Kalajoki, Mikko

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

WSOY. Kuvaaja: Aki Roukala.

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

sarjakuva-albumit

Tyyppi

sarjakuva-albumit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

kokoomateokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Muut teokset (kuvittajana)

Tyyppi

fyysinen teos

Elämäkertatietoa

Palkintoja:

Otavan Suuri rakkaustarinakilpailu 2007
Gummeruksen Novellikilpailu 2005
Ylioppilaslehden pakinakilpailut 1998 ja 1997

Yliopiston ylioppilaskunnan Kuntanauha 2001

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Pakinoita ja kolumneja: Ylioppilaslehdessä 1998-1999, Turun Sanomissa 2005–2006, bisnes.fi-lehdessä 2005–2006, Esikko-lehdessä 2010, Turun ylioppilaslehden Alumni opettaa -palsta 2004–2006, Image-kustannuksen bloggari 2006–2007.

Novelli
Veit omasi lentoon. Novellit 2005 -antologiassa. Gummerus 2005

Sarjakuva-albumit
Leopold & Osvald # 1. 1999
Leopold & Osvald 2. Koskaan et muuttua saa. 2001

Tekstinäyte

Me ollaan yksinäisiä susia, jotka on eksyny laumasta. Sudenpentuihin meitä ei koskaan huolittu eikä meidän vyönsoljessa lue aina valmiina, sillä me ollaan pahasti kesken. Me ollaan yksinhuoltajien poikia, mutta meidän huoltokirja on kaikkea muuta kuin täydellinen. Meidän äitejä pidetään huolimattomina, vaikka niillä on ollut enemmän huolia kuin kokonaisella keskiluokalla keskimäärin. Muiden mukana me lauletaan olevamme taimia sun tarhassas, mutta me kasvetaan alusta saakka hiukan vinoon ja hakeudutaan luonnostaan viljelylaatikon hämärimpään nurkkaan, veljeillään nokkosten kanssa ja saadaan vaikutteita voikukilta, ja vaikka me asiasta vastaavan ministeriön osavuosikatsauksen mukaan saadaanki sama määrä valoa ja lannoitteita ku meidän hyväosaset ikätoverit, niin paskat saadaan! Meille ei järjestetä teemasynttäreitä eikä meitä kyyditetä konservatorioon soittotunneille, ei meidän edestä aurata lumia eikä hiekoteta käytäviä. Ei meitä lellitä ja lällitä, palvota ja palkita eikä meille lässytetä imeliä iltasatuja joissa on onnellinen loppu. Ei meidän isillä ole työsuhdeautoja, sulkapallovuoroja, perintöosuuksia tai vuorotteluvapaita. Eihän meillä ole edes isiä! Ja jos sattumalta onki, niin niillä on kohonneet kolesteroliarvot, orastava alkoholiongelma, laajennettu lähestymiskielto, valtio-osuuden verran liikaa velkaa, huono pintaverenkierto ja keskiarvoa suurempi kuolleisuusriski. Eikä me olla sen parempia ite, koska ei omena kauas puusta putoa, se putoaa ihan puun juureen ja se on pinnalta tummentunu, happaman makunen ja sisältä mätä. Sen siemenkota sisältää mikroskooppisen makaronia muistuttavan pätkän meidän DNA:ta, joka määrää sen, mitä meistä tulee ja mitä meistä ei tule, ennen kaikkea sen mitä ei tule. Meistä ei tule diplomi-insinöörejä, lastenkirurgeja, työväenopiston rehtoreita eikä liikennelentäjiä. Me ei mennä upseerikouluun eikä oikeustieteellisen valmennuskursseille, me mennään ilman verokorttia raksalle ja ilman pyyheliinaa kisahallin punttisalille, sinneki pummilla. Meistä ei tule vanhempainyhdistyksen jäseniä eikä kunnanvaltuutettuja, ei peruskoulun opettajia eikä partiojohtajia. Mutta jos ja vain jos tähdet on oikeassa asennossa ja biorytmit lyö kerranki tasatahtia, meistä voi tulla pokeriammattilaisia tai portsareita, mäkihyppääjiä tai miinanraivaajia, tatuointimalleja tai tilastollisia yllättäjiä. Meistä on mahdotonta saada yhteiskuvaa, koska se kuva hajoaa saman tien niin moneksi pirstaleeksi, ettei edes sosiaalialan korkeimman tutkinnon suorittanu ammattiauttaja pysty saamaan siitä pikselipikkelsistä ehyttä excel-taulukkoa.

Meitä ei voi bongata linnan juhlissa eikä ensi-illoissa, ei palkintogaaloissa tai hyväntekeväisyyskonserteissa. Mutta ei meidän mesta ole myöskään leipäjonossa, diakoniapiirissä, sopeuttamiskurssilla eikä muissa laupeudentyön itsepalvelupisteissä. Missä meidän paikka on? Ei me sitä oikein itekään tiedetä, mutta villi veikkaus on, että lähimmällä ostarilla, siinä tumman kaverin pitsapaikassa syömässä kuuden euron kuponkilounasta, yhteishakupaperit mopon bensalta haisevan adidas-repun pohjalle ruttaantuneina. Meidän paikka on sillä pitkällä ja pimeällä pyörätien pätkällä josta katulyhdyt on kivitetty hajalle, matkalla koulusta kotiin kauan sen jälkeen kun niiden kilttien kundien kotiintuloaika on menny umpeen, kuluneet nappikset lidlin muovikassissa ja levoton olo vatsanpohjassa. Meidän paikka on tuulisessa alikulkutunnelissa, jossa puolet motonetistä pöllityistä spraymaaleista suihkuaa sormille, mutta lopputuloksena on omakätinen ja pysyvä jälki harmaaseen betoniseinään. Meidän paikka on sen amiksen keittiöpuolen kauneimman tytön sydämessä, ihan siinä vasempaan rintaan tatuoidun perhosen vieressä. Ja ennen kaikkea, aina ja iankaikkisesti, meidän paikka on yksin kärjessä, siellä missä isät ei kentän laidalla kannusta eikä äidit hurraa, vaan koko ajan kolisee armotta nilkoille eikä tuomari näe, koska se kattoo just sillon sattumalta toiseen suuntaan, sinne missä sen lions-veljen jälkikasvua sipaistaan kyynerpäällä. Muista tämä. Sun paikkas on siellä, yksin kärjessä, sä olet yksin vaikka kuka lupais mitä, älä ikinä luota kehenkään, älä koskaan päästä niitä pilaamaan sun mahdollisuuksia.

(Kolme tärkeintä asiaa, 2014)