilöhahmot ovat yhteisöissään eräänlaisia outolintuja, ulkopuolisia tarkkailijoita. Sivullisuuden lisäksi yhteisön ja yksilön suhde onkin Verrosen tuotannossa usein toistuva teema.

Kauhukertomuksia, fantasiaa, tieteisfiktiota

Verrosen esikoisteos Älä maksa lautturille ilmestyi vuonna 1992 ja se sai Kalevi Jäntin palkinnon. Kokoelman kertomukset liikkuvat laajalla skaalalla aina tieteisfiktiosta fantasiaan ja kauhuun. Novelli "Valaat ja albatrossit" sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, koko maailma on sodassa - siinä viimeisessä - aseita kuljettava rahtilaiva seilaa pohjoisilla vesillä ja tekee huomioita merkillisistä luonnonilmiöistä: näyttää siltä kuin luontokin nousisi ihmistä vastaan. Vain ne, jotka ymmärtävät valaiden kieltä, Antarktiksen karua kauneutta, voivat säilyä hengissä. Niminovelli "Älä maksa lautturille" taas on kauhukertomus opiskelijapojasta joka pestautuu lossivahdiksi syrjäseudulle siinä toivossa, että ehtii tylsän hommansa aikana lukea tenttikirjoja, mutta joutuu pian korjaamaan väärän käsityksensä, kun eräänä yönä kohtaa salaperäisen, huppupäisen miehen, Lautturin.

Esikoisnovellikokoelmassa on useita kertomuksia, joiden keskiössä on eristynyt sveitsiläislaakso ja myyttisiä piirteitä omaava mies, Peter Urd, syöksylaskun maailmanmestari, joka ei vanhene koskaan ja joka jo pikkulapsena selviää leikiten maanvyöryistä, lumivyöryistä ja aikuisille miehillekin ylivoimaisen raskaista töistä. Vain vuotta esikoisteoksensa ilmestymisen jälkeen Verronen julkaisikin romaanin Yksinäinen vuori (Kirjayhtymä, 1993), jossa hän kertoo koko Peter Urdin merkillisen tarinan. Peter Urdissa on supersankarimaisia, fantasian henkilöhahmoille ominaisia yliluonnollisia piirteitä: hän on muun muassa vahingoittumaton ja hänellä on laakson ja vuorten suojelus. Yksinäisen vuoren maailma on fantastisista piirteistään huolimatta kuitenkin vielä suhteellisen lähellä meidän todellisuuttamme verrattuna synkkäsävyiseen romaaniin Pimeästä maasta (Kirjayhtymä, 1995). Teoksen tapahtumat sijoittuvat kokonaan toisenlaiseen maailmaan, jonka yhteisön jäsenet syntyvät savimaasta ja jo muutaman kuukauden ikäisinä heidät laitetaan erilaisiin muotteihin, vahvimmista tulee Metsästäjiä, heikommista Huolehtijoita. Jatkuvat muottiin sovittautumiset ovat äärimmäisen tuskallisia kokemuksia, mutta ensiarvoisen tärkeitä yhteisöön kuulumisen kannalta. Päähenkilö Ulthyraja, jonka sukupuoli jää tarinan edetessä arvoitukseksi, ei kuitenkaan tunnu soveltuvan oikein mihinkään muottiin, vaan päätyy kulkemaan kylästä kylään, etsimässä paikkaa johon kuulua. Monien Verrosten päähenkilöiden tavoin myös Ulthyraja elää yhteisönsä laitamilla, sivullisena ja kriittisenä tarkkailijana.

Myös Verrosen toiseksi viimeisin romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) kuvaa yhteisöä, jossa yksilön asema on äärimmäisen kontrolloitu. Romaanin voi oikeastaan lukea kritiikiksi nyky-yhteiskuntaa kohtaan: jos jatkamme näin, voi tulos olla yhtä ankea kuin Karsintavaiheen kuvaama maailma. Romaani on dystopia, kertomus lähitulevaisuuden tehoyhteiskunnasta, jossa turvayhtiöt hallitsevat ja valvovat ihmisiä sirujen avulla. Ihmiset luokitellaan erilaisin väristatuksin: valkoinen, sininen ja vihreä merkitsevät kunnon kansalaista, kun taas oranssi ja punainen ovat epäilyttävää yhteiskunta-ainesta. Elämää määrittää työ, joka sekin kategorisoidaan arvostetuista A-tason töistä alhaisiin E-tason orjatöihin. Työn lisäksi muuhun ei sitten juuri aikaa jääkään, yöunetkin on jätettävä pariin vaivaiseen tuntiin jaksamispillereiden avulla. Tahdissa pysyminen on välttämätöntä, sillä muuten status alenee ja lopulta voi käydä huonosti.

Karsintavaiheen päähenkilö Lumi on nelikymppinen, D-tason töihin juuttunut, mutta vihreää statusta kantava selviytyjätyyppi, sivullinen tarkkailija, joka suhtautuu asioihin kriittisen järkevästi ja oikeudentajuisesti. Lumi elää päivän kerrallaan, eikä haaveile turhia. Ja ehkä juuri kaiken ulkopuolella pysyttäytyminen ja vähään tyytyminen tekee hänestä sopeutujan, yhteiskunnassa, jossa yksilöllä ei ole arvoa, eikä tunteilla sijaa, ihmiset on ajettu jaksamisensa äärirajoille ja turrutettu erilaisilla psyykelääkkeillä, joita voi ostaa lähimarketista kuin mitä tahansa päivittäisiä elintarvikkeita. Lohduttomassa dystopiassakin on silti toivoa: Lumi rakastuu itseään reilusti vanhempaan Kaleviin, sekä ottaa vastuulleen kadonneen ystävänsä lapsen. Yhtäkkiä on olemassa kaksi tärkeää ihmistä joiden vuoksi sinnitellä eteenpäin.

Rakkaus sukupuuttoon kuolleisiin lintuihin ja muita kummia intohimoja

Monilla Verrosen teosten päähenkilöillä on erikoisia harrastuksia, tai kiinnostuksen kohteita, joihin he paneutuvat intohimoisesti, kaiken muun unohtaen ja jotka ovat heille kaikki kaikessa, tärkeämpiä kuin toiset ihmiset, yhteisö, johon he eivät oikein koskaan ole tunteneet kuuluvansa.

Novellikokoelman Keihäslintu (Tammi, 2004) niminovelli kertoo naisesta, joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin tragediasta niin paljon, että haluaa päästä katsomaan museoiden kokoelmiin talletettuja jäänteitä: täytettyjä yksilöitä ja munia. Eikä naiselle riitä yksi lintu eikä yksi muna, hän haluaa nähdä enemmän, lintujen jäljittämisestä ja näkemisestä tuleekin naiselle eräänlainen pyhiinvaellus. Etsintä vie naisen aina Venäjälle ja Irlantiin saakka ja matkoillaan hän kokee yhteyttä toisiin samanmielisiin, puhumattakaan muista kohtaamistaan ihmisistä, joiden kanssa hän haluaa jakaa kokemuksensa.

"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (Keihäslintu, s. 143)

Luolavuodet -romaanin (Kirjayhtymä, 1998) päähenkilön, Vjeshtan, innostus luolia kohtaan muistuttaa hyvin paljon "Keihäslintu" -novellin naisen kiinnostusta siivettömään ruokkiin:

"Luolat ovat valtavia ja kauniita; niitä voi ihmetellä ja kunnioittaa. Luolantutkijalla on henkilökohtainen suhde tuohon ihmeelliseen: minä olen löytänyt tämän, tämä on odottanut täällä satojatuhansia vuosia ilman että kukaan muu on tätä nähnyt. Ja hänellä on ystäviä, jotka jakavat tuon tunteen ja joille ei tarvitse selittää mitään." (Luolavuodet, s. 17)

Rakkaudesta luoliin, Vjeshta, itsenäinen ja riippumaton nuori nainen, jättää matemaatikon uransa ja muuttaa pieneen kylään antautuakseen luolatutkimukselle. Yhdessä viiden tutkijaystävänsä kanssa hän alkaa tutkia kylässä sijaitsevaa luolastoa, joka osoittautuu valtavammaksi kuin mitä hän olisi uskaltanut toivoakaan. Käytäväverkostoa on kymmeniä kilometrejä ja Vjeshta törmää maanalaisiin saleihin, lampiin, luolamaalauksiin, sukupuuttoon kuolleiden eläinten luihin, muinaisten ihmisten jalanjälkiin ja lopulta myös hautoihin.  Samalla kun Vjeshta vaeltelee luolaverkostossa ja syventyy luolaan haudattujen muinaisihmisten arvoitukseen, hän matkaa myös syvälle omaan menneisyyteensä, vanhempiensa vaiettuun alkuperään ja vielä siitäkin pidemmälle - yllätyksellisin seurauksin.

Julmia totuuksia ihmisluonnosta

Monissa teoksissaan Verronen osoittaa ihmisen olevan ihmiselle susi. Esimerkiksi Luolavuosissa päähenkilö kokee ymmärtämättömyyttä perheensä taholta, Yksinäisessä vuoressa kyläläiset osaavat olla hyvinkin julmia kanssaihmisilleen, Osallisuuden tunnon (Tammi, 2006) päähenkilöllä, Sallalla, on kovia kokemuksia lasten julmuudesta lastenkotiajoiltaan ja novellikokoelma Keihäslintu taas keskittyy kuvaamaan julmuuden tematiikkaa kokonaisen kirjan verran: novellien yhteiseksi nimittäjäksi nousee ihmisen tunteettomuus. Julmat, toisinaan väkivaltaisiksikin äityvät tarinat hätkähdyttävät, iskevät lukijaansa äkkiarvaamatta: isä vääntää poikansa lemmikkivarikselta niskat nurin, äidillä on kyseenalaiset ja äärimmäisiltä tuntuvat keinot opettaa kiukuttelevaa, sisarkateutta potevaa lastaan, merimies taas pelastuu laivaonnettomuudesta yksinomaan itsekkyytensä ansiosta.

Uusimmassa novellikokoelmassaan Normaalia elämää (Tammi, 2009) Maarit Verronen kuvaa hätkähdyttävästi oman edun tavoittelua oikein toimimisen kustannuksella. Kaukainen sukulainen soittaa vain silloin kun tarvitsee kuuntelijaa murheilleen, varastotyömies löytää varastosta ruumiin ja soittaa palkkion toivossa ensin iltapäivälehdille ja sitten vasta poliisille, pihasomistaja taas löytää rikkaan asiakkaansa kuolleena, päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen ja varastaa tältä jotakin. Kokoelman nimi näyttäytyy kriittisessä valossa: suoritusyhteiskunnassa itsekkyydestä on tullut liiankin normaalia, lähimmäisenrakkaus ja oikeudentaju ovat heikkoja ja typeriä varten.

Näissä Maarit Verrosen kriittisesti kuvaamissa ankeissa maailmoissa on kuitenkin aina myös toivon pilkahdus. Normaalia elämää -kokoelman novelleista löytyy myös jokunen oikeudentuntoinen päähenkilö, sellainen joka antaa kodittomalle ruokaa tai auttaa pyörtynyttä lähimmäistään. Keihäslintu-kokoelman pessimistisen yleissävyn taas haastaa kokoelman viimeinen, niminovelli, joka kertoo siivettömästä ruokista innostuneesta naisesta: ihmisillä joilla on intohimoja, täytyy olla myös tunteita. Ehkäpä ihmislajilla siis on vielä toivoa, niin kauan kuin löytyy niitä, jotka vielä välittävät lähimmäisistään.

Esittely on julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin elokuussa 2009.

- Silene Lehto -
 

 

Viimeksi päivitetty 10.5.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 13.12.2011