Satujen ja legendojen maailmassa - Leena Erkkilä

Saduissa on ihmeellinen vetovoima. Satukirjaan tarttuessaan liukuu toisenlaiseen maailmaan, samaan aikaan selkeämpään ja unenomaisempaan. ”Olipa kerran” helähtää lukijan mielessä kirkkaan tiu’un tavoin, vaikkei satu juuri noilla taikasanoilla alkaisikaan. Tämän totesin jälleen kerran istahdettuani lempilukunurkkaani Leena Inkeri Erkkilän kirjojen kera. Lumettoman tammikuun hämärä ja sateen pisarointi jäivät ikkunan taakse, jaloissani kukkivat niittykukat, pienet peikot ja tontut kurkistelivat pöydänjalkojen takaa ja enkelit keinuivat kattokruunussa.

Leena Erkkilän sadut eivät ole seikkailusatuja, vaan lyhyitä tarinoita pienistä hetkistä, eräänlaisia tuokiosatuja. Teosten kieli on selkeää ja leikittelevää, hassut uudissanat ja nimet (töttöröörö, Unihuppio, pupuäidin hajuvesi Lerlään löplöö) ja onomatopoieettiset verbit elävöittävät ja rytmittävät tekstiä. Luonto on tärkeällä sijalla kirjailijan teoksissa. Luonnonihmeitä tarkastellaan läheltä eikä mikään ole liian vähäistä havainnoinnin kohteeksi. Esimerkiksi runoteoksessa Lalila, pikkuruinen (1994) keijulapsi Lalila tarkastelee ympäröivää luontoa pienenpienen olennon näkökulmasta ja näkee pienessä suuria ihmeitä: ”Katso, miten uskomattoman ihmeellisiä/ kukat ovat muodoltaan:/ On tähden muoto/ ja ristin,/ on pikku kello, iso kello, hyvin suuri kello/ ja töttöröörö.”

Luonnon rinnalla satujen ja runojen kuvaama sopusointuinen yhdessäolo, ystävyys ja toisten auttaminen hellivät ja vahvistavat saduista nauttivaa lukijaa. Erkkilän sadut ovat saturomaaneja lukuun ottamatta lyhyitä ja aivan pienellekin sadunkuulijalle sopivia. Jännittäviä tapahtumia ei ole paljon ja nekin vähät ovat pikkuseikkailijoiden kokoisia:

”Iltapäiväleikkien aikaan Körri-nimiselle peikolle oli käydä hullusti. Innoissaan Körri oli kiivennyt puuhun, eikä hän muistanut, että hänellä ei ole siipiä. Hän puhua pulputti peipposen kanssa, ja kun lintu äkkiä lähti lentoon, niin eikös Körri perässä! Hullustihan peikkopojan olisi käynyt, ellei Pöllö Hou olisi istunut läheisessä puussa. Pöllö levähdytti äkkiä siipensä, lensi Körrin alta ja otti peikkolapsen siipensä päälle. Siipi oli sopiva laskuteline peikonkokoiselle otukselle.” (’Möhöpeikkojen kevät’ kokoelmassa Ihmepuu, 1988).

Aivan oma lukunsa Erkkilän tuotannossa ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmien pohjalta kirjoitetut legendakokoelmat. Satakieli, Marian lintu (1979) sisältää syntylegendoja, Luojan lähde (1993) puolestaan kertoo Jeesuksen elämästä ja ihmeteoista legendojen avulla. Hauskasti kerrottu Eläinten koskenlasku (1981) perustuu syntytarinoihin, joissa kuvataan esimerkiksi miksi sialla on kippura saparo ja miksi karhut eivät nuku puissa. Kokoelmissa on samaa ajatonta viehätystä kuin perinteisissä saduissa ja Ulla Vaajakallion upeat kuvat – etenkin Satakieli, Marian linnussa, jossa Vaajakallion ikonimaalaustausta näkyy selvästi – tuovat kokoelmiin lisäsyvyyttä.

Erkkilä teki työuransa kansakoulun ja peruskoulun opettajana ja hänen työtaustansa näkyy etenkin lastenromaanissa Esa ekaluokkalainen (1974), jota on hauska lukea viimevuosina ilmestyneitä helppolukuisia koululaisromaaneja vasten. Esa ekaluokkalaisessa on mukana opetuksellinen puoli. Esan koulupäivää kuvataan tarkasti opetukseen keskittyen, välituntien seuraelämä on sivuosassa. Esan kanssa lukija saa tietoa perhosista ja pikkumuistutuksen alkioista, joukkoviivoista ja unioneista. Kirja voikin toimia nostalgisena koulumuisteluna 1970-luvulla koulunsa aloittaneille.

Satujen maailmaan kannattaa pujahtaa aikuisenakin. Vierailun satumaailmaan voi tehdä pikaisesti lyhyen sadun tai runon kautta hiljaisella kahvitauolla tai koko perheelle lukien ennen Unihuppion vierailua. Leena Inkeri Erkkilän satumaailmaan tutustumisen voi aloittaa vaikka lukemalla nimisadun hänen esikoisteoksestaan Kukkutimurusia (1968).
- Tuija Lassila -

Viimeksi päivitetty 5.2.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011