Katajavuori, Riina

Helsinkiläisyys on läsnä kaikissa kirjoissani. Kolmannessa runokokoelmassani Painoton tila (Tammi 1998) olen pohdiskellut vähän skeptisesti näin: "Joskus kuvittelin että turisti katsoo minua ja ajattelee tuo tuossa on helsinkiläinen, se kuuluu tänne". Kirjoittaessani esikoiskokoelmaani Varkaan kirja (Otava 1992) asuin Kampissa, Pohjoisella Rautatiekadulla. Koko kaupunki oli sylissäni - erkkeri-ikkunastani näkyi suoraan yli Linja-autoaseman Tavastian portille, ja sinne minunkin tieni usein vei. Tunsin asuvani majakassa, ja minun tehtäväni oli tähystää yötä: "Tahtoisin kerran kertoa, millaista täällä on,/ Bengtskär keskikaupungilla. On jätettävä tämä tarkkailuasema."

Toisessa kokoelmassani Kuka puhuu (Otava 1994) kirjoitan talvisen Helsingin taiasta: "Pakkanen on sulkenut ikkunat. Helsinki on umpeen huurrettu, junat ottavat suunnan/ kohti toisia kohinoita." (Kaikki näytteet ovat katkelmia, eivät kokonaisia runoja.)

Varsinainen kunnianosoitukseni kotikaupungilleni Helsingille ja erityisesti sen paratiisilliselle Puu-Käpylän kaupunginosalle on ensimmäinen romaanini Hevikimmat (Tammi 1999). Sen kirjoitin puhelinluettelon kartta Käpylän kohdalta auki. Halusin sijoittaa heavy metalia kuuntelevien 1980-luvun nuorten tarinan tarkasti aikaan ja paikkaan. Hevikimmoista voisi tehdä vaikka lautapelin, niin tarkasti Pinni, Leea ja Anita kulkevat pitkin Pohjolankatua postin ohi palokunnantalolle. Minua ihastutti ajatus fiktiivisestä mikrohistoriasta, jonka tunnelman voi jäljittää oikeasti olemassaolevaan paikkaan.

Olen asunut Käpylässä Kalervonkadulla 10-13-vuotiaana ja minulla on sinne siteitä edelleen. Käpyläläisyyden eli tietyn paikallisuuden avulla halusin myös kuvata hyvää vauhtia aikuiseksi kasvavien nuorten kohellusta, rakkautta synkeään mustaan hevimusiikkiin, halusin kirjoittaa maistuvaa dialogia ja tutkia tapoja, joilla tytöt ja pojat kutuvaiheessaan kommunikoivat. Innoittajiani tämäntyyppisen romaanin kirjoittamiseen olivat Kim Weckströmin Sista sommaren (Viimeinen kesä) ja Kjell Westön Drakarna över Helsingfors (Leijat Helsingin yllä), olletikin, että Westön laaja eeppinen romaani on paljon isompi sylillinen tavaraa kuin vain yhteen sukupolveen keskittyvä Hevikimmat.

Tällä hetkellä kirjoitan novelleja ja runoja. Viime aikoina olen ihmetellyt rottia työmatkallani Töölönlahdella. Helsinki on yllätyksiä täynnä. Rottia porvariskaupunginosassa, tiesitkö mokomaa?!



MAKUASIOITA:

Unohtumattomia taide-elämyksiä on tietysti lukuisia. Kirjoista voisi mainita L.M.Montgomeryn Runotyttö-sarjan, Patricia Wellesin Pikkuhipin, Hannu Ahon Saaran ja F.M.Dostojevskin Idiootin. Runoilijoista läheisiä ovat olleet nuorena Teemu Hirvilammi, esikoisrunoilijana Anna Ahmatova, kirjallisuusopiskelijana Ezra Pound, myöhemmin Aila Meriluoto ja monet ikäiseni aikalaisrunoilijat.


Musiikkiharrastus oli nuorena melkein yhtä intensiivistä, joskus jopa intensiivisempää, kuin lukuharrastus. Kaikki lähti Lena Zavaronista ja Elvis Presleystä. Kuljin Eddie Cochranin ja Gene Vincentin kautta luontevasti Dave Lindholmiin, Black Sabbathiin ja Led Zeppeliniin. Oriveden opistolla tutustuin Patti Smithiin, Kitaroon ja Joni Mitchelliin. Myöhemmin innostuin myös barokkimusiikista, Purcellista ja Monteverdistä.

Elokuvaa harrastin nuorena paljon: lapsena tv:stä katsottiin kaikki kotimaiset elokuvat ja tietysti Angelikat. Liimailin päiväkirjaan Markku Tuulin arvosteluja Katso-lehdestä. Nuorena kävin paljon elokuva-arkistossa ja myöhemmin toimin kymmenen vuotta elokuva-arvostelijana Ylen Teksti-tv:ssä. Nykyään olen pohjattoman kyllästynyt elokuviin ja menen paljon mieluummin teatteriin.

Fiktiivinen henkilö, johon voisin samaistua? Totta kai Scarlett O'Hara Tuulen viemää romaanista. Häikäilemätön, sinnikäs nainen, jota ei mikään eikä kukaan voi lannistaa. Tunsin myös Idiootin Rogozinin itselleni läheiseksi.

Vaikuttava paikka maailmalla on Pietari. Kotimaassa rakastan Kampin autotalon katolla hitaasti pyörivää mersunmerkkiä, jota lapsuudessa katselin isovanhempieni asunnon ikkunasta.

Kiehtova historiallinen henkilö on Valentina Tereshkova, ensimmäinen nainen, joka oli avaruudessa. Näin tämän naiskosmonautin elävänä Moskovassa joulukuussa 1997. Hän oli pyylevä täti tummassa jakkupuvussa. Otin hänestä zoomilla kuvan. Muutenkin neuvostoaika on täynnä tukahduttavaa ja perverssiä kiehtovuutta.

Mikä minua ärsyttää? Nopeus, tehokkuus, informaatiotulva, pakko olla saatavilla. Hennes & Mauritzin jokakeväiset bikinimainokset, jotka muokkaavat kasvavien tyttöjen minäkuvaa väärään suuntaan.