Kettu, Katja

I osa

Näkymätöntä osaa, joka kuolemassa erkanee ihmisen ruumiista, tsheremissi (marilainen) nimittää kolmella eri nimityksellä. Niillä ei kuitenkaan ole aivan sama merkitys. Henki (oik. ”henkäys”, sylö), joka ei elämän aikana milloinkaan ihmistä jätä, lähtee viimeisen hengenvedon mukana suun kautta –minne, sitä eivät tsheremissit osaa selittää.
- Unto Harva, Tsheremissien uskonto 1914 -


Henrikin viimeinen kirje Helenalle:

21.10.2006, Joshkar-Ola, Mari-Elin pääkaupunki, Venäjä

Helena, pikku narttuni. Tämän kirjeen aion vihdoinkin sinulle lähettää. Ne muut, ne minä olen säilyttänyt puisessa Kino-savukelaatikossa sängyn alla täällä Nizninovgorodinkatu yhdessätoista. Saat ne kuolemani jälkeen, sinun ei tarvitse kuin tulla ja etsiä -vaikka tuskin koskaan uskaltaudut näin kauas vieraalle maalle. Täällä ne sinua kuitenkin odottavat, lähettää en kirjeitä uskalla. Avain on teipattuna kuoren pohjaan. Ehkä sinun on kirjeet luettuasi helpompi ymmärtää, minuakin.
Minuun sattuu, pikku Helena. Olen vilustunut, olen hukannut yöllä lompakkoni ja lääkkeeni. Ja jotain outoa on tekeillä kaduilla, usko minua, kun sanon. Sataa kolmatta viikkoa, mutta mitä sitten. Satakoon. Rumaa täällä on joka tapauksessa. Joshkar-Ola. Se tarkoittaa marin kielellä punaista kaupunkia. Mutta ei täällä ole värejä ensinkään. Kadut ovat liian laajoja, varjo ei yllä kadunreunaan. Keskustan uusissa taloissa ei näy elämää. Ihmisiä saattaa tavata vain, jos kävelee suljetun kansallisteatterin ohitse asemalle ja sillan yli kaasuputkien puhkomaan hökkelikköön. Siellä ne istuvat hiljaisina, naama slaavilaisesta kivestä veistettynä eivätkä välitä minusta. En minä siitä ketään syyllistä. Mutta se mikä on outoa, on se, että muutun läpinäkyväksi. Totta se on. Päähäni on viime viikon aikana ilmestynyt iso reikä, lähinnä poskeen, ja siitä tuulee sisään.
Täällä tuulee koko ajan. Tiedän sinun hämmästyvän, kun kuulet jälleen minusta. Kirjoitan tätä sinulle siitä syystä, etten usko, että tapaamme enää. Älä kysy, mistä sen tiedän. Marilaiset uskoivat ennen muinoin, että ihmisen henki saattaa paeta hänestä yön aikana, muuttua harmaaksi linnuksi tai yöperhoseksi ja lentää tiehensä avoimesta ikkunasta. En usko sellaiseen tietenkään sen enempää kuin ennenkään. Ja kuitenkin, rakas narttu, täällä kaukana huomaan nukkuvani mieluummin ikkunat suljettuina.

Tiedän, etten ole kohdellut sinua oikein. Kuitenkin autoin sinua kerran. Nyt on minun vuoroni pyytää apua. Sillä en tiedä, kenen puoleen voisin enää kääntyä. Kuka minua uskoisi? Ja minua pelottaa. Autot eivät väistä. Yksi vanha puolueen auto oli ajaa ylitseni tänä aamuna, toinen länsimallinen sen pienen kulmakaupan luona, jonne mennäkseen täytyy kastella varpaansa, sillä viemäri on tukossa ja kadulla on kynnykseen asti vettä. Pitää kuitenkin käydä ostamassa tupakkaa, joten kuljen nihkein lahkein edestakaisin hotelli Joshkar-Olan ja puodin väliä. Takaisin Nizninovgorod ulitsalle en enää uskalla mennä. Nyt istun joko hotellihuoneessa tai harhailen tyhjillä kaduilla. Ei ole muutakaan paikkaa minne mennä, ja tuntuu hyvältä, kun joku katsoo kohti. Vaikka näkisi sitten vain varjon tilallani. On niin hiljaista, vain tuo sateen iänikuinen jupina, ja sekin puhuu vierasta kieltä. Sitä paitsi joka paikassa ollaan käymässä varovaisiksi. Vieraita ei mielellään oteta vastaan Mari Usemin kokouksiin. Miliisejä joka paikassa. Marilaisten kansallisteatteri on pimeänä, vaikka ollaan vasta alkusesongissa. Suomalais-ugrilaisen laitoksen johtaja on lähtenyt jonnekin. Yliopiston internetyhteys on katkaistu.
Minä eksyin tänään matkalla lähikauppaan. Miten se on mahdollista, en tiedä. Yhtäkkiä kadut vain tuntuivat vaihtaneen paikkaa, ja hetken luulin sinun kulkevan edelläni ja kutsuvan seuraamaan. Mutta minä näin, että se on Aimaldas, eksyttäjä, jonka jalkaterät ovat väärinpäin, enkä vastannut sen kutsuun. Voi olla, että seuraavan kerran suostun lähtemään. Sama se.

Ja täällä tuulee. Mitä sitten? Tuuli on tuulta kotona Karjalassakin, mutta siellä se vihmoo aina samasta suunnasta, siis kaukaa jostain, eikä se kaukainen jokin tuppaa ikkunan taakse tuijottamaan. Täällä vaanitaan ikkunoiden takana. Otin huoneen neljännestä kerroksesta, että joutuisivat edes hankkimaan tikkaat.
Tupakka loppuu. En ole syönyt kai kahteen päivään, en ole aivan varma. Sillä nyt en enää uskalla mennä uloskaan. Aiemmin ajattelin, että se, mikä minua vaanii metsissä ja niityillä, se jokin ei pääse kaupunkiin asti. Nyt sentään tiedän, että sillä on nimikin. Se on Keremet, loistava. Minä olen nähnyt sen. Marilaiset puhuvat siitä joskus juotuaan Mari-balsamiaan, eivät koskaa muutoin. Se on joskus ollut ihminen, mutta painunut sitten maan sisään ja muuttunut. Sen ihon alta hehkuvat verisuonet ja sen silmät ovat villit ja palavat. Se löytää minut mistä vain, sillä olen varma, että juuri minua se on tullut etsimään.
Hökkelikylän ja teollisuushallien takana makaava hautausmaa minua pelottaa. Sen takana loputon metsä, sen kätköissä uhrilehdoissa notkuvat kuluneet kankaanriekaleet, oksien kurottelu ja puiden välissä tuijottavat valosilmäiset oliot. Kuka ei pelkää saatanaa, kun huomaa itse kurkistavansa sen silmistä sisään? Tämä pimeys, en minä tätä odottanut. Ja ihmisten vaikeneminen. Minua pelottaa. Voi pikku narttuni. Voi pikku Helena, olen varma siitä, että tiedän, keitä tämän kaiken takana


(Kirjeen loppuosa puuttuu)

(Sanojen aika)