Niemelä, Nestor
Tekstinäyte
Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä: Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.
Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä. Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.
"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: "mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!"
"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt tiedä, mistä toista saada. "
Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.
Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.
Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä tuonutkaan makeeta kakkoo."
"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.
"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.
"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.
Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.
Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille takan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.
Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.
Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:
"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."
(Takamaan torpparit 1890)
"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: "mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!"
"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt tiedä, mistä toista saada. "
Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.
Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.
Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä tuonutkaan makeeta kakkoo."
"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.
"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.
"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.
Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.
Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille takan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.
Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.
Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:
"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."
(Takamaan torpparit 1890)