Marmio, Leo
Tekstinäyte
Entiset ajat eivät koskaan enää palaa, sanotaan. Mutta kyllä saisivat. Ainakin joiltain osiltaan ja joksikin aikaa. V. 1913 Porin poliisijärjestyksessä määrättiin näet henkilöauton kattonopeudeksi valoisana aikana 20 km/h ja pimeänä aikana vain 10 km/h. Kyllä olisi ihanan turvallista, jos nämä säädökset olisivat edelleen voimassa. Mutta kun eivät ole, niin joudumme poukkoilemaan henkemme edestä liikenteen sekamelskassa.
Ensimmäiset henkilöautot ilmestyivät Porin katukuvaan tasan sata vuotta sitten. Björneborgs Tidningen kertoi v. 1903 numerossaan, että eräs amatööri oli ostanut amerikkalaisen automobiilin harjoittaakseen kuljetuksia kaupungissa ja lähiympäristössä. Lehti tiesi kertoa, että Porissa oli jo tuolloin kaksi ihmevälinettä. Näistä kahdesta henkilöautosta käynnistyi sitten myös paikallinen liikennekulttuuri.
Heti alkujaan auto oli vaarallinen muille liikkujille. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Joitakin vuosia myöhemmin lehti uutisoi: "Taas automobiili säikähdytti hevosen ja ukko putosi kärrynsä aisalta loukaten itsensä niin, että viruu nyt Porin sairaalassa. Henki tiettävästi säilyi, mutta mustelmia ja runnelmia kertyi melkoisesti." (Kiinnittäkää huomionne sanaan: Taas...).
Ja kun antaa pirulle pikkusormensa, niin kauhiaahan siitä seuraa. Henkilöautot toivat tullessaan nopeassa tahdissa maantiegangsterisminkin. Tuon ajan kolariuutisissa kerrottiin sanatarkasti näin: "Kuten tavallista autoilijat menivät menojaan lainkaan välittämättä ojaan virumaan jääneestä loukkaantuneesta." Jälleen oli äijä pudonnut rattailta hevosen säikähdettyä autoa. Liikennehurjastelijan mahdollista promillerajaa ei epäilty eikä kerrottu. Saattoi silläkin olla osansa jo silloin.
Elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään, neuvoi vanha mummoni. Venäjän lakeuksilla taas sanottiin, että mitä hiljemmin kuljet, sen kauemmaksi pääset. Kumpaakin neuvoa on mahdoton täällä näinä päivinä ymmärtää, vaikka niissä onkin syvällisiä elämän viisauksia. Ei ole aikaa pysähtyä miettimään. Kun tarkkailee tämän päivän liikennettä, autojonoja, tukkoista ruuhkaa tai hurjaa menoa ja vaarallista poukkoilemista, niin menovauhti ei ole suinkaan hiljentynyt. Tuntuu kuin elämä opettaisi vain painamaan hanaa pohjaan ja menemään sumeilematta lujaa. Tuhoisat jäljet näkyvät liian usein.
(Ote pakinasta Hitaasti liikkuminen on todella vaikeaa 25.1.2002; Se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa II 2003)
Heti alkujaan auto oli vaarallinen muille liikkujille. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Joitakin vuosia myöhemmin lehti uutisoi: "Taas automobiili säikähdytti hevosen ja ukko putosi kärrynsä aisalta loukaten itsensä niin, että viruu nyt Porin sairaalassa. Henki tiettävästi säilyi, mutta mustelmia ja runnelmia kertyi melkoisesti." (Kiinnittäkää huomionne sanaan: Taas...).
Ja kun antaa pirulle pikkusormensa, niin kauhiaahan siitä seuraa. Henkilöautot toivat tullessaan nopeassa tahdissa maantiegangsterisminkin. Tuon ajan kolariuutisissa kerrottiin sanatarkasti näin: "Kuten tavallista autoilijat menivät menojaan lainkaan välittämättä ojaan virumaan jääneestä loukkaantuneesta." Jälleen oli äijä pudonnut rattailta hevosen säikähdettyä autoa. Liikennehurjastelijan mahdollista promillerajaa ei epäilty eikä kerrottu. Saattoi silläkin olla osansa jo silloin.
Elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään, neuvoi vanha mummoni. Venäjän lakeuksilla taas sanottiin, että mitä hiljemmin kuljet, sen kauemmaksi pääset. Kumpaakin neuvoa on mahdoton täällä näinä päivinä ymmärtää, vaikka niissä onkin syvällisiä elämän viisauksia. Ei ole aikaa pysähtyä miettimään. Kun tarkkailee tämän päivän liikennettä, autojonoja, tukkoista ruuhkaa tai hurjaa menoa ja vaarallista poukkoilemista, niin menovauhti ei ole suinkaan hiljentynyt. Tuntuu kuin elämä opettaisi vain painamaan hanaa pohjaan ja menemään sumeilematta lujaa. Tuhoisat jäljet näkyvät liian usein.
(Ote pakinasta Hitaasti liikkuminen on todella vaikeaa 25.1.2002; Se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa II 2003)