Vilanti, Urpu

Poika hiihtää. Myötämäessä suksi luistaa hyvin. On hyvä maaliskuinen keli, alla kova hanki, päällä kevyt uuden lumen kerros. Matkanteko ei kuitenkaan käy nopeasti, koska latu on hiihdettävä umpihankeen ja reppu selässä painaa.
Jäniksen ja oravan jälkiä näkyy hangella. Joskus pyrähtää riekko pensaan alta levittäen pyrstönsä viuhkaksi.

Ympärillä, lähellä ja kaukana on tuntureita. Niitten huiput kiiltävät auringossa. Sakari tietää, että siellä ylhäällä peittää hangen liukas jääkuori, paikoitellen kova kuin sokeri, paikoitellen helisevä ja kiiltävä kuin särkynyt lasi. Metsässä lumi on pehmeämpää.
On hiljaista. Matalasta männystä kuuluu joskus arka viserrys. Siellä on pieni tiainen. Siellä saattaa myös olla harmaanruskea kuukkeli, joka päästää hiihtäjän hyvin lähelle. Jytisten lähtee puitten alta lentoon metso.
- Olisipa pyssy, tuosta saisi paistin, ajattelee Sakari.
Aurinko paistaa ja panee lumikiteet loistamaan. Silmiä aivan häikäisee. Suojaisella jängällä tai metsänkupeessa se lämmittääkin jo niin, että selkä painavan repun alla hiostuu.
Reppu on sama vanha, joka ennenkin on ollut pitkillä matkoilla mukana. Sama on melkein sisältökin, kirves, kahvipannu, muki. Isän turkki keikkuu päällimmäisenä.
Poika nojaa sauvoihinsa. Hän katselee eteenpäin levätessään vaaran rinteellä. Aamusta lähtien hän on hiihtänyt suoraan itään. Mieli on kevyt. Korva nauttii hiljaisuudesta, silmä metsän vihreydestä, hangen sinisistä varjoista.
Hän on Suomen puolella. Tunturit ovat outoja, mutta suunta on kuitenkin selvä. Näiltä main, hiukan vain etelämpää kuljetettiin evakkokarja Ruotsiin. Sakari pyrkii hiljalleen samalle reitille.
Takana on kaksi jännittävää päivää.

Kun Sakarille ei annettu lupaa lähteä evakkoleiriltä takaisin kotimaahan, päätti hän lähteä luvatta. Margareeta otti selvää matkareitistä pohjoiseen, junalipun hinnasta ja aikataulusta. Sakari myi neljäntuulenlakkinsa punatukkaiselle emännälle, joka sitä oli kysellyt ostaakseen ja vanhan kellonsa Ollille, joka jostakin oli saanut Ruotsin rahaa. Näistä kaupoista ja juoksupojan palkoista oli kertynyt summa, joka riitti matkalippuun ja eväisiin.
Äidille ei Sakari yrityksestään puhunut. Hän oli varma, ettei äiti kuitenkaan olisi antanut suostumustaan.
Vaaria Sakari kävi ennen lähtöään sairastuvalla katsomassa. Vaari makasi katsellen ikkunan takana tuulessa keinuvia lehdettömiä oksia.
- Lainiossa on jo väkeä, aloitti Sakari varovaisesti.
- Niinhän ne kertovat. Alkavat rakentaa, kun saavat miinat raivatuiksi. Kun olisin vahvempi, niin lähtisin minäkin, sanoi vaari.
- Älkää nyt vaari, levätkää te vain rauhassa, kun olette sairas. Jos minä tästä lähtisin. . . yritti Sakari.
- Kun ei totu tähän ruokaan. Ei kertaakaan ole poronkäristystä eikä suolamuikkua saanut. Kahvinkin keittävät niin oudonmakuista. Ei ole
hyvää. . .
- Luuletteko, että ne perunat ovat säilyneet siellä Peräjärvellä? aloitti Sakari taas.
- Sokeria panevat makaroonilaatikkoonkin . . . Ja leipä on niin erilaista. . . jatkoi vaari omaa puhettaan. - Vaan hyväpä täällä on muuten ollessa. Hyvä hoito. Mikäpä tässä. Vaan vieraissa ollaan. Evakossa . . .
Sakari huomasi, ettei vaarille voinut suunnitelmastaan kertoa, niinkuin oli aikonut. Vaarista oli vieraalla maalla mennyt ikäänkuin veto pois. Hän oli enää vain hyvin vanha ja hyvin väsynyt mies.
- Voikaa hyvin, vaari, toivotti Sakari hiljaa ovelta ja lähti.

(Lapinpoika hiihtää kotiin 1964)