Rapola, Martti

Sitten tulee heinän aika. Luoko tuoksuu. Metsäniittyjen reunoissa ladot tuoksuvat yltäkylläisyyttänsä. Ja saunassa tuoksuu koivunlehväinen vihta.
Ahven alkaa syödä onkijan tarjoamaa täkyä. Miksi niitä sanotaankaan eri puolilla Suomea niitä suuria kyrmyniskoja, joita ei saa veneeseenkään pahlainta nostaen, vaan täytyy tarttua käsin siimaan ja vetää kuin uistinta? Ökyahveniksi, jornamokkeleiksi -.
Kesässä on kymmenen täyttymystä. Oi, niitä on paljon enemmän. Sekin on yksi, kun Matleenan päivän aikoihin iltataivaalta alkaa erottaa ensimmäiset tähdet: Vegan, Arcturuksen, Capellan, niin, ja vuodesta riippuen Jupiterin tai Marsin tai Saturnuksen.
Matleenan ja Helenan päivät! Nuori Leena, äiti, joka taluttaa nuorimmaistaan ja jonka kintereillä toiseksi nuorin pyörii arastellen jalkopohjiaan pistävässä heinänsängessä.
Sitten ilmestyvät kuhilaat pelloille, vadelmat varsiinsa, keltavahverot koivikon poluille. Ja ensimmäiset keltaiset lehdet. Ja illalla tuikkii valo pirtin ikkunoista. Joko se on kymmenes täyttymys? Siinä tapauksessa on yhdestoista se, kun pääskyset kerääntyvät laumoihin ja täyttävät kylätien varrella kaikki puhelinlangat kuin nuottiviivaston kahdeksasosa- ja kuudestoistaosa-nuoteilla. Kirjoittavat suurta sinfonista runoelmaa kesän jäähyväisiksi. Mutta ei kesä vielä silloinkaan lopu, kun lintujen muutto on alkanut. Kesässä on paljon enemmän kuin kymmenen täyttymystä. Sekin on vielä luettelematta, kun pihojen istutusrivit puhkeavat viimeisten kukkien, asterien ja krysanteemien ylenpalttiseen väriloistoon. Se on luonnon ja ihmisen yhteistä luomistyötä. Ellei ihmistyökin ole vain luonnon pakkoa.
Syksy on kesän viimeinen ja ihanin täyttymys. Se vasta täyttymys onkin. Syksy, omenat, tomaatit.
Kesän luomistyöstä ja täyttymyksestä on maailman aikoina kirjoitettu sadoittain kirjoja ja tuhansittain runoja. Kuka on ne kaikki lukenut? Kuka on lukenut edes kymmenennen osan kaikesta, mitä on kirjoitettu kesän ikuisesta ihmeestä? Ei kukaan. Ja miksi olisi lukenut? Turhaan.
Miksi minä istun kymmenenä ja taas kymmenenä kesäyönä kirjoittamassa näitä kesän mieleeni tuomia ja kesän kuluessa elämiäni, minä, joka etsin jo ensimmäistä harmaata hiusta ohimoiltani? Siksikö, että joku joskus näitä lukisi? Ehkä joskus joku vielä on minulle niin läheinen, että toivoisin hänen tulevan osalliseksi kaikesta tästä samalla tavalla kuin itse tunnen tämän kaiken omaksi saaneeni. Mutta vaikkei koskaan ketään olisi, joka vaivautuisi näitä lukemaan, niin kirjoittelisin kuitenkin, olen siitä varma. Kas, tämä kirjoittaminenkin on yksi kesän täyttymyksistä, täyttymyksistä, joita olkoon vaikka kymmenen kertaa kymmenen ja taas kymmenen ja jotka - olkoot miten turhia tahansa - mistä tiedämme, mikä ei ole turhaa? - kuitenkin täyttyvät itsensä vuoksi.
Mutta nyt on vasta heinän aika. Luoko tuoksuu ja lato metsäniityn laidassa tuoksuu. Ja myöhään illalla kuulee vielä käenkin kukkuvan.


(Simpukankuori 1943)