Utrio, Untamo

Tuuli työnteli sysimustia pilvenlonkia, joista joskus ryöpsähti kömpelöitä pisaroita lotkamärkiin hirsiin ja sumeaan ikkunaan. Se tuiversi humisten savupiipun nokisessa lonkareessa ja päristeli mätiä päreitä. Naavaiset kuuset ja rytisevät männynluurangot huojuivat mahtavasti ja verkkaan.
Vaivainen tuiju valaisi varjomaisesti piisin pankolta pirttiä. Pöydällä oli pari kirkasta viinalekkua, kortit hujan hajan ja verinen puukko iskettynä honkalautaan. Muuan tuoli oli rojahtanut nurin.
Pöydän päässä seisoa retkotti rähjäinen mies tuijottaen hämärtävillä silmillään penkillä voihkivaan Anttuun. Tämä makasi selällään kapealla istuimella jalkojen roikkuessa veltosti lattialle ja käsien haparoidessa kuvetta. Liivi, paita ja nahka oli viilletty auki kuin suuren sian verinen kurkku. Viilloksesta pursui harmaanpunaisia suolia. Niiden kalvo oli rikki ja vihreänkeltainen sakka valui hiljalleen ihon ja paidan väliin. Kalpeat, sinertävät kasvot olivat vääntyneet, hampaat kiertyneet irviin ja tolkuttomat silmämunat tuijottivat mustuneeseen kattoon.
Tuijun kalpea liekki onnahteli ja poukki heitellen vipajavia varjoja tuvan nurkkiin. Pirttikamarin ovi raoittui varovaisesti ja esiintyöntyivät kuluneet naiskasvot. Silmät pälyivät pelokkaasti huonetta. Hiljaista lapsen itkua kuului kamarista. Vaimo astui tupaan ja katsoi tylsänä huojuvaa miestään ja örisevää Anttua. Huokasi, risti kätensä, nieli paksun palan ja läheni. . .
- Vihtori, sinäkö...?


(Ote novellista Molemmat lautoihin; Myrkytetty virta1928)