Karikko

Suru on älyttömän huono sana kuvailemaan sitä mikä on meneillään. Onko sille olemassa parempaa sanaa. Sanaa ollenkaan. Miten kukaan viisitoistavuotias (tai minkä tahansa ikäinen ihminen) voi antaa nimen poissaololle. (s.341)

Seita Vuorelan (os. Parkkola) Karikko on yksi viime vuoden mielenkiintoisimmista kotimaisista uutuuksista. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias levoton Mitja, joka harrastaa vanhojen rakennusten tutkimista parhaan ystävänsä kanssa. Yhdellä näistä retkistä sattuu kuolemaan johtava onnettomuus. Äiti, Mitja ja isoveli Vladimir pakenevat ahdistavan onnettomuuden jälkiseurauksia asuntoautollaan. Auto kuitenkin hajoaa leirintäalueelle, jota sanotaan enteellisesti viimeiseksi rannaksi. Rannalla Mitja kohtaa varastelevan poikajoukon, jotka kutsuvat itseään hylyiksi. Hylyillä on tiukka hierarkia ja lakinaan rantalaki, jota ei saa uhmata. Mitjasta tulee osa jengiä ja hänen läheisimmiksi ystävikseen osoittautuvat Nikolai ja pieni poika Joshua. Rannalla Mitja kohtaa myös salaperäisen tytön, joka sanoo tietävänsä kuka Mitja on. Käy ilmi, että poikajengi tuntuu jostain syystä pelkäävän tyttöä. Vihaa lietsoo etenkin Nikolain ystävän Caesarin katoaminen, johon tyttö liittyy. Kun Vladimir joutuu vanhaan aavehotelliin tytön pauloihin, on Mitjan yritettävä pelastaa veljensä. Teos kuvaa hienosti surun kokemista ja läheisen menettämisen tuskaa. Myös poikien ryhmädynamiikkaa on kuvattu taitavasti. Jani Ikosen unenomainen mustavalkokuvitus sopiikin kirjan ahdistavaan tunnelmaan erinomaisesti. Teos on voimakkaan intertekstuaalinen. Kirjassa on paljon kuolemaan liittyvää symboliikkaa lautturin, satujen ja vanhojen tarinoiden muodossa. Karikko on maagista realismia parhaimmillaan!