Opettajainhuone

Heinäkuun kahdeskymmenesensimmäinen yö, silloin se iskee. Jokavuotinen ahdistus siitä, että taas yhtä elämän kesää ei enää voi laskea kuukausissa, vain surkeissa viikoissa ja päivissä. Tuttu tunne laskeutuu Magdaleenan ylle lämpimässä pimeydessä. Hasse hengittää rauhallisesti vieressä ja hyttysverkon läpi Magdaleena kuulee, kuinka lehtopöllön poikaset ääntelevät koivupesässä mökin takana. Vain kaksi päivää sitten poikaset uskaltautuivat räpyttelemään ulos pesästään ja nyt ne jo lentelevät uhkarohkeasti oksalta toiselle. Kosteat lakanat tuntuvat inhottavilta jalkopäässä, kehoon iltauinnin jälkeen kuivunut hieno rantahiekka on levinnyt koko sänkyyn.

Kuinka monta vuotta olen ollut opettajana? Magdaleena miettii. Kaksikymmentäviisi? Kaksikymmentäviisi vuotta, jos ensimmäinen sijaisuus Vaasassa lasketaan, lähes kaksikymmentäkuusi. Kaksikymmentäkuusi vuotta työssä, josta pidän, jota melkein rakastan. Mutta kuitenkin aina, yhtä vääjäämättömästi kuin yöt pimenevät ja poimimatta jätetyt viinimarjat putoilevat maahan, hiipii surumielisyys luo. Aina samoihin aikoihin, muutama viikko ennen lukukauden alkua, kun kiiltävä valkoinen valo alkaa hiljalleen värjäytyä kehäkukankeltaisella. Enää ei voi sysätä toisaalle uutta lukuvuotta, joka alkaa taas samalta harmaalta pihalta kaikkine velvollisuuksineen. Kuuluu vaimeaa jyrähtelyä, vihellystä jostain kaukaa, mutta juna liikkuu jo, hitaasti kiihtyvällä vauhdilla. Se on matkalla, siitä ei ole epäilystäkään, matkalla se on ja lähestyy laituria.