Niemelä, Kaarlo
Elämäkertatietoa
Kaarlo Johannes Niemelä s. 08.08.1920 Salla. Metsätalousinsinööri. (Metsäopisto, Rovaniemi, Hirvas). Myös ammattiin liittyviä opetustaidon kursseja ja kesäyliopiston kurssit. Asuinpaikka Salla. Kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen. Matkailulautakunnan jäsen ja monen muun lautakunnan jäsen. Matkailu lautakunnan puheenjohtaja. Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen. OL Sallan jäsen, Sallan lomakodin perustajajäsen. Harrastuksena hiihto, liikunta, kävely, metsästys, kalastus, kirjoittaminen ja lukeminen.
Tekstinäyte
Sodan ja rauhan töissä sivut 204-205 ja sivu 349.
Tekstinäyte: I (s. 204-205)
Menin niin lähelle tankkia, että panssarinyrkki varmasti osuu, matkaa oli 6-7 metriä. Tärskäytin tankin takapäähän, se oli parhaimmalla hollilla ja siellä olivat tankin arat paikat. Teon tehtyäni lähdin hakemaan uutta nyrkkiä maantien laidasta ja palasin lähelle varastorakennusta. Jäin odottelemaan tuleeko uusia panssareita. Odotellessani menin katsomaan, miten äsken tuhoamalleni tankille kävi. Tankki oli paikoillaan. Aivan tankin vieressä makasi venäläinen sotilas selällään raajat suorina, jalat tankkiin päin ja pää minuun päin. Sotilaalla oli kädessään Nagan-pistooli ja sormi liipasimella. Sotilaassa ei näkynyt minkäänlaisia väkivallan merkkejä Katsoin hetken aikaa, onko sotilas kuollut vai onko hänessä elon merkkejä. Siitä kulmasta mistä sotilasta katsoin, ei saa ihmisen näöstä ja ilmeestä oikeaa kuvaa, enkä sitä halunnutkaan. Olin hyvin varuillani. Totesin, että sotilas on vaaraton, vain muutamia lihasvärähdyksiä näin hänessä. Totesin sotilaan kuolleeksi. Otin varovasti Naganin kädestä ja sanoin hiljaisella äänellä:
Tekstinäyte: I (s. 204-205)
Menin niin lähelle tankkia, että panssarinyrkki varmasti osuu, matkaa oli 6-7 metriä. Tärskäytin tankin takapäähän, se oli parhaimmalla hollilla ja siellä olivat tankin arat paikat. Teon tehtyäni lähdin hakemaan uutta nyrkkiä maantien laidasta ja palasin lähelle varastorakennusta. Jäin odottelemaan tuleeko uusia panssareita. Odotellessani menin katsomaan, miten äsken tuhoamalleni tankille kävi. Tankki oli paikoillaan. Aivan tankin vieressä makasi venäläinen sotilas selällään raajat suorina, jalat tankkiin päin ja pää minuun päin. Sotilaalla oli kädessään Nagan-pistooli ja sormi liipasimella. Sotilaassa ei näkynyt minkäänlaisia väkivallan merkkejä Katsoin hetken aikaa, onko sotilas kuollut vai onko hänessä elon merkkejä. Siitä kulmasta mistä sotilasta katsoin, ei saa ihmisen näöstä ja ilmeestä oikeaa kuvaa, enkä sitä halunnutkaan. Olin hyvin varuillani. Totesin, että sotilas on vaaraton, vain muutamia lihasvärähdyksiä näin hänessä. Totesin sotilaan kuolleeksi. Otin varovasti Naganin kädestä ja sanoin hiljaisella äänellä:
- Et sinä tätä enää tarvitse. Näin tehdessäni ja nuo sanat lausuessani ajattelin:
- Tänään sinä, huomenna minä.
Hetken ajan kävi sisälläni valtava myllerrys. Sodan mielettömyys tuli nyt oikein konkreettisesti esille. Se oli kaikin aistein havaittavissa tässä ja nyt. En tuntenut itseäni sankariksi. Olin kylläkin tyytyväinen, että vähensin hyökkääjän voimaa taas yhdellä tankilla. Mielessäni pyöri maailman hulluus. Miksi ihmiset ovat vielä täällä asteella? Miksi ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun, kun joku raivohullu Aatu tai vainohullu Stalin on usuttanut ja vaatinut. Ajattelin, että me ihmiset olemme vielä tavattoman kehittymättömiä ja tyhmiä.
Mieltäni jäi askarruttamaan, mikä panssarimiehen kuoleman aiheutti. Mitään väkivallan merkkejähän miehessä ei näkynyt. Panssarinyrkin tulisuihkussa on tuhansien asteiden kuumuus ja se tietysti ihmiseen osuessaan helposti tappaa, mutta siitä jää myös jälki ja tuskin sellainen henkilö pääsee edes tankista ulos. Todennäköisesti panssarimies tuli tankista ulos vahingoittumattomana ja kävi tulitaisteluun poterossa olevan suomalaissotilaan kanssa. Tätä käsitystäni tukee myös se, että panssarimiehen Naganin rullassa oli vain yksi patruuna jäljellä, joten hän on luultavasti muut 5-6 patruunaa ampunut taistelussa. Luultavasti panssarimies sai taistelussa luodin rintaansa ja kaatui selälleen. Vuoti veret maahan allensa, eikä verta näin ollen näkynyt missään.
Sotataipaleellani sanoin usein kavereilleni, että minulla on sellainen tunne, että minä selviän tästä sotaretkestä vahingoittumattomana. Ellei joku olisi tuota venäläissotilasta ampunut, olisin kävellyt suoraan surman suuhun. En missään tapauksessa olisi pistoolimiehen kanssa pärjännyt nopeassa kaksintaistelussa, minulla oli kivääri selässä ja panssarinyrkki käsissä. Poteromies lienee ollut pelastukseni. Meitä panssareiden pidättelijöitä oli muutama ja meitä suojaamaan oli jätetty jokunen jalkaväen mies konepistooleineen.
Tekstinäyte II (s.349).
Lähestyessäni pyydystä katselin sivullle ja vasta muutaman metsin päässä räväytin katseeni suoraan pyydykseen. Paljon valkoista, ja osittain lumen peittämänä iso kärppä käpertyneenä keppiansan jouhisilmukoihin. Se oli kuollut. – Hirttykö se vai paleltuko se? Olisin suonut kärpälle paremman kuoleman, vaikka ampumalla. Päästin kärpän pahoin sotkeutuneesta ansaviidakosta katkomalla puukolla jokaisen jouhiansan, jossa se oli kiinni. Koko pyydys meni pilalla. Se oli rakennettava uudelleen laittamalla siihen uudet jouhiansat. Panin kepin ja kärpän reppuun ja lähdin juontoa pitkin kotiinpäin. Kärppä oli hyvä saalis. Iso kärpännahka vastasi kahta metsätyömiehen päiväansiota.
Istuessani ajatuksissani nurmimättäällä kertasin mielessäni nuoruusvuosiani, jotka olin viettänyt tässä ympäristössä. Olisin halunnut, että nuoruustoverini Martti, Onni, Toivo, Väinö ja muut olisivat nyt tässä yhdessä katselemassa näitä rakkaita maisemia. Luoja oli kuitenkin päättänyt toisi ja kutsunut heidät sinne, missä eivät maiden ryöstäjät ja valloittajat isännöi. Viidenkymmenenkolmen vuoden jälkeen istuessani vieraan vallan hallussa olevan isänmaan kamaralla, synnyinpaikan, nuoruusvuosieni rakkaimpien muistojen paikalla, olin iloinen, surullinen ja vihainen. Olin sellaisessa ajatusten ristiaallokossa, josta ei tuntunut löytyvän ulospääsyä. Olisin itkenyt, jos olisin osannut.
- Mitä sinä täällä istut ja mietit?, kuului pehmeä miesääni olan takaa.
- Jaa, Eikkako se sieltä tulee, vilkaisin vierelleni pysähtyneeseen mieheen.
- On kai sinullakin tullut entiset nuoruusaikamme mieleen, kun kauan, kauan sitten täällä yhdessä touhuttiin ja seikkailtiin?
- On tullut paljonkin asioita mieleen. Ne ovat kauniita muistoja ne, vastasi Eikka.
- Tänään sinä, huomenna minä.
Hetken ajan kävi sisälläni valtava myllerrys. Sodan mielettömyys tuli nyt oikein konkreettisesti esille. Se oli kaikin aistein havaittavissa tässä ja nyt. En tuntenut itseäni sankariksi. Olin kylläkin tyytyväinen, että vähensin hyökkääjän voimaa taas yhdellä tankilla. Mielessäni pyöri maailman hulluus. Miksi ihmiset ovat vielä täällä asteella? Miksi ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun, kun joku raivohullu Aatu tai vainohullu Stalin on usuttanut ja vaatinut. Ajattelin, että me ihmiset olemme vielä tavattoman kehittymättömiä ja tyhmiä.
Mieltäni jäi askarruttamaan, mikä panssarimiehen kuoleman aiheutti. Mitään väkivallan merkkejähän miehessä ei näkynyt. Panssarinyrkin tulisuihkussa on tuhansien asteiden kuumuus ja se tietysti ihmiseen osuessaan helposti tappaa, mutta siitä jää myös jälki ja tuskin sellainen henkilö pääsee edes tankista ulos. Todennäköisesti panssarimies tuli tankista ulos vahingoittumattomana ja kävi tulitaisteluun poterossa olevan suomalaissotilaan kanssa. Tätä käsitystäni tukee myös se, että panssarimiehen Naganin rullassa oli vain yksi patruuna jäljellä, joten hän on luultavasti muut 5-6 patruunaa ampunut taistelussa. Luultavasti panssarimies sai taistelussa luodin rintaansa ja kaatui selälleen. Vuoti veret maahan allensa, eikä verta näin ollen näkynyt missään.
Sotataipaleellani sanoin usein kavereilleni, että minulla on sellainen tunne, että minä selviän tästä sotaretkestä vahingoittumattomana. Ellei joku olisi tuota venäläissotilasta ampunut, olisin kävellyt suoraan surman suuhun. En missään tapauksessa olisi pistoolimiehen kanssa pärjännyt nopeassa kaksintaistelussa, minulla oli kivääri selässä ja panssarinyrkki käsissä. Poteromies lienee ollut pelastukseni. Meitä panssareiden pidättelijöitä oli muutama ja meitä suojaamaan oli jätetty jokunen jalkaväen mies konepistooleineen.
Tekstinäyte II (s.349).
Lähestyessäni pyydystä katselin sivullle ja vasta muutaman metsin päässä räväytin katseeni suoraan pyydykseen. Paljon valkoista, ja osittain lumen peittämänä iso kärppä käpertyneenä keppiansan jouhisilmukoihin. Se oli kuollut. – Hirttykö se vai paleltuko se? Olisin suonut kärpälle paremman kuoleman, vaikka ampumalla. Päästin kärpän pahoin sotkeutuneesta ansaviidakosta katkomalla puukolla jokaisen jouhiansan, jossa se oli kiinni. Koko pyydys meni pilalla. Se oli rakennettava uudelleen laittamalla siihen uudet jouhiansat. Panin kepin ja kärpän reppuun ja lähdin juontoa pitkin kotiinpäin. Kärppä oli hyvä saalis. Iso kärpännahka vastasi kahta metsätyömiehen päiväansiota.
Istuessani ajatuksissani nurmimättäällä kertasin mielessäni nuoruusvuosiani, jotka olin viettänyt tässä ympäristössä. Olisin halunnut, että nuoruustoverini Martti, Onni, Toivo, Väinö ja muut olisivat nyt tässä yhdessä katselemassa näitä rakkaita maisemia. Luoja oli kuitenkin päättänyt toisi ja kutsunut heidät sinne, missä eivät maiden ryöstäjät ja valloittajat isännöi. Viidenkymmenenkolmen vuoden jälkeen istuessani vieraan vallan hallussa olevan isänmaan kamaralla, synnyinpaikan, nuoruusvuosieni rakkaimpien muistojen paikalla, olin iloinen, surullinen ja vihainen. Olin sellaisessa ajatusten ristiaallokossa, josta ei tuntunut löytyvän ulospääsyä. Olisin itkenyt, jos olisin osannut.
- Mitä sinä täällä istut ja mietit?, kuului pehmeä miesääni olan takaa.
- Jaa, Eikkako se sieltä tulee, vilkaisin vierelleni pysähtyneeseen mieheen.
- On kai sinullakin tullut entiset nuoruusaikamme mieleen, kun kauan, kauan sitten täällä yhdessä touhuttiin ja seikkailtiin?
- On tullut paljonkin asioita mieleen. Ne ovat kauniita muistoja ne, vastasi Eikka.